En tiedä oikein mihin palstalle mun olisi pitänyt tämä juttuni laittaa, että tavoittaisin mahdollisimman monta samanlaista tunnetta omaavaa ihmistä. Yritän nyt täältä. Olen yli 30v. naimisissa oleva nainen, lapsia on pari ja kaikki terveitä. Talous kunnossa ja kaikki ihan "hyvin".
En kuitenkaan ole onnellinen, mikä helvetti minua riivaa? En tiedä rakastanko miestäni ja mitä edes haluan. Olemme seurustelleet ihan pennusta asti. Inhottaa koko koti, ihan kauheeta sanoa. Olen kuluttanut viimeiset 8 vuotta kotona lapsia hoitaen ja olen ihan hukassa ja aivan loppu kaikkeen. Rakastan tietysti lapsiani, mutta en kestä niitä. Hermo menee pienemmästäkin. Kaikki harrastaa ihan mielettömästi ja arki on yhtä juoksua. Juu juu, vanhemmat päättää mitä lapset harrastaa. Olemme nyt kuitenkin tällaisessa suossa. Lapset nauttii harrastuksistaan. Kiire on valtava. Mies töissä ja minä opiskelen.
Minusta on tullut ihan vieras itselleni. Kuka edes minä olen. Missä on se onnellinen, iloinen kotiäiti? Onko tämä nyt sitä 30v. kriisiä vai mitä? Onko muut läpikäynyt samanlaista tunnetta/myllerrystä ja miten ihmeessä siitä selviää ennen kuin tekee jotain tyhmää, peruuttamatonta. Olen paennut "onnettomuuttani" kuntoilemalla melkein sairaaloisesti. En löydä vastauksia, ulospääsyä. Hulluko olen? Töitä yritän etsiä, mutta sekö on sitten vastaus vai pakotie? Miten teillä muilla lapsiperheillä, onko onnellisuus hukassa? Onko liian kiire miettiä parisuhdetta? Mitä ratkaisuja olette löytäneet? Pystyykö sitä rakkautta/intohimoa löytämään suhteessa, jos tuntee sen kadonneen?
Vastatkaa olkaa kilttejä, niin ehkä huomaan etten ole ihan hullu tai kamala äiti/vaimo tai sitten olen...
En kuitenkaan ole onnellinen, mikä helvetti minua riivaa? En tiedä rakastanko miestäni ja mitä edes haluan. Olemme seurustelleet ihan pennusta asti. Inhottaa koko koti, ihan kauheeta sanoa. Olen kuluttanut viimeiset 8 vuotta kotona lapsia hoitaen ja olen ihan hukassa ja aivan loppu kaikkeen. Rakastan tietysti lapsiani, mutta en kestä niitä. Hermo menee pienemmästäkin. Kaikki harrastaa ihan mielettömästi ja arki on yhtä juoksua. Juu juu, vanhemmat päättää mitä lapset harrastaa. Olemme nyt kuitenkin tällaisessa suossa. Lapset nauttii harrastuksistaan. Kiire on valtava. Mies töissä ja minä opiskelen.
Minusta on tullut ihan vieras itselleni. Kuka edes minä olen. Missä on se onnellinen, iloinen kotiäiti? Onko tämä nyt sitä 30v. kriisiä vai mitä? Onko muut läpikäynyt samanlaista tunnetta/myllerrystä ja miten ihmeessä siitä selviää ennen kuin tekee jotain tyhmää, peruuttamatonta. Olen paennut "onnettomuuttani" kuntoilemalla melkein sairaaloisesti. En löydä vastauksia, ulospääsyä. Hulluko olen? Töitä yritän etsiä, mutta sekö on sitten vastaus vai pakotie? Miten teillä muilla lapsiperheillä, onko onnellisuus hukassa? Onko liian kiire miettiä parisuhdetta? Mitä ratkaisuja olette löytäneet? Pystyykö sitä rakkautta/intohimoa löytämään suhteessa, jos tuntee sen kadonneen?
Vastatkaa olkaa kilttejä, niin ehkä huomaan etten ole ihan hullu tai kamala äiti/vaimo tai sitten olen...
Vastaukset 5
Vanhimmat
olit ihan kahdestaan miehesi kanssa? Oliko se ennen lasten syntymää?
Lähtisittekö vaikka risteilylle tai naapurikaupunkiin ravintolaan ja hotelliin yöksi? Tai olisitte ihan kahdestaan vaikka kotona, mutta ilmoitatte olevanne poissa, ettei ketään tunge kylään?
Olen itsekkin vasta töistä tullut,mutta
uni ei tahdo tulla silmään,kun ajatukseni laukkaavat ties missä.
