Aikamatka Valko-Venäjälle

On myönnettävä, että Valko-Venäjä oli musta pläntti kartallani. Enkä edes tiennyt, missä se pläntti tarkalleen ottaen sijaitsee. Hämärästi muistin, että ulkoministeri Stubb vieraili siellä viime syksynä. Olin kuullut diktaattorista nimeltä Lukashenko, mutta en ollut paikallistanut häntä Valko-Venäjälle. No, onneksi on netti: Valko-Venäjä rajoittuu pohjoisessa Latviaan, lännessä Liettuaan ja Puolaan, etelässä Ukrainaan ja idässä Venäjään. Asukkaita on lähes 10 miljoonaa ja sen pääkaupunki on Minsk, jossa on vajaat 2 miljoonaa asukasta. Sillä ei ole merenrantaa, mutta siellä on 11.000 järveä ja valtavia jokia, kuten Dnepr. Siellä puhutaan venäjän ja valko-venäjän kieltä. Sen nimi on oikeasti Belarus ja siellä valmistetaan myös sen nimisiä traktoreita.

Pieni jännitysmomentti oli jo aamulla klo 7, kun oli ryhmän kokoontuminen Tallinkin terminaalissa. Jännitti jo sekin, onko matka totta vai nettihuijaus. En nimittäin tuntenut ketään matkanjärjestäjistä. Ihan vaan sähköpostien perusteella olin lähettänyt passini ja viisumihakemuksen heille ja maksanut matkan tilille. Hieman myös jännitti yksin matkustaminen. Mutta ei huolta: Rouva M. jakoi passit ja ryhmä oli heterogeeninen: ikähaarukka 20-70, naisia a miehiä, pariskunia, kaveriporukoita. Ja muitakin yksinmatkustavia.

Kyllä matkustaminen on käynyt helpoksi, kun enää ei tarvitse jonottaa passintarkastuksessa Tallinnan satamassa. Eikä Viron ja Latvian välilläkään ollut mitään rajatarkastuksia. Matkasimme Taisto Raisidin bussilla, jonka kylkeen oli maalattu kirahvien kuvia. Kuljettajia oli kaksi, molemmat puhuivat sujuvasti myös venäjää.

Oikeastaan tuonne idän suuntaan pitäisi aina matkustaa maitse. Etäisyydet ovat pitkiä, matkan aikana tapahtuu orientoituminen uuteen maahan.Aurinko nousi vasemmalta, killui pienen usvan takana pävän ja alkoi stten laskeutua vasemmalle. Välillä oli lunta, välillä maa oli paljas. Maisemat ovat kovin samanlaiset kuin Suomen korpimailla.

Valko-Venäjän rajalla ei ollut ketään muita rajanylittäjiä. Silti se kesti yli kaksi tuntia. Meidän oli pitnyt hakea matkavakuutuksesta englanninkielinen A4 -todistus, silti pitikin nyt ostaa rajalta kaiklle paikallinen matkavakuutus. Maksoi muutaman euron.

Vitebsk

Vitebskin kaupunkiin saavuimme puoliltaöin. Satoi hiljalleen lunta, oli kaunista, hiljaista ja rauhallista. Asukkaita siellä on yli 350 tuhatta, mutta lähes kaikki olivat jo nukkumassa. Hotelli oli keskustassa, pieni ja idyllinen. Seinillä oli painokuvia Marc Shagalin maalauksista, sehän on Shagalin syntymäkaupunki. Kuvissa oli vinoja taloja ja lentäviä ihmisiä ja eläimiä. Huoneeni oli oikeasti yhden hengen huone,katto korkealla, kapea sänky,lila-keltaiset suurikukkaiset lakanat. Seinillä oli tauluja, leveässä ikkunasyvennyksessä gramofoni ja neljä savikiekkoa: Lauluja suuresta isänmaallisesta sodasta ym. Kylpyhuoneessa oli valtavankokoinen amme ja hanasta tuli runsaasti kuumaa vettä. Sini-vihreä-lila-ruutuiset pyyhkeet. Iso jääkaappi, jonne mahtuisi suurperheen viikonloppueväät. Da da.

