Minua harmittaa suunnattomasti sellainen kun monet vammaiset suhtautuvat meihin ei-vammaisiin kovin ennakkoluuloisesti. Kun sanotaan että vammaisiin suhtaudutaan ennakkoluuloisesti, niin kyllä tämä valitettavasti toimii myös toisinpäin. Olen ihminen, joka on kiinnostunut erilaisista ihmisistä. Nuorista, vanhoista, ulkomaalaisista, suomalaisista, miehistä ja naisista jne.. Kun tapaan mielenkiintoisen tuntuisen ihmisen, olen kiinnostunut tietämään mitä hän ajattelee, millainen hän on ja mitllainen elämä hänellä on ollut. Olen myös itse halukas kertomaan itsestäni, eli suomeksi sanottuna kyse on vuorovaikutuksesta. Ikäväkseni olen havainnut, että usein vammaiset ihmiset kokevat tutustumisyritykseni väärin. He ajattelevat että säälistä yritän jutella heidän kanssaan. He ajattelevat ettei kukaan ei-vammainen ole heistä kiinnostunut. Tämä tekee minut todella surulliseksi. Antakaa hyvät vammaiset ihmisten tulla lähellenne. Älkääkä heti tuomitko. En tarkoita että kaikki vammaiset käyttäytyvät näin, joten anteeksi jos tähän kirjoitukseeni tuli yleistämisen tuntu. Tästä todisteena minulla on kaksi vammaista ystävää, jotka ovat ennakkoluulottomasti päästäneet minut lähelleen. Toki on ymmärrettävää että vammaisella saattaa olla heikko itsetunto, mutta pitäisi silti rohkeasti yrittää antaa mahdollisuus.
Harmillista
Karita
161384
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Nimenomaan, tuntuu että jotenkin pitäisi perustella sitä, että haluaa tutustua vammaisiin. Koko sielunsa saa suurin piirtein kääntää ylösalaisin ja tutkia vaikuttimiaan ja motiivejaan, haluanko minä nyt muka tutustua vammaiseen säälistä, jostain sairaasta perverssistä, hoivaamisvietistä...Ja vielä enemmän perustella saa, jos haluaisi tutustua vammaiseen vastakkaiseen sukupuoleen!
Nyt vedin aika rankat esimerkit, mutta tällaistakin se joskus on.
Olen Karitan kanssa aivan samoilla linjoilla siinä, että sitä rikkaampaa elämä on, mitä erilaisempia ihmisiä ja elämäntapoja tuntee. Ja ystävyys on aina ystävyyttä, ei siinä vaiheessa enää ihonväri, uskonto, kulttuuri tai vammaisuus tunnu mitenkään erikoisen huomattavalta.
Tasavertaisia meidän kaikkien kuuluisi olla...ja sitä tasavertaisuutta voi jokainen kohdallaan pyrkiä toteuttamaan!
Olet mielestäni valitettavan oikeassa tuossa ennakkoluuloasiassa. Meillä vammaisilla on paljon kielteisiä asenteita vammattomia kohtaan. Ja myös eri vammaryhmän ihmisiä kohtaan.
Useammat meistä on kuitenkin matkan varrella kokeneet niin monenlaista nurjaa suhtautumista, että uusia ihmisiä kohdatessa on niin herkkä käpertymään heti suojamuurinsa taakse ja olemaan "epäkohtelias". Lisäksi elämässä saattaa olla paljon muitakin ongelmia (kuten kaikilla!), että senkin vuoksi heittäytyy anti-sosiaaliseksi.
Itse törmään jatkuvasti siihen, että huonon puheeni vuoksi minut "ohitetaan tai ylitseni kävellään". Ei aina jaksa alkaa vääntää rautalangasta, että ajatukseni ovat ihan "normaaleja": sitä on mieluummin hiljaa ja vetäytyy pois.
Onneksi olet jaksanut olla sinnikäs ja laajakatseinen ja ystävystynyt erilaisten ihmisten kanssa!
Hei skeptikko,
olen kanssasi hyvin samoilla linjoilla. Liian usein ihmiset kuitenkin unohtavat, ettei erilaisuus (ihonväri, uskonto, vamma, silmienväri) leimaa yksilön koko habitusta. Ongelmia kertyy myös niille, joilla on jo "valmiina" jokin ominaisuus. Ja kuten Pyörätuolissa istuva nainen sanoi, eivät vammaiset sen kummempia olioita ole kuin ihmisiä hekin. Stereotypiat, onnistumiset, dominoivat persoonallisuuden piirteet, ratkenneet huolet, ihmissuhdeongelmat, huonot päivät ja hyvät päivät... kaikki varmasti tuttuja myös erilaisille.