Työ kiireitä ja muuta sellaista.
Ehkä nautin nyt yön tunteina tästä hiljaisuudesta.
Ei ole ihminen kone,etkä sinä hullu.
Olet vain väsynyt siihen kaikkeen mitä ympärilläsi tapahtuu.
Voisit hakea kaikista pienistä asioista
jotain ilonkin aiheita.
Nyt väsyneenä ja kaikkeen kyllästyneenä sinusta tuntuu hirveän vaikealta kestää.
Mutta eikö olekkin ihanaa että lapset ovat terveitä
eivätkä pyöri tuolla huumeporukoissa vaan heillä
on harrastuksensa.
Keskustele miehesi kanssa miltä sinusta tuntuu ja
kysy häneltäkin miltä hänestä tuntuu.
Ehkäpä pieni loma olisi tervetullut elämääsi-
Olkimaja,missä nauretaan on enemmän arvoinen,
kuin palatsi missä itketään.
Ei mikään voima tässä maailmassa pysty riistämään onnea,sillä sen on luonut keskinäinen rakkaus, ja
ymmärrys kahden sielun syleillessä toisiaan.
Olemme saaneet aikaa myös kahdestaan, mutta sekin tuntuu jotenkin, että nyt on sitten tämä pakkoseksi ilta. Ja ei ole mitään keskusteltavaa. Olen myös yrittäyt kertoa tunteistani, mutta vastaus on "minkäs teet, tämä on tätä", eli ei ulospääsyä. Se on mielettömän ahdistavaa.
Rakkaudettomuudesta en ole uskaltanut puhua, en halua loukata, kun en oikein itsekään tiedä missä mennään. Tämä Tiina sinun viimeinen kappale kosketti, kiitos. "Olkimaja,missä nauretaan on enemmän arvoinen, kuin palatsi missä itketään. Ei mikään voima tässä maailmassa pysty riistämään onnea,sillä sen on luonut keskinäinen rakkaus, ja ymmärrys kahden sielun syleillessä toisiaan."
Osaan kyllä nauttia niistä pienistä asioista, mutta ne liittyy yksinäisyyteen. Minullekin hiljaisuus on suuri nautinnon aihe.
Älä hyvä ihminen alistu mihinkääm pakkoaviolliseen seksiin.
Rakkautta olla pitää mukana.
Anna hakea muualta jos et kerran rakasta.
Kyllä sinullekkin vielä rakkaus on olemassa.
Olet liian hyvä ihminen toisen alistettavaksi.
Elänä on ahdas kehä,jonka vankeja olemme,
näkymätön piiri,jonka yli emme koskaan astu,
elämä on läheinen onni,joka kulkee ohitsemme,
tuhannet askelet,joita emme kykene astumaan.
Nyt on lähettävä taas iltayöksi töihin.
Koita jaksaa.
Tuntuipa tutulta kirjoituksesi..
Kuin omista päiväkirjoistani muutama vuosi sitten.
Tuntuuko sinusta, että elämä vain kuluu ja kuluu sitä arkea pyörittäessä?
Harvat asiat tuottavat isompaa onnea, kaikki on kuin selviytymisleikkiä päivästä päivään. Illalla sitä kaatuu sänkyynsä vain noustakseen samanlaiseen päivään uudestaan - yhtä väsyneenä, tympääntyneenä ja voimattomana..
Avioliitossa mies ja vaimo elävät kuin omaa elämäänsä, kuitenkin saman katon alla. Puitteet ovat kunnossa, mutta puuttuu se kipinä, joka pitäisi liekin hengissä.
Tuolta minusta tuntui...
Ja jotenkin tunnistin itseni kirjotuksestasi. Sanot, että et ole onnellinen.
Mieti tai tee vaikka lista asioista, jotka tekisivät sinut onnelliseksi? Millaisten asioiden haluaisit olevan toisin? Kaipaatko ystävää, jonka kanssa puhua asioita vai kaipaatko jotain uutta harrastusta, joka on vain sinun oma juttusi? Haluaisitko viikossa yhden päivän vain itsellesi ilman sitä normaalia arkikaaosta?
Hullu sinä et ole, se on päinselvä asia. Mutta ehkä olet hieman uupunut, väsynyt, kyllästynyt, tympääntynyt..
Ala ottaa aikaa myös itsellesi.. opettele olemaan itsekäs.. vaikka muutaman päivän loma vain itsesi seurassa.. jotain radikaalia vaihtelua arkeen, jotta sitä taas jaksaa..
Voimia sinulle.. aika näyttää, mikä sinun kriisisi ratkaisee ja poistaa ahdistuksen.
N37