Aamiainen oli laadukas. Siis maan tapaan. Aivan uskomattoman ihania, kuin vastapuristettuja tuoremehuja, hapankaalia, leikkeleitä, tuorejuustoa, vaaleaa ja tummaa leipää, ihanaa jugurttia. Tee ja kahvi oli pussikamaa, siitä pieni miinus. Niin, ja jokaiselle tuotiin pöytään kaksi vastapaistettua munaa. Da da.

Olin ennen matkalle lähtöä vienyt joulukuusen pihalle, mutta täällä kuuset olivat vasta myynnissä. Oli uudenvuoden aatonaatto. Menimme bussilla Nykytaiteen museoon, jossa johtajatar otti meidät vastaan ja kertoi olevansa kovin otettu siitä,että olemme lähteneet kotoa pois uudeksivuodeksi. Taiteen esittely oli neuvostoajan malliin todella perusteellinen. Myös paikallinen yrittäjä kertoi yrittämisestä Valko-Venäjällä. Lopuksi juotiin teet/kahvit ja keksit. Itse sekoitellen taas.

Lounas oli varattu suureen bisnesravintolaan. Kaupungin kallein,ehkä, maksoi peräti 40.000 byriä eli n. 15 euroa. Salaatti, keitto, pihvi, ranskalaiset perunat, kaikki pöytään tarjoiltuna. Ja tietysti leivät, vedet, mehut olivat pöydässä.

Vielä tehtiin oppaan johdolla kiertoajelu kaupungilla, nähtiin mm. ulkoapäin Shagalin kotimuseo ja tutustuttiin paikalliseen pienpanimoon ja maisteltiin sen tuotteita. Hyvää oli, kaikki oli pullotettu litran muovipulloihin.

Illalla kävin tutustumassa lähiympäristöön yksistäni. Shagalin museo löytyi parin talon päästä.Siinä oli muitakin hienoja rakennuksia ja upea puutarha. Sen takaa laskeutui joentöyräs. Hain lähikaupasta iltaevästä. Kiekura paikallista kestomakkaraa, leipä, ja litran pullo olutta, sen paikallisen panimon tuotetta. Maksoi 2700 byriä eli alle euron. Keskipalkka maassa on n. 300 euroa/kk, minimipalkka 110 ja työttömyyspäiväraha 100 euroa /kk. Kaupassa oli myynnissä kaikkea mahdollista ruokatavaraa, jonoja ei ollut, ei myöskään aseistettuja vartijoita niinkuin Venäjällä usein.

Iltamyöhällä olisi ollut naisten ja miesten saunavuoro hotellissa, mutta lähtöyönä väliin jääneet yöunet vaativat korvausta, ja nukuin onnellista unta aamuun asti vatsa pullollaan makkaraa, leipää ja olutta. Da da.

Aamulla tutustuminen Shagalin museoon sen johtajattaren johdolla.Hän kertoi, että neuvostoaikana johtajat pitivät Shagalia ranskalaisena taiteilijana, eikä maasta löytynyt ainoatakaan tämän maalausta. Museon grafiikkatyöt on saatu lahjoituksena. Yläkerrassa oli naapurimaan -oliko Latvian vai Liettuan?- nykytaiteilijoiden näyttely. Aikas hienoja töitä.

Orsha

Matkalla Moguleviin poikkesimme tutustumassa Orshan yrityselämään. Ljudmila esitteli pikkuruista ompelimoaan, joka työllstää n.8 työntekijää. Tekevät erilaisia pellavaisia juttuja, joita voi ostaa vaikkapa Viipurin torilta ja pellavakaupasta. Ljudmila ottaisi mieluusti Suomesta asiakkaan, joka myisi hänen tuotteiaan. Työntekijät pitävät Ljudmilan mukaan työstään ja tulevat hyvin toimeen palkallaan ja rahaa riittää lomailuunkin.

Apulaispormestari ja muitakin energisiä naisia ahtautui firmaan ja jatkoi matkaa bussissamme. Kävimme vielä ostoksilla keskustan vaatekaupassa ja tutustumassa myynnissä olevaan panimoon Orshan keskustassa. Toiminta oli loppunut, mutta rakennukset olivat paikoillaan ja arvokas tontti keskellä kaupunkia. Sitten Apulaispormestarin kanssa lounaalle "asemaravintolaan", joka todellakin sijaitsi Rautatieasemalla, oli todella upea sisältä ja ulkoa. Siellä söimme lounaan, johon kuului koko repertuaari ruokaryyppyjen kera.


