Vaikka Lejanna oli istunut ja miettinyt koko päivän, ei hänen päähänsä tullut yhtään järkevää ajatusta. Hän ei käsittänyt, miten tässä oli käynyt näin. Hän oli istunut tammipuisella vanhalla tuolilla, joka piti natisevaa ääntä aina hänen istuessaan sille, kun hän oli ensin kävellyt ympyrää pitkin suurta, valoisaa ullakkohuonetta.
Hän oli purrut kynsiään, vaikka äiti aina kielsi häntä niin tekemästä. Hän teki usein asioita, joita ihmiset – etenkin äiti – häneltä kielsivät. Hän tiesi, että hetken päästä ihmiset lakkasivat välittämästä ja antoivat hänen tehdä niin kuin parhaakseen näki. Hän arveli, että useimmat häntä lähellä olevat ihmiset olivat kyllästyneet häneen, lakanneet toivomasta ja kenties pelkäsivät pahinta. Tai ehkä he eivät todella enää välittäneet. He näkivät, että hän kerta toisensa jälkeen teki vääriä valintoja ja yrittäessään puuttua hänen asioihinsa, saivat päälleen sellaisen raivon puuskan, myrskyisän sanaryöpyn ja lenteleviä esineitä, että he olivat katsoneet parhaaksi antaa hänen tehdä virheensä, oppia niistä tai olla oppimatta. Ja tällä hetkellä Lejannasta tuntui, ettei hän ikinä oppisi. Hän hetken jopa toivoi, että joku olisi joskus ollut vahvempi kuin hän, sanonut että tämä ei nyt vain käy, laittanut hänet kuriin. Mutta toisaalta, hän oli hyvä näyttelijä. Kun hän päätti jotain, mitä se sitten olikaan, osasi hän vakuuttaa kaikki siitä, että päätös oli oikea ja että se oli juuri hänelle sopiva. Ja monesti hän itsekin uskoi siihen. Monesti hän uskoi, että hän halusi juuri sitä ja se toisi hänelle onnen. Hän osasi olla herttainen ja suloinen, vaikka jotkut ihmiset pitivät häntä kylmänä ja omapäisenä. Ei hänellä paha sydän ollut. Hän jumaloi eläimiä ja itki usein itsekseen. Ei sellaisen ihmisen sydän voi olla paha, hän mietti joskus. Hänellä vain oli äkkipikainen luonne, vähän kuin ukkosmyrsky. Paitsi että hänen myrskyään ei ennustanut mikään, se saattoi puhjeta tuosta vain ja tyyntyä yhtä nopeasti. Joskus hän mietti, voiko mieli olla kuin meri. Hän rakasti merta, oli aina asunut sen läheisyydessä. Hän piti ajatuksesta, että hän muistuttaisi merta. Se ajatus sai hänet nauramaan joskus itselleen.
Näitä asioita hän oli nyt miettinyt koko pitkän päivän. Isä, äiti, siskot ja veli olivat markkinoilla. Lejannaa ei ollut huvittanut lähteä. Hän oli ollut liikaa omissa ajatuksissaan lähteäkseen ihmisten ilmoille ja pitääkseen kestohymyä kasvoillaan. Hän hymyili kyllä paljon, mutta tänään hän oli onneton. Hän ei edes muistanut, milloin olisi viimeksi ollut näin kamalan onneton. Hän käveli ikkunaan ja tuijotti pihalle. Se näytti tyhjältä. Palvelusväki oli navetassa ja osa oli lähtenyt isäntäperheen mukana markkinoille. Suuri varis lensi raakkuen pihan poikki kuin enteillen jotain synkkää. Se näytti harmaata taivasta vasten lähes pelottavalta. Lejannan mielestä se katsoi häneen kohti, kuin ilkkuen tai syyllistäen. Kuin nähden hänen sisimpäänsä ja tietäen sen, mitä ei juuri kukaan osannut vielä aavistaa. Sade oli ropissut hiljaa ja yltyi nyt vähitellen, kunnes tuli alas suorana norona valtavalla paineella. Lejanna uppoutui yhä syvemmälle ajatuksiinsa. Hän muisteli hetken lapsuuttaan.
