Menin gynelle vaihtamaan e- pillereiden merkkiä, mutta kävelinkin ulos laparoskopialähetteen ja endometrioosiepäilyn kanssa.
Peruin muutama päivä sitten lähetteen ja poliklinikka-ajan. Ajatus poliklinikalle menosta kävi täysin ylivoimaiseksi. En enää saanut nukuttua ja itkeskelin pitkin päivää.
Mut on raiskattu parikymppisenä. Gynellä käyn vain ja ainoastaan uusimassa pillerireseptini. Sekin menee aina itkemiseksi ennen ja jälkeen. Viime kerralla kärsin edellisenä iltana rytmihäiriöistä, valvoin ja itkin edeltävän yön, kasasin itseni käynnin ajaksi vaikka silmät olivatkin punaiset ja turvonneet, ja jatkoin itkemistä takaisin tullessani.
Ajatuskin gynekologisesta leikkauksesta, miehistä leikkaussalissa, epätietoisuus hoitavasta lääkäristä ja mahdollisista lisätutkimuksista meni suoraan sanottuna yli hilseen. Kyllä mä ymmärrän, että jos lääkäri leikkausta suosittelee, niin sillä siihen varmasti on syynsä, mutta asian tiedostaminen ei helpota pelkoa yhtään.
Tosiasiahan on, että joudun leikkaukseen varmasti jossain kohtaa kuitenkin. Mitä ihmettä mä teen? En millään kehtaa mennä samalle lääkärille uudestaan, vaikka hän olikin mukava, kun en tiedä mitä selittäisin, miksi skippasin lähetteen. Totuutta on niin järjettömän vaikea sanoa ääneen.
Mulla on ihan surkea ja luuseri olo. Ei pysty edes yhdelle lääkärikäynnille menemään. Enkä tiedä miten pitäisi edetä. Pyöritellä peukaloita ja odottaa endon leviämistä vai mitä ihmettä? :( Millään en kehtaa ottaa miestä mukaan lekukäynnille puhumaan puolestani. Enkä oikein kehtaa kirjoittaa asiaani paperillekaan.
Paska fiilis :/
Peruin muutama päivä sitten lähetteen ja poliklinikka-ajan. Ajatus poliklinikalle menosta kävi täysin ylivoimaiseksi. En enää saanut nukuttua ja itkeskelin pitkin päivää.
Mut on raiskattu parikymppisenä. Gynellä käyn vain ja ainoastaan uusimassa pillerireseptini. Sekin menee aina itkemiseksi ennen ja jälkeen. Viime kerralla kärsin edellisenä iltana rytmihäiriöistä, valvoin ja itkin edeltävän yön, kasasin itseni käynnin ajaksi vaikka silmät olivatkin punaiset ja turvonneet, ja jatkoin itkemistä takaisin tullessani.
Ajatuskin gynekologisesta leikkauksesta, miehistä leikkaussalissa, epätietoisuus hoitavasta lääkäristä ja mahdollisista lisätutkimuksista meni suoraan sanottuna yli hilseen. Kyllä mä ymmärrän, että jos lääkäri leikkausta suosittelee, niin sillä siihen varmasti on syynsä, mutta asian tiedostaminen ei helpota pelkoa yhtään.
Tosiasiahan on, että joudun leikkaukseen varmasti jossain kohtaa kuitenkin. Mitä ihmettä mä teen? En millään kehtaa mennä samalle lääkärille uudestaan, vaikka hän olikin mukava, kun en tiedä mitä selittäisin, miksi skippasin lähetteen. Totuutta on niin järjettömän vaikea sanoa ääneen.
Mulla on ihan surkea ja luuseri olo. Ei pysty edes yhdelle lääkärikäynnille menemään. Enkä tiedä miten pitäisi edetä. Pyöritellä peukaloita ja odottaa endon leviämistä vai mitä ihmettä? :( Millään en kehtaa ottaa miestä mukaan lekukäynnille puhumaan puolestani. Enkä oikein kehtaa kirjoittaa asiaani paperillekaan.
Paska fiilis :/
Vastaukset 5
Vanhimmat
Laparoskopiahan tehdään vatsanpeitteiden läpi kumminkin, eikä alapäähän tarvitse koskea ollenkaan.
Vaikka sinulle tapahtuneista asioista on varmasti vaikea puhua, niin suosittelisin mainitsemaan, jos suinkin mahdollista, lääkärillesi niistä. Silloin voitte yhdessä keskustella käytännöistä ja voisit jo etukäteen tavata leikkaavan lääkärin (kaipa se tiedetään pari päivää ennen h-hetkeä työvuorojen perusteella).
