Loppukesän aurinko valui kuin siirappi tehden kaikki sekopäisiksi, nostattaen kiimaa ja toraa. Hikiset maanviljelijät jossain kuninkaan ulottumattomissa nahistelivat keskenään hevosten hoidosta ja uusimmista auroista; kylän seppä oli sulkeutunut kellariin ja kieltäytyi kengittämästä, hengittämästä ja hoitamasta virkaansa. Kaikki odottivat sateita. Ne huuhtoisivat pois kellastuneen tomun, kesän julkeuden ja hedelmällisen maaperän. Keväällä kaikki alkaisi alusta, turhaa sykliä ei saanut pysäytetyksi. Kaikki oli vanhaa ja kierrätettyä.
Trubaduuri hieroi kihtisiä polviaan ja sylkäisi edellisen yön nuotion tuhkaan. "Olen liian kulunut, tämä kirottu ammatti on kuluttanut minut puhki", hän kähisi etanalle ja sylkäisi senkin päälle. Hän karisti kuivat lehdet valkoisesta parrastaan ja huohottaen punnersi itsensä vapiseville jaloilleen, joista toinen oli verhottu mustuneeseen silkkiliinaan ja toista ympäröi ikivanha saapas. Trubaduuri yski ja sylkäisi, kirosi pitkään ja puhkesi lauluun ja kyyneliin:
"Illalla sumua, mäntyjen humua
kietoutuneina toistemme ympäri
kuulimme kaukaista laulua puiden
kaksin istuimme keskellä korpea
joukkoon en tahtonut muiden.
Ne vaanivat, viekkaat, saalistavat
tahtosi varkain nujertavat
kumarruin kaulaasi suutelemaan
on paras kun kahden istutaan vaan,
sinä ja minä, pulloni, ainiaan."
Läheisessä metsässä rastas lauloi yhdessä trubaduurin kanssa mutta se ei ollut tyytymätön kiertojuopon elämäänsä eikä se kaivannut nuoruuteensa yksin siksi että se oli kamalinta mitä hänelle oli koskaan tapahtunut ja vain siksi että niin suurten runoilijoiden kuuluu tehdä. Aurinkokin laski tehden eltaantuneen kesän illasta täydellisen banaalin. Trubaduuri tiedosti tämän kaiken. Hän toivoi olevansa rastas. "Ne edes osaavat laulaa. Ne eivät yritä kuolla viiltämällä itseään kvartsilla ja malakiitilla, saadakseen huomiota ja rakkautta, kvartsilla ja malakiitilla. Ne laulavat yrittämättä hyötyä ja syövät toukkia ja matoja. Ne ovat oikeasti olemassa." Hän halusi olla rastas ja viiltää taas itseään kvartsilla ja malakiitilla, juuri siksi, ollakseen olemassa. Hän kyykistyi paskalle kuusen alle. Oli kuumaa. Aurinko ei suostunut laskemaan, se roikkui ja muutti havupuut silueteiksi jotka olisi voinut piirtää ja leikata irti paperista, maailmasta.
Trubaduuri kirosi vatsaansa ja polviaan ja elämää ja maailmaa, jumaliin hän ei uskonut. Pimenevä taivas rajasi metsän puut mustaksi massaksi horisonttiin ja trubaduurin ympärille. Taivaanrannassa viipyi eltaantunut kajo. Trubaduuri sylkäisi ja pyyhki perseensä ja silmät. "Yhdentekevää. Pitää edetä. Matkustaa, tarpoa. Tarpoa tässä paskassa (hyi helvetti). Viihdyttää ihmislaumoja, paskaa, sanoilla jotka eivät ole minun, jollaisia en ikinä pystyisi itse keksimään. Olen niin taiteilija. Olen niin paskaa.
"Muuta ei tarvita, vain merkityksellisyys merkitsee. Olisinpa taas minä. Merkittävä."
Eikä rastaalla olut mitään lisättävää.