Kirjoituksessasi pisti kuitenkin silmään tuo huomautuksesi epäkohteliaisuudesta. Tarkoittaako artikulaation vaikeus nonverbaalin kielen unohtamista? Voisitko siis hieman tarkentaa, mitä halusit sanoa?
Itsetunnolle on samettista balsamia, jos pakottaa itsensä ajattelemaan positiivisemmin: mikäli ihmissuhde (yleensä tutustuminen) kaatuu siihen, että toinen henkilö mittaa älykkyysosamäärän ulkomuodon tai ensimmäisen lauseen perusteella, on se tämän tutustujan oma vahinko. Itsepä menettää mainion tilaisuuden itsekin oppia jotain.
Epäkohteliaisuudella viittasin pitkälle samaan kuin myöhemminkin: kun ei aina jaksa/välitä selittää samaa asiaa montaa kertaa ja siksi poistuu nopeasti takavasemmalle. Silloin siis on epäkohtelias.
Toki kyseessä on myös suhtautumistapa omalta puoleltani, joka ei sinällään liity kovinkaan paljon vammaisuuteen: keskustelukumppanin on nopeasti pystyttävä osoittamaan, että minun kannattaa käyttää aikaani ja voimiani hänen kanssaan keskustelemiseen. Olen siis kärsimätön. Lisäksi taas oletan, että fiksu ihminen kysyy, kun ei ymmärrä puhettani (kuten milana27 toteaa) ja ei-fiksu vain olettaa ymmärtävänsä. Näitä viimeksi mainittuja en jaksa kauan katsella.
Siis, summa summarium, huomaan olevani kovin vaikeasti lähestyttävä ja ennakkoluuloinen!
Entä jos sinua joku lähestyisi...raflassa, kirjastossa, missä tahansa...?
Jos tulisi juttelemaan ihan noin vain, vaikka jotain kysyisi vammastakin suoraan ja reilusti? Ja sanoisi aina jos ei ole puhettasi ymmärtänyt? Ja osaisi muustakin jutella kuin sinun vammaisuudestasi tai kertoisi kuinka serkun ukin kaiman undulaatin naapurikin on vammainen bläbläblää...Vaihtaisitte ajatuksia ja mielipiteitä?
"Sulaisiko" siinä jo skeptikkokin? :)))
Varsinkin tuo undulaatin naapuri veisi mukanaan!
Noh noh, älä nyt yritä itsellesi viedä kaikkea kunniaa ennakkoluuloisuudesta ;) Uskoisin kaikkien ihmisten olevan omalla tavallaan stereotypioidensa sokaisemia, mutta tällä tavoin - keskustelemalla, pohtimalla ja kyseenalaistamalla - voidaan saavuttaa uudenlainen näkökyky.
Sitä paitsi vaikea lähestyttävyys lienee elämänkokemuksien ja piirteiden yhteissumma. Myönnän kyllä itsekin vaativani aika paljon pehmittelyä, joten skeptikko ei tässäkään saa olla ainoa :P
Joo toki vammaisillakin on ennakkoluuloja ja miksei olisi, immeisiähän tässä ollaan niinku muutkin... Ja ikäväkseni olen huomannut hieman samaa, vaikkakin kärjistit aikalailla.. Mä olen pärjännyt helvetin hyvin ns. terveiden maailmassa, on paljon ystäviä, tuttuja ja mun on helppo tutustua uusiin ihmisiin... Samaa toivon muillekki, rohkeasti vaan ihmisten ilmoille ja oikeanlaisela terveellä itsetunnolla.. se toimii, tiedän omasta kokemuksesta...
Liikuntavammaisuudesta on jo puhuttukin, mutta skeptikon kirjoitus herätti kiinnostuksen keskustella juuri kommunikaatioon liittyvistä vaikeuksista...
Mitenköhän tähän nyt suhtaudutaan minkä aion sanoa...
