Haluaisin tietää, miten bio-lapsenne ovat suhtautuneet sijaislapsiin?
Miten omat lapset suhtautuvat sijaislapsiin?
omat+sijais
331715
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 33
Vanhimmat
tosi hyvin. Omat olivat jo sen verran isompia, ettei minkään laista kilpailua ollut.
Omiksi pikku sisaruksikseen ottivat kaikki. Samoin sijoitetut puhuvat meidän biolapsista somina isosisaruksinaan. Välit vain tuntuvat jotenkin lähenevän heillä, mitä vanhemmaksi sijoitetut tulevat.
Myös mun lapsenlapset pitävät meidän sijoitettuja tavallaan setinään ja täteinään.
Kaikki yhtä suurta perhettä, eikä syntyjuuria pahemmin mietitä.
meillä biolapset ovat vähintään 1 1/2 vuotta sijaislapsia venhempia. Ja ovat kaikki nämä vuodet tunteneet huolta pienemmistään. Kertoneet murheista, suojelleet koulussa, auttaneet jakaneet ja nataneet omastaan.
Nyt murrosiässä he uskaltavat kertoa omista tunteistaan, osattomuuden tunteestaan kun he joutuvat jakamaan vanhempansa ja enonsa setänsä serkkunsa mummonsa ja vaarinsa sijaislasten kanssa, jotka pyytämäti omivat heidän sukunsa ja vanhempansa. Katkeruus on usein kova, kun biolapsista tuntuu, että sijaislapset saavat kaikkea kaksinverroin.
onkin, silloin kun ikäero ei ole kovin suuri.
Pienet, omat tai vieraat tarvitsevat vielä niin paljon huomiota, joten miettisin kyllä, ennen kuin omien ollessa vielä pieniä, ottaisin yhtään ylimääräistä.
Mulla poika meni jo armeijaan ja tyttökin oli yli kymmenen, joten eivät mitenkään joutuneet kilpailemaan huomiosta pienten kanssa.
Olivat jo itse pieninä oman osuutensa saaneet.
Meillä ei siis sijoitetut ole koskaan omissa tuottaneet pienintäkään katkeruutta, onneksi.
Toi on myös totta, että sukulaiset ja ystävät ja ihan kaikki menee sijoitettujen kanssa jakoon, siis ne meidän. Sen lisäksi heillä on ne omat biosukulaisensa vielä. Eli omista voi tosiaan tuntua, et sijoitetuilla on kaikkea niin paljon enemmän.
Olemme toimineet nyt 8 vuotta sijaisvanhempina. Meillä on neljä biologista lasta kun ensimmäiset 3 sijoitettua tulivat. Meidän vanhin oli just 18v, sitten 13v, 10v, ja 5v, sijoitetut olivat 12v,11v ja 8v. Eli väliin sujahtivat.
Meillä ei ole mustasukkaisuutta ollut ja ovat kuin sisaruksia konsanaan. Kysyin tuossa vähän aikaa sitten omiltani, miten oikein loppujen lopuksi kokivat asian. Vanhin jo kohta muutti pois, joten hän koki heidät positiivisesti, seuraavan mielestä ilmankin sijailapsia olisi pärjätty, mutta ei sinänsä haittaa hänen elämäänsä, seuraava sanoi aina toivoneensa isojasiskoja ja todellakin sellaiset sai ja nuorin on ihan tyytyväinen ja hän nyt ei pahemmin enään muunlaisesta elämästä tiedäkkään.
Itse olen ollut koko ajan kotona ja sinänsä kyennyt antamaan lapsille aikaa kun ovat koulusta tulleet ja kun harrastuksiin täytyy kuljettaa niin siinäkin on hyvät keskustelu mahdollisuudet.
Meillä on todellakin lapset sopineet hyvin toistensa lomiin, tarkoitan ikää. Meidät lapset ovat opettaneet uudelleen leikkimään ja olemaan ikäisiään. Jotenkin tuntuu kuin olisivat olleet tasoittava tekijä.
Nyt jo vanhempien sijoitettujen muutettua on uusia tullut, nyt jo perheen nuorimmaksi.
Itse omaan kokemukseen nojaten, en allekirjoita että sijoitettujen pitäisi olla nuorempia.
Meillä ei ole isoja vaikeuksia ollut niin sijoitettujen kuin omienkaan kanssa ja kaikki pois muuttaneet lapset käyvät meillä ja toisillaan ja pitävät muutenkin yhteyksiä.
eivät vielä koulussa, tämä kokemuksen rintaäänellä. Aivan varmasti kärsivät siitä, jos sijaislapsi sattuu olemaan tunnehäiriöinen ja kiintymyssuhdetta vailla ollut. Tälläiselle sijaislapselle ei ole oikein, että hän joutuu jakamaan huomion omien lastesi kanssa, koska hän ei kykene siihen. Lopputulos on että sekä sijaislapsi että omat kärsivät. Pahimmassa tapauksessa sinulla on jonkin ajan kuluttua omat ja vieras terapiassa.