Trubaduuri hieroi kihtisiä polviaan ja sylkäisi edellisen yön nuotion tuhkaan. "Olen liian kulunut, tämä kirottu ammatti on kuluttanut minut puhki", hän kähisi etanalle ja sylkäisi senkin päälle. Hän karisti kuivat lehdet valkoisesta parrastaan ja huohottaen punnersi itsensä vapiseville jaloilleen, joista toinen oli verhottu mustuneeseen silkkiliinaan ja toista ympäröi ikivanha saapas. Trubaduuri yski ja sylkäisi, kirosi pitkään ja puhkesi lauluun ja kyyneliin:
"Illalla sumua, mäntyjen humua
kietoutuneina toistemme ympäri
kuulimme kaukaista laulua puiden
kaksin istuimme keskellä korpea
joukkoon en tahtonut muiden.
Ne vaanivat, viekkaat, saalistavat
tahtosi varkain nujertavat
kumarruin kaulaasi suutelemaan
on paras kun kahden istutaan vaan,
sinä ja minä, pulloni, ainiaan."
Läheisessä metsässä rastas lauloi yhdessä trubaduurin kanssa mutta se ei ollut tyytymätön kiertojuopon elämäänsä eikä se kaivannut nuoruuteensa yksin siksi että se oli kamalinta mitä hänelle oli koskaan tapahtunut ja vain siksi että niin suurten runoilijoiden kuuluu tehdä. Aurinkokin laski tehden eltaantuneen kesän illasta täydellisen banaalin. Trubaduuri tiedosti tämän kaiken. Hän toivoi olevansa rastas. "Ne edes osaavat laulaa. Ne eivät yritä kuolla viiltämällä itseään kvartsilla ja malakiitilla, saadakseen huomiota ja rakkautta, kvartsilla ja malakiitilla. Ne laulavat yrittämättä hyötyä ja syövät toukkia ja matoja. Ne ovat oikeasti olemassa." Hän halusi olla rastas ja viiltää taas itseään kvartsilla ja malakiitilla, juuri siksi, ollakseen olemassa. Hän kyykistyi paskalle kuusen alle. Oli kuumaa. Aurinko ei suostunut laskemaan, se roikkui ja muutti havupuut silueteiksi jotka olisi voinut piirtää ja leikata irti paperista, maailmasta.
Trubaduuri kirosi vatsaansa ja polviaan ja elämää ja maailmaa, jumaliin hän ei uskonut. Pimenevä taivas rajasi metsän puut mustaksi massaksi horisonttiin ja trubaduurin ympärille. Taivaanrannassa viipyi eltaantunut kajo. Trubaduuri sylkäisi ja pyyhki perseensä ja silmät. "Yhdentekevää. Pitää edetä. Matkustaa, tarpoa. Tarpoa tässä paskassa (hyi helvetti). Viihdyttää ihmislaumoja, paskaa, sanoilla jotka eivät ole minun, jollaisia en ikinä pystyisi itse keksimään. Olen niin taiteilija. Olen niin paskaa.
"Muuta ei tarvita, vain merkityksellisyys merkitsee. Olisinpa taas minä. Merkittävä."
Eikä rastaalla olut mitään lisättävää.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olipas hauska teksti. Omanlaisensa.
"Aurinkokin laski tehden eltaantuneen kesän illasta täydellisen banaalin."
Mikä olisi tälle sopiva luonnehdinta?
Kaiketi teksti on tietoinen omasta rempseästä maalailevuudestaan. Mutta hyvä.
(Miellyttävää että sain kommentteja eräältä tämän surullisen foorumin harvoista aivosoluista)
Niin, maalailu, päämäärätön räiskiminen on epäilemättä yksi tekstin monista muka-itsetarkoituksista. Liian usein vajoan tässäkin inkanroituneeseen hiiri-kissalla-räätälinä-vaimikähittosesatuolikaan-efektiin: Kirjotantpa mieltäylentävän ja älyllään sokaisevan novellin jolla voitan Nobelin. Kas siitä tulikin surkea. Sanat karttavat minua. Teen harjoitustarinan joka ehkä auttaa minua matkalla Nobeliin. Voi sentään mitä paskaa. Minulla ei ole kykyjä, teen siis parodian. Ja niin edelleen.
