Mulle kävi just niin viikko sitten enkä pääse siitä yli. Sain raivarin ihan tyhjästä?? ja nyt jälkeenpän yksin ollessani ajatukset vaan kiertää kehää tän aiheen ympärillä. Raivarista ei kukaan hyötynyt mitään, kaikille tuli vaan paha mieli ja mulle itselle pahin. En edes osaa selittää mistä se johtui, tuli vaan kuin salama talviselta taivaalta. Olen pyydellyt anteeksi, mutta se ei lohduta mua itseäni, tippa on linssissä koko ajan niin että silmiä jo särkee ja lasit saa pestä monta kertaa päivässä kun ovat niin "roiskeessa". Onko kellekkään käynyt samoin ja pääseekö tästä vielä "kuiville"? Näin yksinasuessa ja eläkkeellä on aktiviteettia sen verran vähän, oravanpyörä senkun pyörii...
Saatteko koskaan
raivareita
12472
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Väärä pyörä, marsun pyörä on sopivin tuossa tilassa.
Marsu kun polkee silmät sokeena samaan suuntaan eikä saa ajatuksiaan vaihtumaan.
Vimmassaan polkee vielä unissaankin. Jalat nytkähtelee. Onko sinulla oireina levottomat jalat?
Mie sain nuorena miehenä raivarin ja hakkasin
eukon mustelmille. Mutta silloin lupasin, että
ei enää ikinä. Nyt on jo 60 v lasissa ja lupaus on pitänyt.
En muista sellaista tilannetta.
Lähimmäiseni väittävät minun olevan muutenkin riittävän vakuuttavan näköinen ettei raivariastetta tarvita.
Raivarissa katoaisi kontrolli.
Tiukkenee liikaa harva sa päivä.
Ja mitä sii tapahtuu.
Heitän stetsonin maahan ja hypin sen päällä.
Älämölö on ankarahkoa. Onneks asun korvessa.
Harakat raivarin ens kekkaa - se alko taas ne kiljuen hakattaa.
Lentävät turvallisen matkan päähän seuraamaan tilannetta.
Kukaan pitkään jaksa reuhtoa. Eufrosyne tuo joskus oluen.
yksinäni.
Jos asiat eivät suju tai jokin menee pieleen saan raivareita.
Kiroilen armottomasti.
Kukaan ei uskoisi kun olen hyvin hillitty ulospäin.
Aloittajaa lohduttaisin sillä, että jos et ole käyttäytynyt väkivaltaisesti tai loukannut ketään pahasti niin ei syytä huoleen.
Raivari on normaalia, paineet ovat vain kasautuneet tai syvällä on vaikeita asioita lapsuudesta joita ei ole käsitellyt.
Minä olen saanut kunnon raivarin vain pari kertaa elämässäni, sellainen jossa se kumpuaa jostain syvältä eikä sitä tunnetta voi pysäyttää.
Peiniä raivareita tulee useammin, nämä ovat niitä "esiintymisiä". Niitä pystyn kontrolloimaan, käytän joskus tätä raivari-menetelmää kun haluan että asiani menee perille. Tällaista tapahtuu helposti jos teettää rakennustöitä, on viranomaisten kanssa tekemisissä, tai aviomies on hankala tms. Kadulla tai ravintolassa en uskaltaisi aukoa päätä. Itsesuojeluvaistoni on kunnossa.
Enkä ymmärrä niitä ihmisiä, jotka saavat. Yritän kiertää sellaisia ihmisiä kaukaa.
Samoin, en ole koskaan saanut raivareita aikuisiällä. Lapsena ja murkkuna saa varmaan jokainen.
Vältän ihmisiä jotka eivät pysty hillitsemään itseään. Raivoava kännikala on varmaan hyvin yleinen suomalainen ilmiö, niitä näkee katukuvassakin usein.
mistä raivarisi oikeastaan syntyi. Olisiko se sittenkään syntynyt ihan tyhjästä? Voisiko olla mahdollista, että olet ollut kiltti ja mieleesi on kerääntynyt paineita, jotka sitten purkaantuivat ehkä jonkin näennäisesti pienen asian vuoksi? Oletko varma, ettei raivarin kohteilla ollut pienintäkän osuutta tapahtuneeseen? Mitä tapahtui juuri ennen purkautumistasi? Suuret, hallitsemattomat tunteet ovat tosiaan pelottavia. Ellet keksi tapahtuneelle minkäänlaista selitystä ja se vaivaa vielä pitemmän aikaa itkuksi asti mieltäsi, luulen, että sinun kannattaisi keskustella tapahtuneesta lääkärin tai terveydenhoitajan kanssa?