Tämähän on hyvä keskustelun aihe. Olen 22 vuotias ja omat vanhempani (isä tosin isäpuoli) ovat pois muuttoni jälkeen ottaneet kasvattilapsia. Meillä on ollut lapsia jo kai nelisen vuotta (en varmasti osaa sanoa) eli ollaan suhteellisen uusia aiheen parissa. Aluksi suhtauduin asiaan myönteisesti ja halusin tukea vanhempiani hankkeessan. Itselläni ei koskaan ole ollut kuin äiti koska isääni ei pahemmin kiinnostanut joten minulla on ollut todella vahva suhde äitini kanssa ja hän on ollut minulle se turvaverkko jota jokainen tarvitsee. Siksipä ensimmäisen sijoituksen tultua koin pienen shokin kun äitini ei muuta nähnyt. Olin itse muuttanut pois kotoa joten uusi lapsi oli maisemissa ja kiinnostava sun muuta. Alku innostus kuitenkin laski puolen vuoden kuluessa. Tämä sisareni tuli perheeseen 16 vuotiaana.
Seuraavat lapset 15 ja 13 olivat sisaruksia ja tulivat yhdessä. Koska olin jo ensimmäisen aikana kokenut tämän shokin osasin jo varautua uusien tuloon. Huomasin tämän kuitenkin vaikuttavan siskooni samanlailla kuin hänen tulonsa minuun. Heidänkin kohdallaan tilanne kumminkin rauhoittui puolen vuoden kuluttua kun uutuuden viehätys ja kiintymyksen luonti vaihe päättyi. Tämä 13 vuotias kumminkin tuntui säilyvän äitini suosikkina.
Vuosi sitten meille tuli jälleen uusi lapsi joka olikin 8 vuotta. Tämä on näkyi jälleen uusissa tulokkaissa shokkina mutta ei enää hätkäyttänyt minua tai vanhinta sisartani tulollaan. Mutta ongelmat kuitenkin alkoivat. Lapsi oli ylivilkas ja vaati huomiota tavalla jos toisella eli uskon hänen olleen kiintymys suhdetta vailla. Koska kyse oli pienestä viikonlopun kokeilusta keskustelin äitini kanssa kahden kesken siitä että vaikka tuenkin perheen toimintaa sen hyvän ajatuksen vuoksi en halua tätä lasta meille. Äiti oli kumminkin sitä mieltä että minulla ei ollut asiaan sanomista ja niin tämä 8 vuotias muutti meille.
Minun ja hänen kemiansa eivät toimi keskenään ja tiesin sen jo alusta lähtien. Nykyään äitini ja minä riitelemme koko ajan koska minulla on paha olla vaikka en asukkaan kotona. Tunnen että minulta on viety turvaverkko ja tukipiste. Kaikki riitamme johtuvat tästä lapsesta koska äitini ei muita lapsia näe ja jos me muut yritämme puhua asiasta hän suuttuu. Nyt jouluna olin kotona ja jälkeempäin totesin että tätini tuntuu enemmän jo äidiltä koska hänellä on minulle aikaa ja hän saa minut tuntemaan että hän välittää. Yksi siskoistani on jopa osoittanut merkkejä anoreksiasta koska hänkin kärsii tämän 8 vuotiaan dominoivasta asemasta.
Enää en tiedä mitä tehdä. Nyt kun toinen omii äitini ja minulla ei tunnu olevan paikka olisi todellakin kiva tietää mistä minä sen uuden perheen saisin? Muistuttaisin sijaisäitejä miettimään tarkaan myös omien lastensa hyvinvointia vaikka he olisivatkin jo pois kotoa, vaikka heitä ei olisikaan hakattu pienenä. Me biolapsetkin tarvitsemme tukea.
olis jo aika kasvaa aikuiseksi ja irrottaa takertunut otteesi äidistäsi.
Ihan varmasti äidilläsi on tilaa myös sinulle, sen mitä aikuinen nainen tarvii.
Keskity oman elämäsi rakentamiseen, äläkä heittäydy lapsellisen mustasukkaiseksi äidistäsi.
Mistään muusta ei käytöksesi kerro.
Ei normaali perheessäkään enää vanhempia lapsia paapota, kun syntyy uusia.
Isompien on aika kasvaa "alta pois".
Olet jo tuon ikäinen, joten ei luulisi mitenkään olevan sun ongelmasi, tai sulta pois, mitä äitisi antaa tälle pienelle, selkeästi äitiäsi tarvitsevalle.
Wau. Ei käy sun lapsia kateeks. Yks pois ja uutta tilalle. Noh ehkä meillä äitini kanssa on ollut läheisempi suhde ja vähän parhaat kaverit pohjalta. Meillä kun ei suurimman osan elämästäni ole ollut kun toisemme ja niin on pitänyt pärjätä. Itse asun ulkomailla opiskelemassa ja koska se ei ole niin helppoa mitä jotkut luulevat tarvitsen äitiäni enemmän kuin koskaan. Henkinen tuki on todella tärkeää kun käy läpi sellaisia elämän muutoksia. Ja nyt siis tuntuu siltä että se tuki otetaan pois mutta jos täällä keksusteluissa ollaan tollasella haista sinä paska meiningillä niin fine ei sitten haeta vertais tukea täältä. Onnea vaan sinne Amalian lapsille!