Erinomaista jos koit kategorisointivaikeuksia, en pidä lokeroista.
Eipä taida olla helppoa trubaduurilla.
Tuntui siltä että jokaiseen lauseeseen olisi pakolla puristettu annos melankoliaa, vitutusta ja sekopäisyyttä, tietenkin erikoisiin sanoihin pakattuna. Periaatteessa lopputulos oli ihan mielenkiintoinen valitusvirsi, tahattomasta(?) huumoristaan huolimatta.
Luin sen kolmeen kertaan, mikä on jo melkoinen krediitti tekstille.
Niin, ja kiva laulu tuo tuolla välissä.
Jos olisi vilpillinen ihminen väittäisin tehneeni huumorin tarkoituksella. Nyt voin vain ilmoittaa tiedostavani asian ja jossain kohdissa edesauttaneeni sitä.
Ei kai tuollaista voi täysin vakavissaan kirjoittaa.
Kiitos krediiteistä, kohta voin ostaa vokaalin.
Nimittäin ihmisten jonkinasteisen mielenkiinnon herättäminen.
Ei paha, ollenkaan, parodiana kaikesta siitä, mikä kuvittelee olevansa taiteellista [ ja kai onkin, mistäs minä tiedän, minä mikään taiteilija ole ], auringonlaskut imelänihastuttavine värisävyineen ja niin edelleen.
Se siluettiajatus oli kiva.
Ja harvemmin rastailla on mitään lisättävää - mitäs sitä sanojaan tuhlata, kun eivät ymmärrä kuitenkaan.
~ Reveuse [ liian levoton keskittymään ]
Sanon:
Hymyilyttää paikoin: kyllä, kyllä. Mikä? Onko se tarkoitus? Onko sillä väliä?
Se mikä tässä saa hymyilyttämään on kielen... rikkaus? Voinko sanoa? Teksti on eläväistä, sanavalinnat erikoisia, myös onnistuneita. Ja tekstissä on jotakin, kuten tämä:
"Hän karisti kuivat lehdet valkoisesta parrastaan ja huohottaen punnersi itsensä vapiseville jaloilleen, joista toinen oli verhottu mustuneeseen silkkiliinaan ja toista ympäröi ikivanha saapas."
Tämä on minusta hauskaa. Jos kysytte miksi, niin:
Mitä luultavimmin muhjuisten aivojeni sokkeloisen huumorikeskukseen ihastuttavan riehakkaasti haukkaisee näin kerrassaan runsasattribuuttinen lausuma.
Ja minä kun jaksan vielä aina kiinnittää huomiota lauserakenteisiin, sanon tästä, että rytmi on kohdallaan, toisto vaihteeksi (voi kuinka paljon tuohon sanaan onkaan kiteytynyt banaaliksi venähtänyttä sarkasmia!) ansiokasta.
Mutta jos tämä olisi ollut vaikka viisi sivua pitkä, tuskin olisin jaksanut lukea loppuun.
Jos ja jos...
Jos tämä olisi ollut huono, olisin haukkunut.
Jos tätä ei olisi lukenut mielellään, olisin myös haukkunut.
Miau.
Olen seurannut jo jonkin aikaa arvosteluitasi ja täytyy sanoa, että arvostelet enemmän kieliasua kuin sisältöä. Se on mielestäni ainakin osittain väärin. Ja tapasi arvostella, kaikella hyvin vähällä kunnioituksella, on huono. On helppoa sanoa viimeinen sana, kun ei sano mitään. Se on samalla paskahousun merkki.
Voi vittu miausi kanssa..
Jaa, tämä taitaa olla aitoa närkästystä eikä vain pään aukomista. Menen itseeni. Selvennetään nyt, etten minä ehdoin tahdoin pyri kellekään pahaa mieltä tuottamaan.
