HUOM! Herkimmät varatkaa nenäliinoja tms...
###########################################
Tuntuupa turhalta. SE jätti mut.
No oliko tuo nyt ihmekään, pelkäsin sitä koko ajan.
Sen käytös jo paljasti sen. Eihän meitä ois edes
uskonut pariksi.
Taas mä oon ihan yksin. Tai yksin ja yksin.
Onhan mulla kavereita, mut ei se oo sama asia.
Sitäpaitsi, ne vaan jarruttaa kehitystä.
Mitä kehitystä, voisi kysyä? No yksinkertaista:
Välitän kavereistani, sisaruksistani ja vanhemmistani.
No sitten kun teen itsemurhan ja lähden pilven reunalle
soittelemaan harppua, niin mitähän kaikki ajattelevat.
Niinpä niin. Niillä kaikilla on ikävä. Niillä on suru.
Ja mä en halua aiheuttaa kellekään mitään pahaa.
Se ois pahaa, jos mä aiheutan niille surua.
Sitäpaitsi, joillekin mun lähtö vois olla niin shokki,
mun iloisen ulkokuoren takia, että ne vois tulla mukana!
Mua vituttaa kun edes ystävystyin niin monen kanssa lopulta.
Eihän mulla yläasteen lopulla kavereita ollut.
Veljetkin vaan kulkivat kylillä ryyppäämässä.
Saivat sitten mukaan ja sain kavereita. Hyviä sellaisia.
Mut kun koko tämän ajan on elämästä puuttunut jotain.
Rakkaus.
Miten yksi 7-kirjaiminen sana voi olla niiiin tärkeä?
Turha sitä on selittää. Sen tietää kaikki joilla on joku,
tai joilla ei ole sitä jotakuta.
Vain viattomat lapset hiekkalaatikolla ovat avuttoman
tietämättömiä tästä niin ihanasta, inhottavasta asiasta.
Kaikki kyllä sanovat että välittävät minusta, juu.
Mutta miksi sitten kaikki joiden kanssa olen ollut, jättävät?
En mä jaksa tälläistä enää kauaa.
Keino on jo selvillä. Joko lääkkeet tai jäätyminen kännissä.
En vain vielä ole varma teenkö sitä vai en...
Mua vituttaa myös kun mun pitää jatkaa esitystä.
Sitä esitystä että olisin aina iloinen, elämänmyönteinen.
Sitä mä ehkä alussa olinkin, mullahan oli kavereita
joita multa puuttui monen vuoden ajan...
Kaikki oppivat tuntemaan minut sellaisena.
Iloisena, humoristisena, hauskana.
Jokin muuttui. En tiedä milloin. Huomasin vain kerran.
En enää ollut se sama iloinen tyyppi. Vaikka siltä näytin.
Muut kyselivät jos murjotin, mikä mua vaivaa,
kiersivät kaukaa, sanoivat tyhjiä sanoja.
Yleisin kysymys oli onko minulla huono olo.
Niin, kännissä yleensä masennukseni näkyi.
Kukaan ei voinut kuvitella että minulla, ilopillerillä,
voisi olla mikään pielessä. Kunnes se tyttö huomasi.
Hänen kanssaan oli mukava puhua. Hän kuunteli.
Lopulta rakastuin häneen. Aloimme seurustella...
Vittu siitä mitään tullut. Kerrottuani rakastavani,
hän vain jätti, heitti kuin vanhan sukan pois.
Ei halunnut olla sellaisen kanssa jota ei rakasta.
Ei sitten voinut kertoa siitä aiemmin.
Ennenkuin rakastuin, vaikkapa.
Nyt on ontto olo. On kyllä kavereita. No rahaa ei
pahemmin ole, mutta kyllä viikonloppukaljoihin asti.
Oma autokin löytyy ja bensaakin saa ostettua ja
muutenki pidettyä auton kohtuu kunnossa.
Mutta kun silti tuntuu että ei jaksa.
Useimmilla ei ole mitä minulla on, mutta silti.
Jotkut voivat sanoa että valitan turhasta. Sanokoon.
He eivät tiedä koko kuvaa. Lapsuudestani.
Ei. Se ei liity perheeseeni. He ovat mahtavia.
Kuten muukin lähipiiri. Ehkä vika on vain minussa.
Ehkä olen oman itseni pahin kirous.
###########################################
Tuntuupa turhalta. SE jätti mut.
No oliko tuo nyt ihmekään, pelkäsin sitä koko ajan.
Sen käytös jo paljasti sen. Eihän meitä ois edes
uskonut pariksi.
Taas mä oon ihan yksin. Tai yksin ja yksin.
Onhan mulla kavereita, mut ei se oo sama asia.
Sitäpaitsi, ne vaan jarruttaa kehitystä.
Mitä kehitystä, voisi kysyä? No yksinkertaista:
Välitän kavereistani, sisaruksistani ja vanhemmistani.
No sitten kun teen itsemurhan ja lähden pilven reunalle
soittelemaan harppua, niin mitähän kaikki ajattelevat.
Niinpä niin. Niillä kaikilla on ikävä. Niillä on suru.