Olen kyllä samoilla linjoilla Amalian kanssa.
Olisiko sinun aika kasvaa aikuiseksi. Pienet lapset tarvitsevat äitiä eri tavalla kuin aikuiset, varmasti intensiteetti on erilaista kuin isomman lapsen kanssa. Vaikutat jopa mustasukkaiselta, "suurimman osan elämästäni ei ole ollut kun toisemme" ja nyt äitisi jakaa huomiota muille, etkä pidä siitä.
Minusta äiti (tai isä sen puoleen) ei ole lapselleen kaveri.
Mihin äitisi henkinen tuki olisi hävinnyt? Sinä et asu vanhempiesi/äitisi, mutta käyt siellä marisemassa, kun äitisi hoitaa muitakin lapsia. Eiköhän äitisi sinua kuuntele, jos puhuisit omista asioistasi muiden lasten morkkaamisen sijasta. Vähän kypsempää käytöstä.
Kyllähän teidän sijareiden biologisilta lapsilta vaaditaan reippautta ja omien negatiivisten tunteiden kieltämistä, kuten Inkerin ja Amalian repliikeistä havaitaan.
Näitä henkilöistä tehdään varmaan tutkimus jossain vaiheessa, ja se on tarpeen heidän kokemustensa kartoittamisessa. Nämä ovat jääneet pitkälti vanhempiensa omahyväisyyden varjossa vaille yhteiskunnan ja sosiaaliviranomaisten tarjoamaa mielenkiintoa.
tyttäreni opiskelemassa, toisella paikkakunnalla.
Periaatteessa sama, kuin olisi ollut ulkomailla.
Yksin siellä piti pärjätä.
Puhelimella kuitenkin pidettiin yhteyksiä.
Nykyisin tytär asuu ja opiskelee ulkomailla, mutta pidämme yhteyttä useinkin skypen välityksellä. On kamerat ja kaikki, niin voidaa jopa nähdä toisemme.
Välimatka ei tunnu ollenkaan niin suurelta.
Muutaman kerran vuodessa käy tytär kotona.
Ei tarvi mun vieressä istua, jos henkistä tukea tarvii.
22-vuotias pitäisi jo pystyä ajattelemaan kypsemmin.
Miten muka äidin ja hänen väleihin on voinut vaikuttaa toisten lasten ilmaantuminen perheeseen.
Ei ole sitten olleet välit vahvalla pohjalla aikasemminkaan, jos näin on käynyt.
Mun kaikki lapset tietävät, että mun puoleen voi kääntyä asiassa, kuin asiassa. Jos en muuta voi, niin ainakin kuuntelen.
Heitä ei tarvi kädestä pidellä. He tietävät muutenkin, että rakastan heitä ja ovat mulle tärkeitä.
erityisesti silloin, kun ikäero omien ja uusien lasten välillä on liian pieni.
Normaali lapsi pystyy jakamaan vanhempiensa huomion myös muiden kanssa olematta mustasukkaisia.
Kun ovat jo pieninä oman osansa saaneet ja ovat terveellä itsetunnolla varustettuja, niin eivät roiku enää isoina vanhemmissa.
Hellu, tajuu nyt tämä kirjottaja on jo 22 v ja kiukuttelee, kuin alle kymmen vuotias. Jotain on pielessä.
No kas, kukapa muukaan.
Tässähän on kyse yksinkertaisesti siitä, että aikuinen tytär marisee äitinsä 8-vuotiaalle antamasta huomiosta. Todella kypsää käytöstä.
Kuka tässä on kieltänyt negatiiviset tunteet? Ei kukaan. Jos biolapsella on huono olo, siitä täytyy suoraan puhua äidin kanssa, ilman että tarvitsee kiertää puun takaa ja aloittaa haukkumalla 8-vuotiasta. Sehän onkin mukava mieltä kohottava prologi, kun aloittaa ensin morkkaamalla siskosta (olipa sitten biologinen tai sijoitettu) ja sitten jatkaa omaa valitustaan. Noh, ehkäpä äiti tyttärensä tuntee.
Helinän viimeinen lause on kyllä kuin suoraan jostain sosiaalipolittisesta lausunnosta. Vau.
Minusta sijareissa on ilmennyt sellainen vika, että he katsovat oikeudekseen määritellä mitä lapset ja muut aikuiset saavat tuntea ja mitkä tunteet muka ovat normaaleja ja mitkä tunteet ovat sallittuja ja mitkä tunteet ovat kiellettyjä. Varmaan sijaisperheissä kaikillä jäsenillä on paljon tunteita, jotka ovat tabuja, ja joita ei saa ääneen sanoa. Sinäkin olet kieltämässä tältä opiskelijatyttäreltä tunteet, joita hän tuntee. Miksi? Hajoaako maailmasi, jos joku ei noudata sijareiden määrittelemää tunneskaalaa.