Olenko itse saanut koskaan raivareita.
Olen muutaman kerran työpaikalla; ne kerrat voi laskea yhden käden sormilla ja joka kerran niistä on seurannut jotain hyvää. Minulle on sanottu, että minun pitäisi suuttua useammin.
Kun joku pitemmän aikaa jatkuvasti tai toistuvasti käyttäytyy huonosti tai toimii alhaisesti ja tekee jotain ärsyttävää: esittää kohtuuttomia/asiattomia/tyhmiä vaatimuksia minulle tai muille lähelläni, jättää ehkä oman osuutensa hoitamatta ja on epäluotettava/vilpillinen, tai puuttuu turhaan/väärin/vahingoittavasti minun vastuulleni kuuluviin asioihin eikä suostu muuttamaan tapojaan, jonain päivänä suutun ja annan tulla ulos kaiken mieltäni siinä kuviossa painavan. Silloin en katso aikaa enkä paikkaa ja tilanteessa saattaa olla muitakin kuulijoita. On oikeastaan huvittavaa, että joka kerran tilanne on räjähdykseni jälkeen parantunut. Ellei ryöpyn niskaansa saanut henkilö ole pyytänyt anteeksi minulta, hän on ryhtynyt muuten käyttäytymään hyvittelevästi ja se taas on joskus saanut huvittaviakin piirteitä.
Kun joudun tekemään yhteistyötä jonkun ärsyttävän, pitkävihaiseksi tietämäni ihmisen kanssa, joskus pelottaa että jonain päivänä suutun ja lataan hänen niskaansa kaiken mieltäni painaneen.
Edellisessä työpaikassani pelkäsin, että sanon monenlaisiin asioihin puuttuvalle toimitusjohtajan vaimolle jonain päivänä painokkaasti mitä hänestä ja hänen tekemisistään ajattelen. Onneksi hän otti opikseen, kun kerran suutuin. Hän tuli luokseni antamaan omia ohjeitaan asioissa, jotka eivät hänelle kuuluneet ja joiden arvioimiseen hänellä ei ollut riittävästi tietoa. Silloin pysähdyin hetkeksi, vedin syvään henkeä, käännyin häneen päin, katsoin suoraan silmiin ja sanoin painokkaalla mutta näennäisen rauhallisella äänellä, että hänen on nyt parasta poistua oman työpöytänsä ääreen ja hoitaa omat tehtävänsä, jos haluaa tehdä jotain hyödyllistä. - Rouva katsoi minua, hänen kasvoilleen levisi hämmentynyt hymy ja hän poistui sanaa sanomatta paikalta. Sen jälkeen hän ei enää puuttunut "minun asioihini" ja näytti kuin hän olisi alkanut arvostaa minua enemmän.
Kerran olen hermostunut murkkuikää lähestyvän tyttäreni kovaääniseksi kohoavaan jäkätykseen kaupungilla. Kun en muuten saanut häntä hiljenemään, annoin hänelle korvapuustin. Yllätyin, kauhistuin ja kaduin. Huvittavaa on, että tyttäreni ei muistanut koko asiaa kun aikuisena keskustelimme lasten kurittamisesta. Hän oli sitä mieltä, että vanhempansa eivät ole koskaan lyöneet häntä.
Luulen, että paineiden purkaminen on yleensä hyväksi. Ehkä kannattaisi opetella päästämään niitä ulos useammin ja pienempinä annoksina, ettei kerääntyisi pelottavasti purkautuvaa suurta kuormaa. - Jospa sinun pitäisi nyt ensimmäiseksi pyytää anteeksi... itseltäsi ja antaa myös.;))
Sinulla on tuollaisia hallittuja raivareita, mikä on hyvä asia. Olen havainnut, että henkilöt, jotka saavat silloin tällöin pieniä raivareita ovat muutenkin elävämpiä, nauravat enemmän ja ymmärtävät enemmän kuin henkilöt, jotka eivät koskaan saa raivaria.
