Kaikki pitäisi antaa anteeksi, kaikki.
Liian nopea autoni törmää jänikseen.
Itsesi ja mielenrauhasi takia,
tunteiden vuoksi.
Se jää tiehen,
koko ihmiskunnan syyllisyys
pehmeässä, verisessä turkissa.
Tulisi opetella suutelemaan vihamiestä
suoraan suulle, edes poskelle aluksi.
Ei jäänyt kitumaan, ei tuntenut kipua,
heti kuoli.
Kuin pieni töpöhäntä olisi tungettu
murhaajan kurkkuuni.
Pahaa ei saa pyyhittyä silmistä,
ei niiden takaakaan.
Polveni keskellä jäistä tietä.
Kasvot vielä lämpimän jäniksen
turkkiin upotettuina, otsahiukset sen veressä.
Mitä elämässä oikein pitää katua.
Veltot käpälät näyttävät niin kauniilta
ja avuttomilta.
Kuin koko ihmiskunnan syyllisyys lepäisi
tällä jäisellä tiellä.
Minne tämän syyttömän ruumis.
Minne murhaajan kasvot ja kädet.
Sekunti ennen törmäystä hyppään
rekan edestä tien laitaan.
Se pysähtyy.
Vihainen mies huutaa jotakin.
Vihainen mies lähtee pois.
Joku pysähtyy murhapaikalle.
Elämä on otettava vastaan sellaisena,
millaisena se tulee.
Vanha nainen puhuu ja sanoo.
Nyt juodaan, poika, kahvia.
Mennään tuonne lämpimään autooni.
Teräsmukin kyljestä huomaan itkeväni.
Ulkona armahdus levollisen valkoisissa käpälissä.
Liian nopea autoni törmää jänikseen.
Itsesi ja mielenrauhasi takia,
tunteiden vuoksi.
Se jää tiehen,
koko ihmiskunnan syyllisyys
pehmeässä, verisessä turkissa.
Tulisi opetella suutelemaan vihamiestä
suoraan suulle, edes poskelle aluksi.
Ei jäänyt kitumaan, ei tuntenut kipua,
heti kuoli.
Kuin pieni töpöhäntä olisi tungettu
murhaajan kurkkuuni.
Pahaa ei saa pyyhittyä silmistä,
ei niiden takaakaan.
Polveni keskellä jäistä tietä.
Kasvot vielä lämpimän jäniksen
turkkiin upotettuina, otsahiukset sen veressä.
Mitä elämässä oikein pitää katua.
Veltot käpälät näyttävät niin kauniilta
ja avuttomilta.
Kuin koko ihmiskunnan syyllisyys lepäisi
tällä jäisellä tiellä.
Minne tämän syyttömän ruumis.
Minne murhaajan kasvot ja kädet.
Sekunti ennen törmäystä hyppään
rekan edestä tien laitaan.
Se pysähtyy.
Vihainen mies huutaa jotakin.
Vihainen mies lähtee pois.
Joku pysähtyy murhapaikalle.
Elämä on otettava vastaan sellaisena,
millaisena se tulee.
Vanha nainen puhuu ja sanoo.
Nyt juodaan, poika, kahvia.
Mennään tuonne lämpimään autooni.
Teräsmukin kyljestä huomaan itkeväni.
Ulkona armahdus levollisen valkoisissa käpälissä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
erittäin hyvin, samaan tapaan kuin eräs toinen, edesmennyt...
Aiheenasi syyllisyys ja armahdus.
Ihminen tarvitsee molempia.
Vertaus on hieno:
ihmiskunnan syyllisyys verisessä turkissa
levollisen valkoisissa käpälissä armahdus
Hyvä, että runosi päättyy valkoiseen.
"Yksi lintu vain valveilla..."
liian pateettinen? Uteliaisuuteni heräsi. En muista muita kunnon syyllisyysrunoilijoita kuin Kailas. Toisaalta tunnen runoilijoita aika huonosti. Ken hän on tai oli?
tämän palstan runoilijoista. Tarkoitin sitä, että kirjoitustyylisi muistuttaa jostakin toisesta.
Syyllisyysrunoja löytyy ehkä enemmän hengelliseltä puolelta.
Kailaan runot ovat hienoja kyllä.
Mutta niin ovat sinunkin runosi.
Ihailen tuota tyyliä, johon itse en kykene, jostakin syystä...
Onhan täällä hengenheimolaisia. Uskonnollista syyllisyyttä en hakenut, mutta saattaahan sekin tuonne runon sopukoihin kätkeytyä ;)
Kiva kun tykkäsit.
Ehkä se on niin, että toiset ovat Runoilijoita, ja toiset vain runoilijoita...
koska täällä ei ole enää muitakaan.
toiset - ovat luonnostaan sellaisia, että runot suorastaan pulpuavat heistä ulos.
Minustakin kyllä joskus "pulppuaa",
mutta ei aivan samoin.
Mutta ei se mitään. Alan vaihteeksi maalaamaan taulua. Siinäkin lajissa olen amatööri.
Se on vain niin terapeuttista - upota jonnekin maalauksensa sisälle tuntikausiksi, ja tulla sieltä sitten uudistuneena pois, kaikki tämän maailman murheet unohtaneena...
Mutta tämä tästä, on kai aika jo viimeisenkin yölinnun käydä nukkumaan...
epäilemättä jälkimmäiseen kategoriaan, jos siihenkään. Runoni ovat proosaa, melkein.
kriitikon vikaa. Sanoisin, että lukeudut eittämättä ensin mainittuihin.
ainakin minä pidän tuon tyylisistä runoista.
Minun omat runoni ovat jotenkin liian yksioikoisia. Siksi ehkä loppujen lopuksi kirjoitankin paremmin proosaa kuin runoa.
ei riitä sanottavaa edes novelliin. Siksi on pakko kirjoittaa proosaa runouden varjossa. Olen suuri maalaustaiteen ystävä, vaikka itse pystyn ( ehkäpä juuri siksi? ) tuottamaan korkeintaan tikku-ukkoja. Innoittaako maalaaminen sinua myös runoilemaan?
ne ovat jotenkin toisistaan erillisiä. Maalaan harvoin, siihen täytyy löytää aivan erityinen inspiraatio, ja täytyy olla suhteellinen iloinen voidakseen aloittaa maalaamisen. Mutta kun sen aloittaa, sitä ei voikaan aivan heti lopettaa. Kuten ei soittamistakaan.
Runoileminen on helpompaa ja aivan eri juttu.Runot vain tulevat minusta ulos. Siihen täytyy vain olla hieman surumielinen, tai ainakin vähintäänkin syvämietteinen, silä en osaa kirjoittaa huolettomia, iloisia runoja. Sekä runoileminen, että maalaaminen ovat minulle purkautumiskanavia. Sitä kai se luovuus pohjimmiltaan onkin.
aivan naulankantaan sanottu. Pieni tai suurempikin melankolia ruokkii. Tai on kai sitten helpompi olla kun on saanut kirjoitettua johonkin tai jonnekin.
toivottaa Sinulle hyvää aamuyötä Bende, sillä huomenna ohjelmassani on muutakin luovaa toimintaa kuin kotkien maalaamista, kuten esimerkiksi siivoaminen. Sekin on hauskaa ja terapeuttista. Siinä näkee myös kätensä jäljen...