Eikö sosiaaliviranomaisen tehtävä maassamme ole huolehtia kaikkien lasten hyvinvoinnista, myös sijareiden biologisten lasten hyvinnoinnista, jotka ovat vaaravyöhykkeessä perheeseen tulleiden voimakkaasti oireilevien sijaislasten ja vanhempien jakamisen vuoksi. Ilman muuta kannan huolta.
kysymys lapsesta, vaan aikuisesta, jonka luonnon lakienkin mukaan pitäisi olla jo irrottautunut tai ainakin irrottautumassa äitinsä helmoista.
Meillä ei ole tunteita kielletty, eikä kielletä.
Hyvin monet kerrat lohduttelin puhelimeessa tytärtäni, milloin minkin asian kanssa, kun oli opiskelemassa.
Vierihoito hänellä loppui jo vuosia sitten.
Mun lapset ovat ymmärtäneet, että nämä pienet ovat tarvinneet minua ja ovat henkisesti olleet itsekin sen verran kypsiä, että ovat ottaneet nämä nuoremmat pikkusisaruksinaan vastaan ja hoitaneet ja huolehtineet heistä mun apuna, kuten pikkusisaruksista kuuluukin.
Vaikka molemmat lapseni ovat asuneet jo vuosia poissa kotoa, niin jaksavat edelleenkin kysellä sijoitettujen kuulumisia ja pitävät itsekin heihin yhteyksiä. Kutsuvat luokseen kylään jne.
Myös sijoitetut kääntyvät erilaisissa asioissa isompien puoleen ja vaikuttavat ihan ylpeilevän näistä isommista sisaruksistaan.
Todelliset tunteet tulevat esiin sitten, kun koko konkkaronkka on aikuisia. Kun sijari on poissa kuvioista, niin jokainen on vapaampi ilmaisemaan tunteensa eikä tarvitse ottaa sijaisäidiksi ryhtyneen tilannetta huomioon.
Helinä sanoo, että sijarit odottavat lapsilta reippautta. Kyllä minä odottaisin aikuiselta tyttäreltä vähän muutakin kuin "reippautta", olisiko aikuinen käytös mitään? Hiukan suhteellisuutta tähänkin asiaan.
Mulla tuli pari päivää sitten mieleen täällä käyty keskustelu, jossa puhuttiin sylittelystä tai siitä kun sijoitettu lapsi "sai luvan" (josta nousi kauhea haloo) olla vauva, mitä hän ei biokodissaan ollut saanut kokea. Meidän 10-vuotias tuli syliin ja sanoi, että hän haluaa olla vauva. Mikäs siinä :-) Puoli tuntia hän jaksoi köllötellä sylissä pusuteltavana ja olla kuin vauva, sitten hän tuli vielä viereen nukkumaan, mitä ei ollut tapahtunut aikoihin. Tämä sama reipas neiti oli edellisenä päivänä tehnyt 8 hengelle päivällisen: kanakastiketta ja riisiä, jälkkäriksi muffinsseja.
Välillä ollaan reippaita ja välillä voi olla murhe puserossa ja sitten taas siltä väliltä. Näinhän se menee. Kaikki tunteet ovat yhtä hyväksyttäviä, mutta miksi pitäisi jäädä vellomaan siihen murheeseen, tosi ikävä kuluttaa elämänsä murehtimalla ja ruikuttamalla.
Mutta jos aikuinen tytär, joka on opiskelemassa muualla, jaksaa valittaa kotona asuvasta pikkusisarestaan, niin ollaan jotenkin hakoteillä. Kyllähän sitä yhteys lapsiin pysyy vaikka eivät kotona olisikaan. Meillä on ensi syksynä edessä ensimmäisen lapsen lähtö opiskelemaan lukioon toiselle paikkakunnalle. Kännykät, tietokoneet, meset ja webbikamerat on viritetty valmiiksi.
uskaltaneet sanoa, jos heillä olisi jotain valittamista.
Olen ehkä omalla esimerkilläni kasvattanut lapseni hyvin sosiaaliksi, ei omaan napaan tuijottajiksi.
He ovat sydämellään olleet mukana näiden sijoitettujen elämässä ja toivoneet heille vain parasta.
En ymmärrä tuollaista itsekästä asennoitumista ollenkaan.
Sijarit on just siitä niin ihmeellisiä, et haluavat auttaa muidenkin lapsia ja pitävät kaikkien lapsia tärkeinä, ei vain omiaan.
Hyvä se on opettaa myös muille lapsille.
Myös meidän sijoitetut osaavat ajatella toisia ja ovat puhuneet, että ehkä joskus itsekin ottaisivat sij.lapsia, jos mahdollista.
Myös mun poika on kiinnostunut tukiperhe-toiminnasta. Tyttö työskentelee sosiaalialalla, johon hällä myös koulutus.
Ollaan siis kaikki toisista huolehtivia ja välittäviä.
Kun koko konkkaronkka on isoja, niin heidän keskinäinen suhde ei enää perustu sille, ett sijoitetut olisivat autettavia ja biologiset auttajia. Silloin ollaan sanoisko samalla viivalla vasta ja silloin paljastuu mikä oikeesti on homman nimi näiden kesken.
voin jo nyt olla hyvin luottavaisin mielin.
Vaikka meillä sijoitetut vielä asuvat kotona, niin ovat jo aikuisia.
