Kun ei enää nukuta, kerron teille erään tositarinan postimiehestä.
Niilo oli nuori, hauskannäköinen poikamies.
Häntä oli sodassa haavoitettu vakavasti reiteen, oli armossaan ettei henki lähtenyt.
Samalla oli mennyt toinen kives, varsi sentään säilyi...
Niilo oli saanut sentään valtion viran, postinkantajana.Onnenmyyrä.
Postimies laittoi virkapuvun ylleen, ja saksalaismallisen kypärän päähänsä.
Oli aika hakea asemalta posti.
Matalapainerenkaat humisivat mukavasti öljysoratiellä, oli kaunis lauantaiaamu.
Köyhä-Kervinen oli jo laiturilla vetämässä saimaataan.
- Se on tuas lähteny.
Niilo myönsi näin olevan, ja kysyi postilaukkunsa täydennystä.
Kervinen siirsi aika nujakan kirjeitä, lehtiä sylireppuun ja puulaatikkoon tarakalle pari pakettia.
- Terveppä vaan terve.
Postimieheltä ei saatu vastausta. Niilo polki ylämäkeen.
Oli muutakin ajateltavaa. Ensimmäinen jako.
Yleensä Kolehmainen ampui yli. Yleensä.
Tällä kertaa vain vähän yli.
Postimies kaatoi pyöränsä raviin.
- Elä ammu, Niilo tiällä.Posti tulloo.
Vastauksena korkeammalle ammuttu laukaus.
- Siulle on Apu ja Seura tullu, kirjekin on.
Hiljaisuus.
- No tule sittä.
Kyyryssä kävellen, Niilo vei postin epäluuloiselle miehelle.
- Onkos niitä valvontakomission miehiä näkyny tiällä?
Niilo ei myöntänyt nähneensä ja pääsi pyörälleen takaisin. Helpotti hiukka.
Seuraavat kolme kirjettä ja Maaseudun Tulevaisuus oli helppo jakaa.
Tahvanaiselle piti tuoda sähkölasku, josta ei tykätty.
- Ei perkele tervettä päivää, ja siekin ruuna vaan valtion huorana köyhyyttä lissäät...
Opettaja oli toki sivistynyt ihminen, ei kiroillut, moittinut.
- Huomenta postinkantaja Onneli (nimi jota mies häpesi), onko minulle saapunut postia?
- Luutnantti näyttää kirjoittaneen.
Opettajattaren syvä puna sopi jotenkin autereiseen lauantaihin.
- Tuleeko Onneli ottamaan kahvia?
Niilo korjasi kypäränsä asentoa, sanoi jatkavansa monisatavuotista postiperinnettä.
- Otahan tuota, vai oletko ylpistynyt?
Kuorma-autolijan vapaapäivänä.
Postinkantaja katsoi huojuvaa, satakiloista miestä.
- En minä nyt juuri, kas virassa olen.
- Missä helevetin virassa? Saatana jos ei yrittäjän viina kelpaa, mikäs...
- Kuule en minä nyt voi, postiakin jakamatta...
- Painu sitten helevettiin silmistäni.
Niilon Peto ei laittanut vastaan, alamäkeä humistessaan.
- Se on tuas lähtennä, ottaako se kahvia?
Leskiemännän kutsusta ei voinut kieltäytyä.
Postimies riisui hikisen kypärän päästään.
- Sekö vielä sotaa käypi, kun on kypäräkin piässä?
Niilo kertoi pitävänsä kypärää vain vallitsevien olosuhteiden pakosta.
- Sekö on nii vaarallista tuo postinkantajan työ?
Mies kertoi olleensa sodassa lähettinä, ja jatkavansa perinteitä valtion palveluksessa, ilman korpraalin linsessiä nyttemmin.
Osan kannettavista pitävän häntä desanttina vieläkin.
Tangon ylitse päädyttyään, täytyi kumin antaa suhista kilometrin verran.
Lehtoselle.
Pojat juoksivat jo kujalla vastaan.
- Ruunaniilo tulloo...
Postinkantaja oli jo tähän tottunut, ei muoto muuttunut.
- Isälle on on laskuja Hankkijalta, Nyyrikki äidille.
Poikien suupielet valuivat alemmaksi.
Kaksi ikäluokkaa tuijotti hetken toisiaan.
Hetkinen, Niilo katsoi. On täällä jotain.
Vaaksan mittainen, kymmensenttinen lehti vaihtoi omistajaa. Taika-Jim.
Pojat katsoivat jumaloiden tätä nuorta, vanhaa miestä.
- Hitsi, Niilo. Vanhin pojista totesi.
Pyörä kääntyi.
Salkku keveni matkaa myöten, kuin velvollisuuskin.
Piti eräänkin mökin pihaan vauhdilla tulla.
Niilo nauroi kohti keskipäivän nousevaa aurinkoa.
Tultiin naisen pihalle, joka ei välittänyt sotahaavasta. Vaan ihmisestä.