Mogilev


Ja matka jatkui kohti Mogilevin kaupunkia. Maisemat olivat hyvin suomalaisen oloisia. Ennen Mogilevia ohitimme Lukashenkon kotikylän. Ajoimme pimeässä, liikenneympyräkin oli aivan pimeä, vain heijastimet varoittivat siitä. Sitä uskomattomampi oli sitten se välkkyvin valoin koristeltu kaupunki, johon saavuimme illan jo pimennyttyä, viiden aikaan. Upeita, valtavia kuusia, joissa valot välkkyivät, valtavasti ihmisiä liikkeellä. Oli uudenvuoden aatto. Valtava "valkoinen talo", hallintorakennus, ja sen edessä toveri Leninin patsas.

Hotelli oli aitoa neuvostokamaa, kerrospalvelijat,pimeät käytävät, hikiset huoneet, liikuttavan kömpelösti asetellut kaakelit kylpyhuoneessa. Ammeesta puuttui tulppa, mutta ei se mitään, ei tullut lämmintä vettäkään. Niin aito ympäristö, että en olisi ihmetellyt, vaikka torakka olisi tullut tervehtimään.Mutta ei tullut, ja siistiä oli niinkuin joka paikassa muuallakin. Ja näkymä 13. kerroksen ikkunasta oli mahtava. Ja suurperheen jääkaappi oli täälläkin.

Ravintola Dneprissä oli varattuna meille juhlaillallinen ohjelmineen ajalle 22-06. Se oli maksettu etukäeen,45 ekua. Siihen kuului hyytelöä ym. alkupaloja pöydällinen,salaattia, keittoa, välipalaa, pääruokaa, leipää,vettä, mehua, vodkaa, shamppanjaa,elävää musiikkia, tanssia, ohjelmaa, pakkasukon ja -muorin vierailu,Lukashenkon puhe ja kansallilaulu heti vuoden vaihduttua.Ja me lauloimme myös seisten Maamme-laulun ja saimme aplodit. Hauskaa oli, minuakin pyöriteltiin paikallisten tyttöjen voimin "käsikoukkutanssia". Tanssimaan tai siis jytäämään voi mennä ihan vapaasti, niin tekivät paikallisetkin. Salin alakerrassa oli nuoremman väen bilepaikka, täynnä sekin. Lähdin viimeisten joukossa aamuneljän aikaan, paikalliset jäivät vielä juhlimaan. Meiltkin jäi öytiin juomatonta viinaa ja tietysti ruokaa.Kaupunki oli täysin hereillä, valtavasti ihmisiä ihailemassa Uudenvuodenvalaistusta. Rauhallista ja turvallista oli, eikä roskan roskaa kaduilla.

Aamulla kaupunki näytti ihan erilaiselta,ihmiset nukkuivat kodeissaan. aupat olivat kiinni, kaupunki oli lähes tyhä. Ei ollut roskia kadulla, niinkuin Tampereella tuollaisen tapahtuman jäljiltä aina. Ihmiset odottivat kiltisti punaisten valojen edessä vaikka autoja ei näkynyt. Kaikki olivat hyvin pukeutuneita, talot hyväkuntoisia,autot länsimaisia. "Valkoisen talon" seinustalla, korkealla katon rajassa, oli pinssi, vai mikähän se on,siis semmoinen mitalin tapainen kohokuvio, kiveen hakattu. Siinä oli sirppi ja vasara. Ja Lenin tosiaan seisoi vartioimassa sitä.

Olin kyllä ajatellut viettää sen päivän kuljeskellen omin päin kaupungilla, mutta ilma oli hyytävän kylmä, pakkasta ei ollut paljon, mutta se tuuli tuli varmaan suoraan Siperiasta. Lähdin siis bussin mukaan vanhaa Valko-Venäläistä kylää simuloivaan kylään. Siellä taas tapasimme energisen naisyrittäjän, joka tyylikkäässä hameessaan, pieni turkisjakku ja tyylikäs hattuluomus päässään siinä kylmyydessä kertoi meille kylästä ja esitteli upeaa hotelliaan ja ravintolaansa. Vieressä oli eläintarha ja vaikka pidän eläintarhoja vankiloina, niin menin kuitenkin katsomaan. Susi ravasi edestakaisin raaka lihapala suussaan. Eivätkä karhut ja muutkaan vaikuttaneet tyytyväisltä. Sääliksi kävi, siinä kylmyydessä, vaikka pohjoisen eläimiä ovatkin. Oppaan johdolla käytiin luostarissa ja näköalapaikalla, jossa oli Lokakuun vallankumouksen muistomerkki ja josta näki Dneprin, joka tosin oli jäässä. Se teki siinä ässänmuotoisen mutkan.