Välit edelleen yhtä lämpimät, ellei jopa lämpimämmät kuin aiemmin.
Nyt ovat todella lähes samalla viivalla. Puolin ja toisin auttelevat toisiansa, milloin mitenkin.
sinä tarvitset aikuistukea etkä "kaveriäidin" tukea. Mieti mikä ero on aikuiselle tai lapselle huomion antamisessa. Pidä lähtökohtana se että olet jo aikuinen nainen ja pidät äitiäsi ÄITINÄ etkä kaverina. Vanhempien ja aikuisten lasten suhde on kuitenkin pysyvä suhde joka on kehittynyt toivonmukaan johdattaen lapsen aikuisuuteen.
Ymmärrän ja tiedän omista kokemuksistani mitkä tarpeet ovat tärkeitä vanhempien ja aikuisten lasten välillä. Minä olen ja pysyn lapsilleni heidän vanhempana niin kauan kun lapsillani muisti rupeaa pätkimään. Tämä tunnesuhde jatkuu vielä kuolemanikin jälkeen.
Tarvitset luonnollisesti tukea äidiltäsi mutta ota huomioon että äitisi antama huomio näille lapsuudenkotiisi sijoitetuille lapsille ei ole sinulta mitenkään pois. Anna sinä vuorostasi huomiota äidillesi kun olet kotonasi äitisi luona.
Auta häntä sijoitettujen lasten parissa touhuten niin siinä samalla saat itsekkin huomiota ja koet olevasi äidillesi hyvinkin tärkeä ihminen.
Valittamalla et kyllä tule saamaan mitään hyvää aikaiseksi ja sinun pettymyksesi senkuin kasvaa.
Opiskele ja nauti omasta tulevaisuuden haaveesta.
Niin tein minäkin kun opiskelin ulkomailla vaikeaahan se oli mutta hyvin rikasta ja kehittävää. En olisi minä tällainen ihmisenä jos olisin opiskellut Suomessa.
Sijaislapset minun elämässäni ei ole mitenkään outo eikä vieras ilmiö se on aina kuulunut elämääni luonnollisena tapana elää niin että on vieraiden lapsia kodissa.
En koskaan ole analysoinut vanhempieni suhteita sisariini (3) enkä sijaislapsiin. Kait se on ollut merkki siitä että olen saanut lapsena huomiota sen mitä olen tarvinnutkin. Sitten aikuisena olen aina saanut tukea vanhemmiltani eri elämän vaiheissa. Enkä ole odottanut mitään ylettömiä uhrauksi vaan järjelliseti kaikki se mikä on ollut mahdollista niin on toiminut kiitettävästi. Itse olen aina ollut myös hyvin auttava ja huomiota antava vanhempiani kohtaan.
Muuten mielenkiintoinen tuo sinun juttusi.
Mainitset että lapsi omii äitisi miksi koet sen noin? Etkö tiedä miten lapsi ilmaisee tunteitaan ja hakee luottamusta suhetisiinsa aikuisiin opettelee tunteiden ilmaisuja jne...
Sinun ei enään tarvitse omia äitiäsi eikös olekkin niin? Olisiko tuo kaverisuhde äitiisi sitten se ongelman aiheuttaja.
Kaipaatko kuin pieni lapsi sitä äitisuhdetta ei sekään ole ongelma kun sen nyt teet itsellesi selväksi että lapsuutesi oli se mikä oli ja nyt menet oppinesi eteenpäin hiukan ehkä kaipaillen niitä äidin, äidillisiä tunteita.
Kiitos Helinä-keiju!
Kiva kuulla että joku ottaa asian tältäkin kannalta vastaan. Bio lasten hyvin voinnista keskustellaan todella vähän. He jäävät kasvattisisarustensa ongelmien varjoon hyvin äkkiä. Vaikka ongelmia ei lapsuus vaiheessa ilmenisi ne saattavat tosiaan aikuisiässä tulla esiin. Minä ainakin olen äitini lapsi aina ja ikuisesti ja en häpeä sitä että tarvitsen äitiäni. Tarvitseehan äiti minuakin.
Olen todella iloinen että olen saanut keskustelua aikaseksi aiheesta koska mielestäni tässä on todella hyvä aihe. Toivottavasti joku tätä tutkisi tarkemmin ja nimen omaan aikuisten lasten mielipiteitä sillä he ovat jo kyenneet käsittelemään nämä tunteet.
Äitini kanssa juttelimme taas tämän 8 vuotiaan vaikutuksesta perheeseemme. Ja kyllä hänkin sanoo että koska tämä lapsi on niin omiva äitini on todella väsynyt. Hänellä ei riitä meille muille lapsille enää energiaa tämän lapsen jälkeen ja ainoana biolapsena sitä siis riittää minulle todella vähän. Nyt onkin paljon keskustelua sijareiden jaksamisen tukemisesta mikä on mielestäni todella tärkeää. Monilla lapsista on vakavia traumoja ja sen takia he ovat henkisesti raskaita uudessa parheessä.