Niilo oli nuori, hauskannäköinen poikamies.
Häntä oli sodassa haavoitettu vakavasti reiteen, oli armossaan ettei henki lähtenyt.
Samalla oli mennyt toinen kives, varsi sentään säilyi...
Niilo oli saanut sentään valtion viran, postinkantajana.Onnenmyyrä.
Postimies laittoi virkapuvun ylleen, ja saksalaismallisen kypärän päähänsä.
Oli aika hakea asemalta posti.
Matalapainerenkaat humisivat mukavasti öljysoratiellä, oli kaunis lauantaiaamu.
Köyhä-Kervinen oli jo laiturilla vetämässä saimaataan.
- Se on tuas lähteny.
Niilo myönsi näin olevan, ja kysyi postilaukkunsa täydennystä.
Kervinen siirsi aika nujakan kirjeitä, lehtiä sylireppuun ja puulaatikkoon tarakalle pari pakettia.
- Terveppä vaan terve.
Postimieheltä ei saatu vastausta. Niilo polki ylämäkeen.
Oli muutakin ajateltavaa. Ensimmäinen jako.
Yleensä Kolehmainen ampui yli. Yleensä.
Tällä kertaa vain vähän yli.
Postimies kaatoi pyöränsä raviin.
- Elä ammu, Niilo tiällä.Posti tulloo.
Vastauksena korkeammalle ammuttu laukaus.
- Siulle on Apu ja Seura tullu, kirjekin on.
Hiljaisuus.
- No tule sittä.
Kyyryssä kävellen, Niilo vei postin epäluuloiselle miehelle.
- Onkos niitä valvontakomission miehiä näkyny tiällä?
Niilo ei myöntänyt nähneensä ja pääsi pyörälleen takaisin. Helpotti hiukka.
Seuraavat kolme kirjettä ja Maaseudun Tulevaisuus oli helppo jakaa.
Tahvanaiselle piti tuoda sähkölasku, josta ei tykätty.
- Ei perkele tervettä päivää, ja siekin ruuna vaan valtion huorana köyhyyttä lissäät...
Opettaja oli toki sivistynyt ihminen, ei kiroillut, moittinut.
- Huomenta postinkantaja Onneli (nimi jota mies häpesi), onko minulle saapunut postia?
- Luutnantti näyttää kirjoittaneen.
Opettajattaren syvä puna sopi jotenkin autereiseen lauantaihin.
- Tuleeko Onneli ottamaan kahvia?
Niilo korjasi kypäränsä asentoa, sanoi jatkavansa monisatavuotista postiperinnettä.
- Otahan tuota, vai oletko ylpistynyt?
Kuorma-autolijan vapaapäivänä.
Postinkantaja katsoi huojuvaa, satakiloista miestä.
- En minä nyt juuri, kas virassa olen.
- Missä helevetin virassa? Saatana jos ei yrittäjän viina kelpaa, mikäs...
- Kuule en minä nyt voi, postiakin jakamatta...
- Painu sitten helevettiin silmistäni.
Niilon Peto ei laittanut vastaan, alamäkeä humistessaan.
- Se on tuas lähtennä, ottaako se kahvia?
Leskiemännän kutsusta ei voinut kieltäytyä.
Postimies riisui hikisen kypärän päästään.
- Sekö vielä sotaa käypi, kun on kypäräkin piässä?
Niilo kertoi pitävänsä kypärää vain vallitsevien olosuhteiden pakosta.
- Sekö on nii vaarallista tuo postinkantajan työ?
Mies kertoi olleensa sodassa lähettinä, ja jatkavansa perinteitä valtion palveluksessa, ilman korpraalin linsessiä nyttemmin.
Osan kannettavista pitävän häntä desanttina vieläkin.
Tangon ylitse päädyttyään, täytyi kumin antaa suhista kilometrin verran.
Lehtoselle.
Pojat juoksivat jo kujalla vastaan.
- Ruunaniilo tulloo...
Postinkantaja oli jo tähän tottunut, ei muoto muuttunut.
- Isälle on on laskuja Hankkijalta, Nyyrikki äidille.
Poikien suupielet valuivat alemmaksi.
Kaksi ikäluokkaa tuijotti hetken toisiaan.
Hetkinen, Niilo katsoi. On täällä jotain.
Vaaksan mittainen, kymmensenttinen lehti vaihtoi omistajaa. Taika-Jim.
Pojat katsoivat jumaloiden tätä nuorta, vanhaa miestä.
- Hitsi, Niilo. Vanhin pojista totesi.
Pyörä kääntyi.
Salkku keveni matkaa myöten, kuin velvollisuuskin.
Piti eräänkin mökin pihaan vauhdilla tulla.
Niilo nauroi kohti keskipäivän nousevaa aurinkoa.
Tultiin naisen pihalle, joka ei välittänyt sotahaavasta. Vaan ihmisestä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sai pojan ja tyttären. Että se siitä vammasta...