...raiskaus arvet jättää. Mut sinun parhaaksesi on, kun otat uudelleen yhteyttä sairaalaan ja varaat ajan. Kerrot reilusti tilanteestasi ja toivot pääseväsi naisgynegologille, jos se vain suinkin on mahdollista. Josko puhuminen puhelimessa olisi helpompaa? Toki miehet ovat kyllä toimenpiteissään paljon hellempikätisiä kuin naiset ja työtä he vaan tekevät. Etkä ole ainut, joka toivomuksia esittää. Terveydenhuoltohenkilöstö joutuu monenlaisten asioitten eteen.
Itse kaksi laparoskopiaa läpikäyneenä voin kertoa, että sinä saat ennen leikkausta esilääkityksen. Ja kun kerrot tilanteestasi, niin varmasti vielä annoksen sen mukaan että et hirveästi edes jaksa ajatella koko tulevaa toimenpidettä. Saatat nukkua jo, kun sinut viedään leikkaussaliin. Laparoskopia tosiaan tehdään vatsanpeitteiden läpi eli se on vatsaontelon tähystys. Leikkausta edellisenä päivänä lääkäri katsoo vielä ultralla alakautta, mut sehän sinulle on tehty jo ennenkin.
Todella toivon, että rohkaistut ja menet lääkärin määräämään hoitoon. Itse vaikeaa endometrioosia sairastavana voin sanoa, että sairaus etenee hurjan nopeaa vauhtia ja tekee "tuhoja" elimistössäsi. Minä sain leikkauksista avun ja oon ollu enemmän kuin tyytyväinen :)
Voimia sinulle!
.. miesgyne ei tule kysymykseen lainkaan. Täysin poissuljettu vaihtoehto. Kyllähän mä ymmärrän, että se on hänen työtään, ongelmia aiheuttaakin se, ettei mun työ ole juosta gynellä. Ihmiselle, joka ei koskaan edes vaihda vaatteita muun kuin oman miehensä nähden, saati käy saunassa tai suihkussa esim. salilla muiden kanssa yhtä aikaa, on ajatus gynestä aika vaikea. Sitä linkittää lääkärikäynnit suoraan siihen pelkoon, häpeään ja nöyryyttämiseen, jota on kokenut, eikä mitenkään pysty ajattelemaan aikuismaisesti, että joo, työtäänhän toi tossa tekee.
Eikö laparoskopiassa kuitenkin liikutella alakautta kohtua, jotta päästään käsiksi oikeisiin kohtiin?
Ei se esilääkitys paljon pelasta, kun leikkausta saattaa joutua venaamaan puolikin vuotta. Jos mä vietän valvoen sen puoli vuotta, niin voin kertoa, että nukun leikkuriin mennessä ihan ilman esilääkitystäkin.
Suoraan sanottuna, nyt kun sen lähetteen peruin, kärsin mieluummin tätä fyysistä kipua kuin otan sen ahdistuksen tilalle, jonka edessä oleva operaatio aiheuttaisi. Siihen kun ei ole mitään nappia.
Kiitos tsempistä.. Todennäköisesti menen polille kuitenkin vasta sitten, kun en enää pysty kivuilta töissä käymään :P
Minä ymmärrän esilääkityksellä juuri ennen operaatiota sairaalassa annettavaa rauhoittavaa lääkitystä. Ainakin minulla tuo esilääkitys vaikuttaa niin hyvin että tulee mieliala että leikatkaa vaikka pää kaulasta poikki ei haittaa mitään. Yleensä joudun tsemppaamaan että tajuan edes jotain järkevästi ennen leikkausta. Nukutuksessahan ei sitten tajua toimenpiteistä yhtään mitään joten sehän on sitten se viimeinen ratkaisu.
Onhan se tietenkin rankkaa jos ennen operaatiota miettii viikko- tai kuukausikaupalla etukäteen. Auttaisikohan tähän odotusaikaankin jokin rauhoittava lääkitys. Ilmeisesti lopullinen parannuskeino pelkoon voisi olla hyvä terapia.
Tiedän tunteen, inhoan gynejä enkä sinne mene kirveelläkään. Minullakaan ei mitään mukavia muistoja asiaan liittyen, haluan vain pitää jalat ristissä ja sinne ei ole kenelläkään mitään asiaa. Edes pillereitä en käytä etten joutuisi gynelle.