Ja se ettei teillä ole ongelmia näkynyt ei välttämättä tarkoita ettei niitä lastenne päässä olisi. Asettukaa biolapsen kenkiin ja miettikää hetki asioita heidän silmin. Meidänkin perheessä minä näen että lapset joita meille on tullut ansaitsevat paremman elämän ja etenkin tämä 8 vuotias käy minua kovasti sääliksi koska hänellä on todella rankka tausta. Mutta silti näen miten väsynyt äitini on. Näen miten hänellä ei yksinkertaisesti riitä energiaa kuunnella minua ja keskustella asioista. Ja sitä kautta näen miten se kuilu meidän välillämme kasvaa. Sitten sijaiskodin jalon aatten vuoksi minä en saisi sanoa mitään? Minun pitäisi vain väistyä syrjään ja olla hiljaa. Se on aika rankka ristiriita. Ollakko julkisesti paha ihminen vaiko pitää kaikki sisällään. Minusta sijaisperheen tarkoitus siinä kohdassa murenee jos se rikkoo ydinperheen ja siksi haluankin että ajateltaisiin välillä niitä biolapsiakin.
Kiitos todellakin Helinä-keijulle. Mikä sinun suhteesi on sijaiskoteihin?
Kysyit suhdettani sijaiskoteihin. Ei ole suhdetta. Hämmentynty olen siitä 16.000 huostaanotetun ja sijoitetun määrästä Suomessa ja lastensuojelun tasosta. Lisäksi pelkään, että lastensuojelumme ei tuota parannusta lasten elämään vaan aiheuttaa lisää ongelmia yhä uusille lapsiryhmille. Unohdettuja lapsiryhmiä on paljon, kuten sijareiden biolapset, ja laitoksiin unohdetut, vammaiset laitoksiin unohdetut lapset sekä aikuisten rikoksen uhrina huostaanotetut sekä myös rikoksen rangaistukseksi huostaanotetut.
Minusta kaikkien suomalaislasten tilanne tällä hetkellä on hälyttävä, syynä osaamaton lastensuojelusektorimme ja päättäjien taitamattomuus.
Ihmettelen, ettei mitään ratkaisuhakuisuutta ole havaittavissa lastensuojelun kehittämiseksi näillä keskustelupalstoilla vaan laaja ja taipumaton muutosvastarinta. Ei tämä kyllä näin voi jatkua, koska maksumiehiksi joutuu myös sijareiden biologiset lapset, viattomat.
Mitä useampi huostaanotto sitä useampi sivullinenkin sijarin lapsi voi joutua kärsimään huostaanotetun vierellä tavalla tai toisella. Ehdottomasti on tehtävä kaikki mahdollinen huostaanottojen vähentämiseksi radikaalisti.
En usko että läheskään kaikki 16.000 on aiheellisia. Huostaanotto ei ole ratkaisu kuin aivan harvinaisissa ääritapauksissa.
Jos joillain sijareilla on niin äärettömän kaikkia lapsia rakastava sydän, niin ehdotan kehittelemään muita toimintatapoja lasten hyväksi kuin sijottaminen pois omista kodeistaan teille sijareilla. Menkää niihin koteihin, missä on uupunut äiti pienten lasten kanssa ja auttakaa siellä.
ole sulle edes iltaisin aikaa, kun pienemmät jo nukkuu, niin vika on kyllä jossain muussa, kuin siinä lapsessa.
Mulla oli viisikin sijoitettua yhtä aikaa jjoista kaksi vielä ylivilkkaita, mutta siltikin pystyin järjestämään aikaa tarpeen mukaan myös omille lapsilleni ja jaksoin olla kiinnostunut myös heistä.
Rankkaa aikaa se oli minullakin kaikin puolin, mutta en siltikään halunnut jäädä ulkopuoliseksi omien lasteni elämästä.
Aikaa yhteydenpitoon oli silloin, kun lapset nukkuivat. Onneksi vielä kaikki olivat iltaunisia ja kävivät suhteellisen aikasin nukkumaan.
Enemmänkin se taitaa olla tahdosta kiinni.
Vaikka henkisesti olinkin täystyöllistetty ison pesueen kanssa, niin koin, että jo aikuistuneiden omien lasteni kanssa keskustelu toi kivaa vaihtelua rutiineihin ja oli mullekin ihan terapeuttista.
Minua viehätti tuo sinun otsikko "Biolapsi iskee taas". Sinulla on huumorintajua ja itsetuntosi on kunnossa. Tuo otsikko kuvaa kyllä hienosti ja humoristisesti sitä miten biolapsi on sijariperheessä taistelemassa paikastaan ja sukuoikeudestaan. Vaikka ei meinais yleisen käsityksen mukaan kehdata, kun on niin paljon paremmat pelikortit elämälleen sattunut saamaan kuin sijoitetut. On hyvä että otit sijareiden biolasten asian keskusteluun. Mielestäni kaikkien huostaanottosysteemimme heijastusvaikutusten piiriin kuuluvien kokemukset pitää ottaa käsittelyyn. Yhtään ketään ja varsinkaan kotinsa ja vanhempiensa jakamaan joutuneiden lasten ääntä sivuuttamatta.
