Masennuksesta

minä sairastuin synnytyksen jälkeseen masennukseen ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen. Oireet alkoivat jo sairaalassa, lähtöpäivää edeltävänä iltana; alkoi "ahistaa", tuntui että seinät kaatuu päälle. En pystynyt olemaan paikallani, kävin tosi pikaisesti aina syömässä ja muuten öhötin huoneessani. En halunnut nähdä ketään, en jutella yms. Ja kaikki alkoi varmaan siitä, etten saanut nukuttua koko sairaalassaoloaikana kunnolla. Itse ei sitä oikein siinä "huumassa" tajunnut, mutta jos minulle vielä suodaan toinen lapsi, aion VAATIA rauhaa ja että saan yöllä nukkua. Juttelin jo sairaalassa psykiatrin kanssa, mutta minut lähätettiin kuitenkin kotiin.
No, kotona sitten "kaikki meni päin p****ttä"; vauva itki koko ajan (myöhemmin paljastui maitoallergia, joka on taas tarina erikseen), samoin minä, en nukkunut yli KUUKAUTEEN kunnolla (en pystynyt nukkumaan, vaikka olisi ollut mahdollistakin), vauva ei oppinut imemään rintaa (kokeilin kaikki mahdolliset apukonstit rintakumista kauratyynyyn) yms. Minulla oli selittämättömiä pelkotiloja; en esim. uskaltanut lähteä vauvan kanssa edes postilaatikollatai olla pientä hetkeä ilman miestäni. Ruoka ei maistunut, laihduin koko ajan, inhosin itseäni, en ulkoillut yms.
Apua sain kyllä heti; äitiysneuvolan th järkkäsi ajan milenterveysneuvolaan ja sain myös ajan psykiatrille sekä lääkityksen -ja sain nukuttua! Mieheni hoiti vauvaa öisin yli kuukaudn ajan (en PYSTYNYT hoitamaan vauvaa öisin, teki niin pahaa!!!). Ystävät kävivät usein ja viestittelivät/soittivat joka päivä. Äiti oli luonani yms. Nyt poika on 8 kk ja koen jo hieman toipuneeni; osaan nauttia hänen tekemisistään, en itkeskele ja tunne syyllisyyttä joka asiasta. Käyn edelleen mtneuvolassa n. 1 x /kk ja syön masennuslääkettä.
Aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, mutta niin kauhea kokemus ja tunne se on, ettei sitä toivo pahimmalle vihamiehelleenkään.
Tsemppiä sinulle ja hyvä kuun oot saanut apua!!!

Sairaalassa alkoi tuo perinteinen baby blues, eli itketti kaikki. ja kotiin kun pääsimme tuli täydellinen romahdus.. Pelkäsin omaa vauvaani,toivoin että se kuolisi,tai että joku vain ottaisi sen pois. Oikeastaan pelkäsin ja toivoin samaan aikaan asioita. Imetys ei meilläkään sujunut ja tunsin itseni riittämättömäksi. Oli vain suuri tyhjyys, vaikka eihän se imetys ole mikään pakollinen asia.. Pitkään oli väsynyt,surullinen,enkä kokenut minkäänlaista iloa ollessani äiti. Öiset syöttökerrat vitutti, oli vain vetämätön olo.. Huomasin asian itse jälkeen päin,silloin kun tyttäreni oli 4kk vanha, tajusin että nyt on hyvä olla. Ei enää ollut niitä kamalia "kuolisi tuo vauva" ajatuksia. Pystyi nauttia elämästä ja tyttäreni kanssa olemisesta.