Ja mä en halua aiheuttaa kellekään mitään pahaa.
Se ois pahaa, jos mä aiheutan niille surua.
Sitäpaitsi, joillekin mun lähtö vois olla niin shokki,
mun iloisen ulkokuoren takia, että ne vois tulla mukana!
Mua vituttaa kun edes ystävystyin niin monen kanssa lopulta.
Eihän mulla yläasteen lopulla kavereita ollut.
Veljetkin vaan kulkivat kylillä ryyppäämässä.
Saivat sitten mukaan ja sain kavereita. Hyviä sellaisia.
Mut kun koko tämän ajan on elämästä puuttunut jotain.
Rakkaus.
Miten yksi 7-kirjaiminen sana voi olla niiiin tärkeä?
Turha sitä on selittää. Sen tietää kaikki joilla on joku,
tai joilla ei ole sitä jotakuta.
Vain viattomat lapset hiekkalaatikolla ovat avuttoman
tietämättömiä tästä niin ihanasta, inhottavasta asiasta.
Kaikki kyllä sanovat että välittävät minusta, juu.
Mutta miksi sitten kaikki joiden kanssa olen ollut, jättävät?
En mä jaksa tälläistä enää kauaa.
Keino on jo selvillä. Joko lääkkeet tai jäätyminen kännissä.
En vain vielä ole varma teenkö sitä vai en...
Mua vituttaa myös kun mun pitää jatkaa esitystä.
Sitä esitystä että olisin aina iloinen, elämänmyönteinen.
Sitä mä ehkä alussa olinkin, mullahan oli kavereita
joita multa puuttui monen vuoden ajan...
Kaikki oppivat tuntemaan minut sellaisena.
Iloisena, humoristisena, hauskana.
Jokin muuttui. En tiedä milloin. Huomasin vain kerran.
En enää ollut se sama iloinen tyyppi. Vaikka siltä näytin.
Muut kyselivät jos murjotin, mikä mua vaivaa,
kiersivät kaukaa, sanoivat tyhjiä sanoja.
Yleisin kysymys oli onko minulla huono olo.
Niin, kännissä yleensä masennukseni näkyi.
Kukaan ei voinut kuvitella että minulla, ilopillerillä,
voisi olla mikään pielessä. Kunnes se tyttö huomasi.
Hänen kanssaan oli mukava puhua. Hän kuunteli.
Lopulta rakastuin häneen. Aloimme seurustella...
Vittu siitä mitään tullut. Kerrottuani rakastavani,
hän vain jätti, heitti kuin vanhan sukan pois.
Ei halunnut olla sellaisen kanssa jota ei rakasta.
Ei sitten voinut kertoa siitä aiemmin.
Ennenkuin rakastuin, vaikkapa.
Nyt on ontto olo. On kyllä kavereita. No rahaa ei
pahemmin ole, mutta kyllä viikonloppukaljoihin asti.
Oma autokin löytyy ja bensaakin saa ostettua ja
muutenki pidettyä auton kohtuu kunnossa.
Mutta kun silti tuntuu että ei jaksa.
Useimmilla ei ole mitä minulla on, mutta silti.
Jotkut voivat sanoa että valitan turhasta. Sanokoon.
He eivät tiedä koko kuvaa. Lapsuudestani.
Ei. Se ei liity perheeseeni. He ovat mahtavia.
Kuten muukin lähipiiri. Ehkä vika on vain minussa.
Ehkä olen oman itseni pahin kirous.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kuolema on aina helpompi ja vähemmän tuskallinen kuin elämä. Ja silti me emme päiviemme aikana valitse kuolemaa.Koska loppujen lopuksi kuolema ei ole elämän vastakohta vaan valinnan vastakohta. Kuolema on se mikä jää jäljelle kun valinnat ovat loppu.
Onkohan näin? joskus epäilen sitä tai sitten valintani alkavat olla vähissä...
Aika hyvä teksti. En menis kieltämään...
Mut eipä tuota silti pitäis itteää nirhata tms,
vaikka valinnat oiskin loppunut.
Mutta tosi hieno teksti!
kiitos vaan luin sen yhestä kirjasta... niin ei kannattaiskaan kokemusta on... ei hätää vaihtoehtoja on aina :)
Mitä toi 'herkimmät varatkaa nenäliinoja' meinaa? Ei tää nyt kauheen hyvin ollu kirjotettu, tyypillistä teiniangstailyä... Eikä kauheen koskettavakaan... Oikeenkirjotus sentään oli aika hyvää, mitä ei voi kaikista sanoa. Mut muuten tässä ei oikeestaan ollu mitään kauheen erinomaista...
Mitä toi 'herkimmät varatkaa nenäliinoja' meinaa? Ei tää nyt kauheen hyvin ollu kirjotettu, tyypillistä teiniangstailyä... Eikä kauheen koskettavakaan... Oikeenkirjotus sentään oli aika hyvää, mitä ei voi kaikista sanoa. Mut muuten tässä ei oikeestaan ollu mitään kauheen erinomaista...
...ei mitään.
...toi oli hyvä! Hassua miten joku voi kuulostaa noin paljon mulle ittelleni...