Mielestäni pitää tehdä tutkimus sijareiden biologisten lasten kokemuksista ja kyllä siihen voi ne, jotka on tykänneet, myös saada äänensä kuuluville, samoin kuin ne, jotka kokevat heiltä vaaditun liikaa lapsina, nuorina ja vanhempiensa biologisina lapsina.
Asuessani täällä Euroopan sydämmessä niin sanotusti olen kyllä ruvennut kunnioittamaan niitä resursseja jotka valtio hyvin vointimme eteen järjestää. Suomea on aina pidetty hyvinvointi valtiona ja ylpeilty sillä että systeemit on muita maita kehityksessä edellä. Nykyään vaan tuntuu siltä että päättäjät ovat niin haltioituneita rakentamastaan systeemistä että unohdetaan että sitä pitää myös päivittää ja tutkia. Sijaiskoti on ideana hyvä ja sillä on saatu hyviä tuloksia mutta pitäisikö silti tarkistaa ettei tehdä niitä virheitä sitten muilla saroilla. Muummuassa tämä sijaisvanhempien jaksaminen pitäisi todella ottaa huomioon sillä on lapsia jotka eivät pääse viettämään viikonloppuja omassa kodissaan ja sen takia sijaisvanhemmat eivät saa ollenkaan hengähdystaukoa.
Näitä muita keinoja ehkäistä lapsia joutumasta huostaan otetuksi en ole valmis kommentoimaan. On niin paljon lapsia sitten kumminkin joille sijaiskoti on taivaan lahja.
Siitä annan vielä kiitoksen kyllä sossuille että kun pyysin päästä juttelemaan tilanteestani ammatti ihmisen kanssa vastaus oli että tietenkin pääsen. He olivat sitä mieltä että jos minusta tuntuu pahalta omassa perheessäni ja haluan sen eteen tehdä jotain se on mahdollista ja todella hienoa. Apua siis näkyy saavan vaan kuinka moni kouluikäinen tajuaa sen ja kuinka moni ymmärtää että niitä tunteita saa olla. Ehkä siinä voisi olla seurannan paikka.
Niinhän se on. Minun vuoroni tulee kun muita ei ole. Mutta kuten sanoin jo monesti tällä palstalla tämä 8 vuotias kärsii jonkin laisesta traumasta siellä kiintymys puolella. Jotta hänet saadaan rauhoitetuksi sänkyyn pitää äitinikin valmistautua nukkumaan silloin 9-10 mennessä ja koska nuorimmainen myös herää aikasin täytyy äiti ollakin jo nukkumassa ajoissa. Paljonko siinä meille muille aikaa jää? Etenki siskoilleni jotka käyvät koulua itsekin ja heidän täytyy mennä ajoissa nukkumaan myös.
Ehkä sinun lapsillasi on ollut erilaisia traumoja. Meillä on tällainen hyväksyt sinä sitä tai et. Tämä on nyt viimeinen kommenttini sinulle koska sinä olet omaa täydellisyyttäsi niin täynnä ettet pidemmälle näe. Edustat juuri tätä ryhmää jotka näkevät ettei biolapsilla etenkään myöhemmässä iässä saa olla negatiivisiä tunteita olematta paha ihminen. Kyllä minä ymmärsin viestisi. Olet super äiti joka ei ongelmia tunne. Omat laspsesi ovat varmaan superlapsia myös.
superäiti on läpi käynyt kovan koulun ja loppuunpalamisen, joten tiedän kyllä aika paljonkin myös siitä epätäydellisyydestä.
Siltikin katson, että sun kuuluisi jo elää kuten aikuinen ja lopettaa mustasukkaisuus äidistäsi.
On paljon itsekkäistä äitejä, jotka eivät uhraa ajatustakaan enää aikuisille lapsilleen, saatikka toisten lapsille.
Onneksi mun lapset, jotka ovat tietty mun mielestä lähes täydellisiä, ei siltikään parempia, kuin muiden lapset, ovat aikuistuneet normaalisti, eivätkä ole jääneet roikkumaan enää minuun kiinni ja ymmärtäneet, että pienemmät tarvitsevat minua enemmän.
toi mitä olet kertonut on yhä edelleen mun mielestä omistushalua ja mustasukkaisuutta, mitä ei enää ikäiseltäsi aikuiselta naiselta odottaisi.
oikealla asialla, kun puhut sij.vanhempien jaksamisesta ja siitä huolehtimisesta.
Mun jaksamisesta ei kukaan välittänyt, vaikka kuinka pyysin apua, kun tunsin voimieni loppuvan erinäisistä kodin ulkopuolelta tulleista rasitteista ja syistä.
Piti sairastua, ennen kuin kukaan korviaan lotkautti.
Sen voin kuitenkin kokemuksesta sanoa, että ei kannata antaa itsensä mennä liian syvälle lasten ongelmiin, kun ei niille mitään mahda.
Pitäisi osata ottaa etäisyyttä terveellä tavalla.
Muuten todella ajaa itsensä loppuun ja sairastuu.
Näkisinkin, että tästä keskustelusta olisi ehkä se hyöty, että kehottaisit äitiäsi hölläämään sen 8-vuotiaan kanssa.