Siis monet terveet luokittelevat vammaisia, joko tietoisesti tai tiedostamattomasti. Esim. aikuisiällä pyörätuoliin liikenneonnettomuuden vuoksi joutunut koetaan helpommin lähestyttäväksi kuin esim. syntymästään saakka pakkoliikkeinen ja puhevikainen cp-vammainen...Liekö se sitten jonkun mielestä esteettisempää tai..en tiedä.
Totta kai se tuntuu alussa tosi vaikealta jutella jonkun kanssa, jonka puhe on epäselvää. Tulee ihan mieletön ahdistus ja epävarmuus siitä, että nyökyttelenkö vain, ja sanon sopivissa kohdissa "Joo joo", vai sanonko vaikka joka sanan jälkeen suoraan, että en saanut selvää, toistatko...
Itse olen sen asian ajatellut siten, että kai se mukavampi on että vuorovaikutusta ja keskustelua syntyy, ja siksi sanoo ihan reilusti, ettei ymmärtänyt. Aliarviomista se kai on, että esittää ymmärtävänsä.
Ja ajan kanssa ja juttelemalla vain voi tottua toisen tapaan puhua, ja sitten oppii saamaan selvääkin.
Mitäs mieltä olette te, joilla on omakohtaista kokemusta? Olenko osannut ajatella asian sinne päinkään?
Täällä pitkästä aikaa....Totta on se,että jolla on paha puhevika (niin kuin mulla),niin oppii kyllä ymmärtämään toisen puhetta kunhan tutustuu ensiks toiseen hyvin.Välillä kyllä on turhauttavaa,kun toinen ei saa puheesta selvää ja sit kysyy äidiltäni tai joltakin mitä toi sano ja kysyy kysumykset äidiltä ihan kuin mua ei olis olemassa ja en ymmärtäs kysymyksii yms....
Milana27 osuit kyllä hyvin siinä,että sanoo reilusti jos ei ymmärtäny mitä toinen sanoo vaikka se tuntus turhauttavalta.
Että tälläset on mun ajatukset tällä kertaa....
Mut nyt nukkuu työpäivä edessä!!
Ajatuksia...
Hienoja sanoja täällä...olenkohan kyyninen?
Aika vaikeatahan sitä on tietää toisen ihmisen..
Ajatuksista,jos ennakkoluulot/asenteet "rajoittaa"
Keskinäinen viestintäkin voi olla kanssa..
ns. tavallisilla/normaaleilla ihmisilläkin..
(Tietysti tilannekohtaisesti)=aika vaikeaa..
Erilaisiahan me kaikki oomme täällä planeetan pinnalla..
Ei saisi liikaa antaa! ulkonäön ratkaista...
ensivaikutelman..
sosiaalisen aseman..
luokittelun...
pikkusieluisuuden...
oman napaansa tuijottelun.
yms.. vaikka mitä...??
Olemmehan me kaikki vain ihmisiä..
Heikkouksineen ja vahvuuksineen..
Elämässä pärjäilijä
Niinpä, olen sairastellut jo kauan, olen sosiaallinen luonteeltani, mutta aina vedän muurin ympärilleni, ajattelen elää yksin loppuelämäni, mutta toisinaan iskee armoton halipula, chatissa huomaan etten luojankiitos ole ainoa "camelbootsman" kuljen ja etsin kunnes löydän sut aikaa vielä on.....
Moi
Olet oikeassa. Mutta täytyy sanoa että paljon riippuu siitä että miten ja missä lähestyminen tehdään. Arki elämän tilanteissa jos joku lähestyy minua ja osoittaa todellista kiinnostusta minua kohtaan ihmisenä eikä vammani ole puheenaiheena heti ekan minuutin aikana, käyttäydyn mielestäni asiallisesti ja tottakai kuten kuka tahansa tunnen itseni hyvin otetuksi. Mutta tilanteessa täytyy tapahtua todellista vuorovaikutusta ei mikään kyselytunti jossa minun pitäisi toimia vammani ja erilaisuuden tietotoimistona.
Omasta mielestäni joillain vammaisilla on tuo terve/vammainen luokittelu aika tiukassa sen takia että ovat viettäneet paljon aikaa vammaisten kanssa eivätkä ole olleet tarpeeksi luonnollisessa kanssakäymisessä terveiden kanssa esim. harrastusten tms. tiimoilta. Itse kasvoin niin pienellä paikkakunnalla ja ainoana oman ikäluokkani vammaisena terveiden kanssa oli pakko tulla toimeen. Täytyy myös ottaa huomioon että etenkin jos kyse on vanhemmista ihmisistä tuo luokittelu on selvempää niin vammaisten kuin terveidenkin puolella.