Oli todella kylmä ilma, ei huvittanut kävellä ulkona ja mikään paikka ei ollut auki, joten palasin hotelliin ihailemaan ikkunanäkymää. Joki siellä alhaalla kulki, aika kapea. Sen rannoilla ihmiset hölkkäsivät ja hiihtivät. Kesällä varmaan aivan upea paikka, tivoli tms. ja muitakin rakennuksia siellä oli.

Minsk

Aurinko paistoi aamulla, toivoa oli, että kylmyys hieman helpottaisi. Kävimme taas syömässä bisnesravinolassa, jossa osa porukasta oli neuvotellut bisneksistä koko aamun. Ravintola Modern. Ruoka oli taivaallisen hyvää. Taas koko repertuaari alkupaloineen ja keittoineen. Lämpimänä ruokana oli lohkoperunoita ja sveitsinleikkeen tapaista lihakäärylettä ja kaikenlaista pientä kuten munakoisoa pähkinöillä, parsakaalia, papumuhennosta yms. Da da.

Matkalla Minskiin maisemat eivät olleetkaan niin tasaisia kuin siihen asti. Näkyi järviä ja jokia.
Tie oli hyvää ja suoraa. Majoituimme presidentinlinnan viereiseen hotelliin. Kylpyamme, jossa tulppa. Jääkaappi. Ikkunasta näkymä presidentinlinnan pihaan, jota lapio- ja luutapartio piti siistinä. Satoi hiljalleen lunta.
Matkanjohtajan mukana metroajelulle. Menimme vain yhden pysäkinvälin. Saavuimme joen rantaan, joki oli jäässä, ihmiset luistelivat siinä ja viereisen jäähallin pihaan pystytetyn katoksen alla. Musiikki soi. Oli perjantai-ilta, loma-aika, väkeä oli paljon, ihmiset olivat iloisen ja onnellisen näköisiä. Lukashenko pelaa jääkiekkoa, siinä on hänen kotikaukalonsa. Uudenvuodenvalot välkkyivät,upeita rakennuksia, oi kuinka kaunista oli kaikki. Olin jo menettänyt sydämeni Minskille. Tuntui kummalliselta kävellä jäällä,jonka alla virtasi joki.

Satunnaisen matkakumppanin kanssa kävimme syömässä nuorison suosimassa paikassa, josta sai itse valita mitä herkkuja halusi lautaselleen, ja maksaa sitten valintansa mukaan. Hyvää oli. Sitten vielä myöhemmin kävimme tosi tyylikkäässä kahvilassa juomassa Mokka Elitet, oli tehty aitoon suklaaseen, konjakkia, kermavaahtoa ja pöytään tarjoilu, 11.000 byriä. Asiakkaita riitti sielläkin, oli eurooppalainen tunnelma. Ja rauhallista ja turvallista oli kaikkalla.

Aamulla kävimme tutustumassa vanhaan kaupunkiin. Koko kaupunkihan pommitettiin maan tasalle toisessa maailmansodassa, vain muutama kortteli jäi. Kävimme myös kauniissa ortodoksikirkossa, messu oli menossa. Vanha kaupunki on joen toisella puolella, siellä on myös muistomerkki Afganistanin sodan uhreille. Kiviset raput johtavat joen jäälle, kävelimme vetten päällä pääkadulle.