Hän näki pellavapäisen pienen pojan, joka hymyili niin, että valkoinen maitohammasrivistö välkkyi. Poika juoksi pitkin pihaa ja huusi ja nauroi. Hän roiski vettä ympärilleen suuresta tynnyristä ja villitsi mukaan leikkiinsä pienen kultahiuksisen tytön. Tyttö juoksi paljain jaloin pojan ja kahden muun lapsen kanssa pitkin pihalta johtavaa hiekkatietä ja hänen kiharansa hulmusivat. Hän muisteli, miten aina kun leikki oli parhaimmillaan ja hän onnellisimmillan, oli joku tullut vihaisena kaappaamaan hänet syliinsä, letittämään kullanvaaleat kiharat tiukoille saparoille ja laittamaan kengät jalkaan. Ja hän oli joutunut sisälle piirtelemään typeriä kuvia kankaalle. Ja hän piirsi kankaalle auringon ja vaaleahiuksisia lapsia leikkimään. Ja kangas otettiin häneltä vihaisena pois ja sen tilalle annettiin pellavalankaa ja puikot. ”Paapeloi sie tyttö paapeloi, se on tytölle sopivaa, sen sie tuut vielä ymmärtämään”, sanoi hieman iän kolhima, tumma nainen tuimana, mutta hellyyttä ilmeessään. Ja tyttö antoi puikkojen heilua niin että ne olivat katketa, ja hänen vihainen ilmeensä kertoi kaiken mitä hänen sisällään liikkui. Ja tumma nainen jaksoi aina muistuttaa, miten sievä tyttö muuttuu suorastaan rumaksi vauhkotessaan niin, ja tyttö nyrpisti hänelle nenäänsä saaden luunapin palkaksi. Ja haikeana hän katsoi kun pellavapäinen poika juoksi yhä pihalla ja viittilöi häntä tulemaan ulos vähän väliä. ”Jonakin päivänä vielä”, ajatteli tyttö surullisena. ”Jonakin päivänä poltan kenkäni ja lettini vaikka se olisi kaiken loppu.” Hän katsoi kuinka hänen viisi vuotta vanhempi siskonsa kutoi pitsiä kiltisti ja hymyili hänelle ystävällisesti.
Lejanna havahtui hieman aatoksistaan ja käänsi katseensa alaspäin. Kuin vaistomaisesti hän nosti kätensä vatsalleen. Kylmä hiki puski jälleen kudoksista pieninä helminä ja sydän tykytti yhä nopeammin. Hän siirsi kätensä pois vatsaltaan kuin sähköiskun saaneena. Kuvotuksen tunne levisi koko kehoon, mutta hän pakotti itsensä unohtamaan tuon pahanilkisen tunteen. Hän käytti kaiken tahdonvoimansa pitääkseen itsensä rauhallisena vaikka halusi kirkua, kirkua koko keuhkojensa täydeltä niin että koko pitäjä kuulisi ja tajuaisi hänen hätänsä.
Lejannan kurkkua kuristi. Myös Midja oli lähtenyt markkinoille. Hän oli noussut kärryyn Antonin sekä vanhan Gertrudin viereen ja Lejanna oli katsellut heitä siitä samasta ikkunasta, jonka ääressä hän nyt seisoi. Midja oli luultavasti tuntenut hänen katseensa, sillä hän oli vilkaissut nopeasti ylös. Hänen katseensa ei ollut lämmin ja ihaileva kuten yleensä, vaan kova, suorastaan halveksuva. Midja olisi yhtä hyvin voinut työntää jääpuikon hänen sydämeensä, niin paljon tuo katse häntä kylmäsi. Lejanna oli seisonut siinä pitkään lamaantuneena ja toivonut vain, että Midja tulisi takaisin muiden mukana, jotta he voisivat vielä puhua.
Lejanna katsoi pimeää pihaa, mutta ei enää nähnyt sitä selvästi. Hänen kuvansa heijastui heikkona ikkunasta, ilta oli alkanut hämärtyä. Hän kosketti varovasti kuvaansa, siveli sitä varovasti kuin se voisi särkyä hetkenä minä hyvänsä. Vaaleat hiukset olivat nutturalla, siitä irronneet haituvat kehystivät herkkiä kasvoja – niitä olisi voinut luulla lapsen kasvoiksi, niin herttaiset ne olivat – mutta suuret, vihreät silmät kertoivat hänen oikean ikänsä, niissä oli vakava ilme. Lejanna puhalsi ikkunaan, siihen syntyi huurua, joka peitti hänen kuvajaisensa. Hetken hän toivoi, että voisi hävitä yhtä helposti kuin hänen kuvansa ikkunassa. Mutta nyt oli oltava vahva, vahvempi kuin koskaan ennen. Ester huusi hänen nimeään alakerrasta. Illallinen oli valmis. Lejanna pyyhki huurun nopeasti ikkunasta ja kääntyi kannoillaan.