Ravintolaympäristö on ihan eri tilanne. Niistä kokemuksista voisi kirjoittaa kirjan ;-). Pahin skenaario on humalainen mies joka kertoo jonkun sukulaisen kumminkaiman vävyn vammasta ja miten vaikeaa hänellä on. Perään seuraa pitkä lista asioista joista meidän pyörätuolin käyttäjien kuulemma pitää luopua. Oma vammani on sen verran harvinainen ja ehkä vaikea hahmottaa että siinä se ilta rattoisasti vierähtää kun saman rulianssin käy muutaman kaverin kanssa läpi. Tarkoitukseni on pitää ko. paikassa hauskaa eikä kelata mielestäni epäoleellisia ja henkilökohtaisia asioita, noissa tilanteissa voin olla aika tyly ja häipyä paikalta nopeasti. Naisten kanssa tilanne on parempi, onneksi ;-). Tottakai paljon tapahtuu sitä että nainen lähestyy pelkästään siksi että olen vammainen ja olettaa minun olevan yksinäinen tai muuten "oman onneni" varassa. Tietenkin se harmittaa etenkin jos kyseessä on nainen joka muuten voisi olla kiinnostava, mutta silti hän ei ole ansainnut tylyä kohtelua vaan hoidan tilanteen korrektisti. Usein tapahtuu niin että hänen oma miehensä tai poikaystänsä on mukana tai lähimaastossa se tuntuu jotenkin omituiselta.
Kaiken kaikkiaan ihailen asennettasi Karita, pidä se. Tilanteesi on mielestäni sama kuin minulla ja muilla vammaisilla että kuilu ylittyy parhaiten kun molemmat uskaltavat tulla vastaan, aina se ei onnistu mutta kun niin tapahtuu on se sen arvoista.
Mulle tuli tästä ensin mieleen ajatus "kävin minäkin tutustumassa heurekaan"
Tuo lienee kuvaa minun tunne tason vittuuntumista sihen että vammaisten masennukset pelot yms. pidetään katkeruutena.
Minula on sellainen kokemus että monet haluavat kyllä vammaisia hyvänpäivän tutuiksi, usein vammaiset voivat antaa paljon toisille ihmisille. Mutta terveet eivät oikeastaan anna vammisille mitää. he ovat pinnallisia utelioita ja ystävystyvät vain sitä varten että voisvat sanoa itseään suvitsevaisiki ja ennakkoluulottomiksi.
Sitten kun he kohtaavat vammaisen arjen he häipyvät sanoen, "kyllä se siitä" ihmissuhteissa he sanovat meille vammaisille, " ansaitset paremman ystävän..kyllä joku rakastaa sinua" ja häipyvät (kyyneleet silmissä )
Tässä on provosoituja ajatuksia siitä miksi terveitä on vaikea laskea läheele, sitä mielummin hymyilee ja kuittaa kaiken et joo, mä selviin ja kaikki on asenteesta kiini.
Muistutan että suurimman osan ajastani pyrin eteen päin ,olen positiivinen , minulla on unelmia yms. On vain kiva kertoa asioiden varjopuolia, jotta asiasta kiinnotuneille piirtyis niin valo kuin varjo :))
Minä olen nainen joka juuri vammautunut. En usko että olisin ennakkoluuloinen terveitä kohtaan. Kuitenkin jos nyt näin pian vammautumiseni jälkeen joku tulee juttelemaan niin uskon etten välitä. Johtuu ihan siitä etten ole vielä tottunut olemaan vammainen, tässä on siis sulattelemista itsellänikin. Niin, että jollakin saataa olla sama syy kuin mulla, kunhan annetaan ensin totutella vammaan kaikessa rauhassa niin eiköhän sitten kanssakäyminen ole vaivattovampaa, tai sitten ei.
Terveys on asia jota jokainen rehellinen vammainen kaipaa. Olis jopa hiukan ihmeellistä jos ihminen ei kaipaisi terveyttä.
Mutta kyllä ihminen jossain määrin sopeutuu muuttuneisiin toiminta mahdollisuuksiin.
Asian pitkittyessä usein kuitenkin ne myös mutkistuvat. Joten koita säilyttää "normaalit" ihmis-suhteet.