Työpaikkallani on muutama, joka poistuu heti paikalta kun jonkun ääni vähän nousee. Nämä henkilöt menevät vaivihkaa toisen luo ja sitten alkaa supatus ja selän takana puhuminen ja haukkuminen. Mielummin kuulen asian suoraan ja sanon itsekkin suoraan kuin liityn tuohon juoruporukkaan. Henkilö, joka silloin tällöin poksahtelee on paljon rehellisempi ja ymmärtäväisempi myös toisia kohtaan.
avointa, suoraa ja rehellistä puhetta. Joskus siitä seuraa hauskaakin, kun "kaikki tietävät asian, mutta kukaan ei kehtaa lausua sitä ääneen" vaikka pitäisi. Joskus on jälkikäteen naurattanut, kun olen saattanut pienen harkinnan jälkeen päättää "pitää puhuttelun" jollekin "isollekin pojalle". Olen pyytänyt keskustelemaan kahdenkesken jostain kuulemastani kummallisesta asiasta ja kerran suoranaisesta valehtelusta itseäni koskevassa asiassa. Kysyn yleensä suoraan, enkä pohdi muiden ihmisten kanssa nurkan takana asioita, en myöskään kerro eteenpäin keskusteluista kuin korkeintaan oikaisun tai päätöksen asiaan. Suoraselkäisten on helppo katsoa silmiin ja selvittää asiat. Kierommat tyypit voivat kiemurrella tosissaan. Edellisessä työpaikassa yksi pahimmista vehkeilijöistä ei kehdannut katsoa keskustelun aikana eikä sen jälkeen minua suoraan silmiini. (Hän oli enemmän kiinnostunut siitä, mistä olin saanut tietoni.)
Minusta melkein missä tahansa pätee usein vihkitilaisuudessa kuultu ohje, jonka toistan tässä vapaasti "suomennettuna": Jos jollakulla on jotain sanottavaa tässä asiassa, sanokoon sen tässä ja nyt (kun asiaan voi vaikuttaa) tai pitäköön suunsa kiinni jatkossakin.;))
Nauraminen on ihanaa ja ellen pitkiin aikoihin ole saanut nauraa kunnolla, se on merkki siitä, että asiat ovat huonosti. Meiskaaminen ja äänen korottamisen ovat sen sijaan vieraampaa. Opin nuorena vaimona, että saatan pikaistuksissani sanoa pahemmin kuin tarkoitan, ja sitä asiaa jauhetaan sitten pitkään jatkossa tai käynnistyy mykkäkoulu. Tai jos paha mieli vaivaa, minua alkaa itkettää. Jos itse olen osallisena asiassa, lähden usein karkuun ja ehdotan, että keskustellaan asiasta myöhemmin ehdittyämme ajatella sitä. Lisäajan viheltäminen on mielestäni välillä hyväksi, varsinkin jos tunteet alkavat kuumentua. Positiivisen innostuksen vallassa saatan toimia paljon harkitsemattomammin kuin vihastuneena. Järjestetäänköhän jossain Innostuksen hallinta -kursseja?
Ilmanpuhdistus-räiskähtely voisi minustakin olla kivaa, mutten ole aikuisena koskaan päässyt oikein kunnolla harjoittelemaan. Joskus olen meinannut heittää astioita seinään tai ikkunan rikki, mutta ajatus seurauksista ja rahanmenosta on ehtinyt pysäyttää käden. Voi että, tulisikohan vielä joskus tilaisuus... ;))
Muutama serviisi aikoinaan jouduttu uusimaan.
Tempperamenttia liiankin kanssa, mutta se oli sitten aina sillä ohi, jun viskasi jotain seinään ;)
Työssäni pari kertaa hiillyin, kuulema kaikilla oli hauskaa. Niistä kuulen vieläkin joskus, kun törmään ent,työkavereihin.
ex-miesteni mielestä kanssani ei ollut koskaan tylsää, siksi kai vieläkin olemme kavereita.
En harrastanut mykkäkouluja, en nipottanut mistään, koska purin asian heti, räiskyvästi.
Helpotti kummasti, ja sitten voikin jo nauraa.
Yksi lapsistani on samanlainen, monet hauskat hetket koettu.
Meillä myös itkettiin, halattiin, naurettiin paljon.