Hän oli purrut kynsiään, vaikka äiti aina kielsi häntä niin tekemästä. Hän teki usein asioita, joita ihmiset – etenkin äiti – häneltä kielsivät. Hän tiesi, että hetken päästä ihmiset lakkasivat välittämästä ja antoivat hänen tehdä niin kuin parhaakseen näki. Hän arveli, että useimmat häntä lähellä olevat ihmiset olivat kyllästyneet häneen, lakanneet toivomasta ja kenties pelkäsivät pahinta. Tai ehkä he eivät todella enää välittäneet. He näkivät, että hän kerta toisensa jälkeen teki vääriä valintoja ja yrittäessään puuttua hänen asioihinsa, saivat päälleen sellaisen raivon puuskan, myrskyisän sanaryöpyn ja lenteleviä esineitä, että he olivat katsoneet parhaaksi antaa hänen tehdä virheensä, oppia niistä tai olla oppimatta. Ja tällä hetkellä Lejannasta tuntui, ettei hän ikinä oppisi. Hän hetken jopa toivoi, että joku olisi joskus ollut vahvempi kuin hän, sanonut että tämä ei nyt vain käy, laittanut hänet kuriin. Mutta toisaalta, hän oli hyvä näyttelijä. Kun hän päätti jotain, mitä se sitten olikaan, osasi hän vakuuttaa kaikki siitä, että päätös oli oikea ja että se oli juuri hänelle sopiva. Ja monesti hän itsekin uskoi siihen. Monesti hän uskoi, että hän halusi juuri sitä ja se toisi hänelle onnen. Hän osasi olla herttainen ja suloinen, vaikka jotkut ihmiset pitivät häntä kylmänä ja omapäisenä. Ei hänellä paha sydän ollut. Hän jumaloi eläimiä ja itki usein itsekseen. Ei sellaisen ihmisen sydän voi olla paha, hän mietti joskus. Hänellä vain oli äkkipikainen luonne, vähän kuin ukkosmyrsky. Paitsi että hänen myrskyään ei ennustanut mikään, se saattoi puhjeta tuosta vain ja tyyntyä yhtä nopeasti. Joskus hän mietti, voiko mieli olla kuin meri. Hän rakasti merta, oli aina asunut sen läheisyydessä. Hän piti ajatuksesta, että hän muistuttaisi merta. Se ajatus sai hänet nauramaan joskus itselleen.
Näitä asioita hän oli nyt miettinyt koko pitkän päivän. Isä, äiti, siskot ja veli olivat markkinoilla. Lejannaa ei ollut huvittanut lähteä. Hän oli ollut liikaa omissa ajatuksissaan lähteäkseen ihmisten ilmoille ja pitääkseen kestohymyä kasvoillaan. Hän hymyili kyllä paljon, mutta tänään hän oli onneton. Hän ei edes muistanut, milloin olisi viimeksi ollut näin kamalan onneton. Hän käveli ikkunaan ja tuijotti pihalle. Se näytti tyhjältä. Palvelusväki oli navetassa ja osa oli lähtenyt isäntäperheen mukana markkinoille. Suuri varis lensi raakkuen pihan poikki kuin enteillen jotain synkkää. Se näytti harmaata taivasta vasten lähes pelottavalta. Lejannan mielestä se katsoi häneen kohti, kuin ilkkuen tai syyllistäen. Kuin nähden hänen sisimpäänsä ja tietäen sen, mitä ei juuri kukaan osannut vielä aavistaa. Sade oli ropissut hiljaa ja yltyi nyt vähitellen, kunnes tuli alas suorana norona valtavalla paineella. Lejanna uppoutui yhä syvemmälle ajatuksiinsa. Hän muisteli hetken lapsuuttaan.