Hän ilmeisesti ajattelee, että kun hän nyt uhraa itsensä ja kaiken lapsen eteen, niin asiat järjestyisivät. Se ei kuitenkaan mene niin, vaan äitisi ja ilmeisesti myös koko muu perhe siitä vain sivussa kärsivät, eikä lapsessa kuitenkaan tapahdu toivottua muutosta parempaan. 'Taitaa nyt oikein hallita äitiäsi, ettei muka pysty nukkumaan ilman äitiäsi.
Äitisi on antanut hänelle pikkusormen ja hän on viemässä koko käden.
Nyt olisi syytä viheltää peli poikki.
Tämä keskustelu siirtyi nyt aivan toiselle tasolle ja pystyt keskustelemaan asiallisesti, mikä se todellinen ongelma on.
Oikeesti, puhu äidillesi, et hän ottaa etäisyyttä ja laittaa uuteen tarkasteluun koko tilanteen. Mikä on johtanut mihinkin. Voi hyvin olla, että lapsi vain pompottaa äitiäsi, koska on huomannut kuinka helppoa se on.
Nyt alkaa hahmottua koko kuva.
Syy ei olekaan lapsessa, vaan liian lepsussa/kiltissä äidissä.
Olet varmasti oikeassa, että tilanne on sairas, eikä äitisi elämä saisi pyöriä pelkästään yhden sijoitetun ympärillä, unohtaen kaikki muut.
Esitit vain asian siten, että esiin tuli vain pelkkä mustasukkaisuus sun taholta.
Ehkä vain esitit asian "väärin", eli liikaa omalta kantiltasi.
Olet varmaan ihan aiheesta huolissasi kokonaistilanteestakin. Varottele äitiäsi, ettei hänelle käy kuten minulle.
Ei kaikkien tarvis kantapään kautta kaikkea oppia.
Meillä oli 4 biologista lasta ensimmäisen sijoitetun tullessa. Nuorin biolapsistamme täytti juuri 4v. kun 9kk:n ikäinen, erityistä hoitoa vaativa lapsi meille muutti. Isommat lapset ottivat tämän pienen vastaan kuten vastasyntyneen ja hyväksyivät hänet heti.
Nuorinkin lapsi näytti aluksi suhtautuvan pieneen kuin taloon olisi syntynyt uusi vauva, mutta muutaman viikon kuluttua hän sanoi, että "viedään tuo pois". Asiasta keskusteltiin eli kerroin, että uusi vauva on tullut jäädäkseen jne. ja lapsi näyttikin ns. tyytyvän kohtaloonsa. Tosiasiassa tämä nuorin biologinen lapsemme ei ole näiden kuluneiden 12 vuoden aikana tullut erityisen hyvin koskaan toimeen tämän ensimmäisen meille sijoitukseen tulleen kanssa, toisin kuin myöhemmin meille sijoitettujen lasten kanssa.
Tässä tapauksessa on ilmeisesti haittaa siitä, että lapset ovat samaa sukupuolta ja ikäeroa on vain hieman yli 3 vuotta, mutta tästä lievästi kehitysvammaisesta meillä sijoituksessa olevasta lapsesta ei koskaan ole tullut leikkikaveria tai ylipäätään seuraa isommalle lapselle - hänen sosiaaliset taitonsa ovat heikot, eikä hän osaa leikkiä sanan tavanomaisessa mielessä, samoin hän juuttuu tiettyihin asioihin sekä puheissaan että teoissaan ja hänen meillä asumisensa on rajoittanut perheemme vapaa-ajanviettoa tavalla, joka eniten on rasittanut nuorinta biologista lastamme.
Nykyisellä kokemuksella en enää ottaisi ensimmäistä sijoitettua näin lyhyellä ikäerolla nuorimpaan biologiseen lapseemme, mutta jotenkin on pärjätty näinkin.
Meillä oma nuorin oli 13, kun tuli ensimmäinen pitkäaikainen sijaislapsi, hän oli silloin yhdeksän. Ja myöhemmin tulleet hyvin pienet sijoitetut olivat ja ovat aina olleet pikkusisaruksia meidän omille nyt jo omillaan oleville lapsillemme. Mieheni aijemmasta liitosta olevat lapset eivät ole koskaan hyväksyneet meidän sijaislapsitoimintaa. Ovat jo kuitenkin olleet omassa elämässä koko sijaislapsitoimintamme ajan, joten sen emme ole antaneet haitata tätä juttua! He kun eivät hyväksy edes minua, joten siinä syy kaikkeen!
Meillä minä, sijais isä, jäin kotiin sijaislapsen kanssa ja se on ollut minulle ja lapselle ja omille lapsenlapsilleni "kai" onneksi. Nyt minulla on mahdollisuus olla heidän kaikkien kanssa enemmän kuin työssä ollessani. Ei asiat aina ole niin mustavalkoisia vaan asiosta voi yrittää nähdä myös hyvät puolet. Tilanteet ja totutut tavat tekevät meistä sokeita, jos emme pysähdy katsomaan asioita rauhoittuen ja ajan kanssa. Elämässä on paljon mahdollisuuksia jos antaa niille tilaa.