*
Kieliasua minä ainakin kuvittelen osaavani kohtuullisen pätevästi arvostella ja siksi siis sitä painotan - sallittakoon se minulle. En ymmärrä, miksi ei sallittaisi. Lukukokemus on kuitenkin henkilökohtainen; minä näen vain omia ajatuksiani. Ja minun mielipiteeni mukaan kieliasu kuitenkin on ai-na myös huomattavan olennainen osa sisältöä.
Sitä sanotaan myös tyyliksi. Tässäkin tekstissä avainasemassa.
*
Mutta että tapani arvostella on huono?
Hmm... Jos näin todellakin on, minun on pyydettävä anteeksi. Minun tapani sanoa rehellinen (saat sijoittaa edellisen ympärille lainausmerkit halutessasi, koska kuitenkin haluat) mielipiteeni lienee turhan suorasukainen ja perusasenteeni kamalan negatiivinen. Tätähän lienet tarkoittanut.
Mutta silti luen täällä tekstit, pitkätkin, huolella - aivan erityisen huolella jos aion sanoa jotakin vähemmän kivaa - läpi ennen, kuin avaan sanallisen arkkuni. Onkos se sitten jotekin epäkunnioittavaa? Olen tietenkin pikkumainen mutta se on luonnevika enkä voi sille mitään. :)
Ja se, etten koskaan varsinaisesti sano arvostellessani mitään on jokseenkin kohtuuton väite. Monesti - vaikka tämä nyt ei niihin kertoihin kuulukaan - innostuessani yksityiskohtaisempaan analyysiin, pyrin mahdollisimman konkreettiseen ja rakentavaan kritiikkiin nojooihankiva-linjan asemesta: usein poimin tekstistä kohtia, jotka eivät toimi, ja kerron, mikä on vialla. Jos olet todella seurannut arvosteluitani, tämän tietenkin tiedät. Myönnän toki, että höystän niitä usein ilkeällä sarkasmilla, joka ei liene kaikkien mielestä erityisen viehättävää. Puhun läpiä päähäni, joka on jälleen luonnevika. :)
Typeryyksiäkin olen joskus sanonut, kyllä.
Niin. En tiedä, miten reagoida - minua on katsos joskus kiitettykin täällä eikä pelkästään toivoteltu helvettiin, kun olen tekstejä tarkkaan lukenut ja niissä ongelmia osoittanut. Kuitenkin yritän (siis jollakin kieroutuneella tavalla) olla vain hyödyksi - tällaiset sivustot elävät arvostelusta. Pitäisikö siis lopettaa?
Voi vittu minua paskahousua, niinkö? Hyvin vähällä kunnioituksella? Olkoon sitten niin. En minä kyllä tiedä, mitä hyötyä noista solvauksista sinulle on. Korkeintaan saa sinun kritiikkisi minun kritiikkiäni kohtaan näyttämään asiattomalta.
*
Ja alkuperäistekstin kirjoittajalle sitten selvennys; siltä varalta, ettei tullut selväksi, kuten tämän luettuani aloin epäillä:
Minä siis pidin tästä; niin sisällöstä kuin kielestäkin, koska ne sopivat tässä kohtalaisen mainiosti yhteen. Jos minun arvostelutyylini onkin joskus hieman "huono", tämä teksti ei anakaan moista ansaitse.
Sanomiseni yritti olla kehu.
Niin, johtuneeko pohjattomasta itserakkaudestani mutta tulkitsin sanomisesi kehuksi vaikka se oli piilotettu nautittavan epäsuorien ja -loogisten lauseiden pöheikköön.
Joku taisi muissa kommenteissa lanseerata termin "zieberiläinen arvostelu".
tän zieberin arvostelut on aivan loistavia. parempia kuin arvosteltavat textit, tror jag. Huippua!
toisin sanoen touché.
Merci.
Jatkan toki arvostelua, vaikka sanottaisi mitä.