Hän näki pellavapäisen pienen pojan, joka hymyili niin, että valkoinen maitohammasrivistö välkkyi. Poika juoksi pitkin pihaa ja huusi ja nauroi. Hän roiski vettä ympärilleen suuresta tynnyristä ja villitsi mukaan leikkiinsä pienen kultahiuksisen tytön. Tyttö juoksi paljain jaloin pojan ja kahden muun lapsen kanssa pitkin pihalta johtavaa hiekkatietä ja hänen kiharansa hulmusivat. Hän muisteli, miten aina kun leikki oli parhaimmillaan ja hän onnellisimmillan, oli joku tullut vihaisena kaappaamaan hänet syliinsä, letittämään kullanvaaleat kiharat tiukoille saparoille ja laittamaan kengät jalkaan. Ja hän oli joutunut sisälle piirtelemään typeriä kuvia kankaalle. Ja hän piirsi kankaalle auringon ja vaaleahiuksisia lapsia leikkimään. Ja kangas otettiin häneltä vihaisena pois ja sen tilalle annettiin pellavalankaa ja puikot. ”Paapeloi sie tyttö paapeloi, se on tytölle sopivaa, sen sie tuut vielä ymmärtämään”, sanoi hieman iän kolhima, tumma nainen tuimana, mutta hellyyttä ilmeessään. Ja tyttö antoi puikkojen heilua niin että ne olivat katketa, ja hänen vihainen ilmeensä kertoi kaiken mitä hänen sisällään liikkui. Ja tumma nainen jaksoi aina muistuttaa, miten sievä tyttö muuttuu suorastaan rumaksi vauhkotessaan niin, ja tyttö nyrpisti hänelle nenäänsä saaden luunapin palkaksi. Ja haikeana hän katsoi kun pellavapäinen poika juoksi yhä pihalla ja viittilöi häntä tulemaan ulos vähän väliä. ”Jonakin päivänä vielä”, ajatteli tyttö surullisena. ”Jonakin päivänä poltan kenkäni ja lettini vaikka se olisi kaiken loppu.” Hän katsoi kuinka hänen viisi vuotta vanhempi siskonsa kutoi pitsiä kiltisti ja hymyili hänelle ystävällisesti.
Lejanna havahtui hieman aatoksistaan ja käänsi katseensa alaspäin. Kuin vaistomaisesti hän nosti kätensä vatsalleen. Kylmä hiki puski jälleen kudoksista pieninä helminä ja sydän tykytti yhä nopeammin. Hän siirsi kätensä pois vatsaltaan kuin sähköiskun saaneena. Kuvotuksen tunne levisi koko kehoon, mutta hän pakotti itsensä unohtamaan tuon pahanilkisen tunteen. Hän käytti kaiken tahdonvoimansa pitääkseen itsensä rauhallisena vaikka halusi kirkua, kirkua koko keuhkojensa täydeltä niin että koko pitäjä kuulisi ja tajuaisi hänen hätänsä.
Lejannan kurkkua kuristi. Myös Midja oli lähtenyt markkinoille. Hän oli noussut kärryyn Antonin sekä vanhan Gertrudin viereen ja Lejanna oli katsellut heitä siitä samasta ikkunasta, jonka ääressä hän nyt seisoi. Midja oli luultavasti tuntenut hänen katseensa, sillä hän oli vilkaissut nopeasti ylös. Hänen katseensa ei ollut lämmin ja ihaileva kuten yleensä, vaan kova, suorastaan halveksuva. Midja olisi yhtä hyvin voinut työntää jääpuikon hänen sydämeensä, niin paljon tuo katse häntä kylmäsi. Lejanna oli seisonut siinä pitkään lamaantuneena ja toivonut vain, että Midja tulisi takaisin muiden mukana, jotta he voisivat vielä puhua.
Lejanna katsoi pimeää pihaa, mutta ei enää nähnyt sitä selvästi. Hänen kuvansa heijastui heikkona ikkunasta, ilta oli alkanut hämärtyä. Hän kosketti varovasti kuvaansa, siveli sitä varovasti kuin se voisi särkyä hetkenä minä hyvänsä. Vaaleat hiukset olivat nutturalla, siitä irronneet haituvat kehystivät herkkiä kasvoja – niitä olisi voinut luulla lapsen kasvoiksi, niin herttaiset ne olivat – mutta suuret, vihreät silmät kertoivat hänen oikean ikänsä, niissä oli vakava ilme. Lejanna puhalsi ikkunaan, siihen syntyi huurua, joka peitti hänen kuvajaisensa. Hetken hän toivoi, että voisi hävitä yhtä helposti kuin hänen kuvansa ikkunassa. Mutta nyt oli oltava vahva, vahvempi kuin koskaan ennen. Ester huusi hänen nimeään alakerrasta. Illallinen oli valmis. Lejanna pyyhki huurun nopeasti ikkunasta ja kääntyi kannoillaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.