Lauantaina paikallinen historioitsija, aristokraattisen oloinen herra, esitteli meille Minskin keskustaa. Kadut olivat ennen pommitusta puolet kapeammat kuin nyt. Siis juuri se avaruus ja tila on se jokin siellä. Saksalaiset sotavangit rakensivat Stalinin arkkitehtuurin mukaiset upeat rakennukset, sakasalaisella täsmällisyydellä, siksi ne ovat niin laadukkaita. Osa kirkoista ja muista rakennuksista on rakennettu uudelleen vanhan mallin mukaan.Neuvostoaikanakin on tuhottu rakennuksia, mm. eräs kirkko, jonka uudelleenrakentamisesta on jo päätetty. Munkit osoittivat mieltään erään kirkon edessä saadakseen sen takaisin omaan käyttöönsä. Suojelukiistakin oli ollut edellisen presidenin aikaan. Oli haluttu purkaa vanha rakennuskokonasuus ja rakentaa tilalle korkeita kerrostaloja. Kansalaisliike oli saanut sen estettyä.

Ihan oli kuunnella kotikaupungistaan ylpeän herran kertovan kaiksesta siitä. Hän kertoi surevansa sitä, että Valko-Venäjän kieli on sekoittunut venäjän kieleen. Hän toivoo, ett asia saadaan kuntoon. Hän totesi, että Minsk ei ole venäläinen eikä aasialainen kaupunki, vaan se on eurooppalainen kaupunki. Saman olimme todenneet itsekin. Ja tunne vahvistui, kun kävimme satunnaisen matkakumppanin kanssa syömässä ialalasessa ravintolassa. Tuorepastaa, simpukoita,paikallista olutta. Pöytiintarjoilu, asiakkaita riitti, Visalla maksu onnistui, niinkuin lähes kaikkialla muuallakin.

Vasta viimeisenä aamuna tajusin,että maa on ostosmatkailjan paratiisi.Mikään ei maksanut mtään. Ostin rannekellon: 10 euroa, nahkahihna ja takuu. Ja hapankaalia ja mahlaa ja teetä ja vihreitä rusinoita ja konjakkia. Miesväki näkyi ostaneen Nkita-mallisia karvahattuja. He olivat hauskannäköisiä rupatellessaan hengitys höyryten pakkasessa Nkitat päässään.

Liian aikaisin päättyi aikamme Minskissä. Viikko perään olisi mennyt kiitäen. Tänne pitää päästä takaisin:)

Näin lyhyellä matkalla sai tietysti vain pinnallisen kuvan maasta. Varmasti siellä loukataan ihmisoikeuksia ja lehdistön vapautta ei ole. Mutta yhteiskunta toimii, kaupoissa on ruokaa ja ihmiset pystyvät ostamaan sitä. Punaisia päin ei kävellä, eikä roskia heitetä kadulle. Humalaisia ei näy katukuvassa, ihmiset kaupoissa ja takseissa ovat rehellisiä. Puolenyön aikaankin on ihan turvallista kävellä naisporukassa kaupungilla. Mies, joka on tämän kaiken takana,ei voi olla läpeensä paha.

Haikein mielin lähdimme ajamaan kohti Vilnaa. Matkalla näimme valtavan, uuden lähiön, talot olivat sekä leveitä että korkeita. Ne olivat eri värein koristeltuja ja kaikkien kyljessä oli suuri numerolaatta, eräässäkin 141. Maaseudulla oli useita valkoiseksikalkittuja kolhooseja. Ehkä ne ovat vielä toimnnassa, koska eivät näyttäneet rapistuneilta? Ja erään pihassa oli heinäpaaleja varastoituna.

Rajalla oli taas jännitystä. Eräs tulomatkalla mukana ollut, omalla viisumilla matkustanut, ei ollut mukanamme. Ongelmia ennakoiden hänen viisumistaan oli otettu kopio. Mutta rajalla ilmoitettiin kylmästi, että meidän on palattava Minskiin hakemaan hänet.Matka oli kestänyt 2,5 tunta...Rajavartijan esimies ja tämän esimies oli samaa mieltä. Poikkeuksia ei ole tehty koskaan. Nikitahattuiset edustajamme kävivät kuumia neuvotteluja kovassa pakkasessa. Kahden tunnin kuluttua Suomi- Valko-Venäjä -ottelu päättyi luvuin 1-0. Edustajamme olivat keksineet luovan ratkaisun, ja meille tuotiin passit ja pääsimme lähtemään kohti Liettua raja-asemaa. Siellä katsottiin vain passit ja toivotettiin hyvää matkaa.

Kyllä oli hieno reissu. Toukokuussa Voitonpäivän aikaan on ehkä uusi matka. Sinne! Matkailu avartaa aina.


.