Vanhempansa (nuorena) menettäneet

Minulla on kokemusta ystävän menettämisestä, ei vanhemman. Mutta äitini menetti kanssa isänsä nuorena, noin 16 vuotiaana. Samaan aikaan minäkin kohtasin elämäni mullistuksen... Jotenkin tuli mieleen: äidiltä tyttärelle.

rakkaan isäni syksyllä 2008. Itse olen 29v et aika nuorena menetin niin rakkaan ihmisen. Nauti jokaisesta päivästä älä turhaan mieti tuollaista etukäteen.. Elämä on liian lyhyt murehdittavaksi.

Olin 25v kun menetin isäni. Aikaa tapahtumasta on reilut kymmenen vuotta. Tuntuu vieläkin, että yksi osa-alue jäi elämästäni pois, sillä niitä nuoren aikuisen neuvoja ja tukea olisin kaivannut kovasti. Se ammattitaito, mikä isälläni oli, jäi suurelta osin oppimatta.
Elämään tulee onttoutta kun ihmiset, jotka siihen olennaisena osana kuuluvat, lähtevät pois. Oma elämä kulkee kuitenkin eteenpäin normaalia polkuja, suru on poissa, mutta aina joskus kaipaus yllättää.

Mun äiti kuoli rintasyöpään kun olin kuusivuotias. En muista että se olisi ollut minulle kovin järkyttävää, toisin kuin 16-v sisarelleni ja isälleni. Elämä meni täysin sekaisin.

Faijasta tuli alko, samoin sisarestani myöhemmin. Hänelle kun jäi perheen "hoitaminen" ja äidin rooli 16-vuotiaana. Ei paljon auttanut että isä joi kaikki rahat ja oli sitten muutenkin pirullinen.

Aikuisiällä annoin faijalle anteeksi sen juomisen aiheuttamat ongelmat, ja ihan hyvä isä se oli kun oli selvinpäin.
Meillä oli hyvä keskustelu pääsiäisenä, kyselin kaikkea äidistä ja isästä, miten tapasivat jne.

Viikko siitä isä kuoli sydänkohtaukseen. Olin 25-vuotias, muutama kuukausi aiemmin synnyttänyt esikoispoikani. Vaari olisi kesällä tullut katsomaan. (Asuimme siis 500km päässä toisistamme).
Tämä kuolema oli vaikeampi kuin äidin, jota en tavallaan ole koskaan tuntenut, en muista hänestä juuri mitään.

Mietin sitä mitä isä ajatteli kun kuoli yksin, pelkäsikö, sattuiko..

Seuraavana yönä, kun olin kuullut kuolemasta, hän kävi jättämässä hyvästit unessani. Se auttoi mua suunnattomasti.
Samoin vauvani, hän lievitti surua paljon.

Keväällä tulee 9-vuotta hänen kuolemastaan, vieläkin ajattelen isää ja mulla on ikävä, mutta ei samanlainen särkevä ikävä kun alussa. Semmoinen haikea.

Mun isä kuoli kun olin 3v ja mun äiti oli sillo 24v. En muista isästä juuri mitään, en ulkonäköä enkä mitään muutakaan. Valokuvista vaan olen nähnyt. Äiti sanoi että itkin hautajaisissa, mutten sitä tietenkään itse muista. Kamalinta minusta on se, etten tiedä mihin hän kuoli. Kysyin sitä kerran äidiltäni, mutta hän vastasi, että ei sillä ole mitään väliä. Enkä ole siitä liioin kysellyt. Nyt mulla on isä-puoli ja kaksi sisko-puolta. Kaipaan joskus isääni, vaikka tuntuu joskus siltä että häntä ei olisi koskaan ollutkaan, varsinkin jos jokin asia surettaa tai on yksinäistä. Ei se mitenkään vakavasti ole mun ja äidin elämään vaikuttanu, onhan siit kulunu jo 12 vuotta. :)

Menetin oman isäni vajaa viikko sitten, hän oli vasta 48 vuotias. Itsekin olen juuri aikuisuuden kynnyksellä, täytän huomenna 19 vuotta. Murruin täysin, kun sain puhelinsoiton sedältäni, että isäni on kuollut. Huusin, itkin, raivosin, miten isä on voinut jättää meidät? Oman perheensä! Olen surullinen, vihainen, katkera...elämäni on tällä hetkellä niin sekaisin...
Kuitenkin minulla on tunne, että selviän tästä. Tämä on osa elämää, olen onnellinen niistä ajoista, jotka sain elää isäni kanssa. Hän ei ehkä ole enää fyysisesti täällä maailmassa, mutta hän elää minussa ja veljessäni.

Rakastan isääni niin valtavasti. Vielä joku päivä tapaamme, uskon niin. Rakastan häntä, aina.

Vaikka sun vanhempien vanhemmat ovat nuorempana kuolleet, niin ei se tarkoita että sun vanhemmat kuolee nuorempana.

Isäni kuoli 16.2.1977, minä olin tuolloin täyttänyt just joulukuussa 12v ja kyllä isän kuolema itketti jonkun verran, mutta tajusin että parempi oli vaan että hän kuoli koska hän oli alkoholisti ja tappoi itsensä.

Äitini kuoli kotonaan viimeyönä(10.2.2009). Ja se pisti tosissaan itkemään ja sain sairaslomaa 3 päivää, lisäksi lääkäri määräsi Diapamia, koska olin niin hysteerinen.

Pikkuveljeni kuoli 10.7.1987 ja en meinannut ymmärtää sitä ollenkaan, ennen kuin tuli hautajaiset.

Pakko mennä vain eteenpäin ja palata töihin perjantaina.

Menetin vanhempani 15 vuotiaana. Äitini sairasti syöpää ja osasi minut jotenkin valmistaa kuolemaansa. Opetti aina; sitten kun minä en enää tule sairaalasta kotiin niin osaat tehtä tämän ja tämän. Isäni kuoli yllättäin 11 kk äitini kuoleman jälkeen. Jäin yksin ja siitä asti olen olen saanut tai joutunut hoitamaan asiani itse. Sukulaisia ei ole. Tällä hetkellä olen vanhempi kuin omat vanhempani. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni kaipaan tukijoukkoa ympärilleni. Minulla ei ole lapsia ja miessuhteissa olen aina ollut se antava ja hoivaava osapuoli. Tällä hetkellä asun yksin. Edelleenkin nyt jo 50 vuotiaana minun on vaikea luottaa ihmisiin. Tutustun ihmisiin helposti uusiin ihmisiin ja minulla on paljon ystäviä mutta sen minä pärjään muurin sisälle ei pääse kuin muutama. Vahvuus on ollut aina ongelmani, nyt olen ns. sairastunut omaan vahvuuteeni ja voimat alkavat hiipumaan. Voi kun pystyisin luottamaan ihmisiin ja vastaan ottamaan apua. Vaikka mielestäni elämässäni olen ihan hyvin pärjännyt niin nyt vain pikku hiljaa alkaa väsymys ja luovuttaminen ottamaan yliotteen.

Olin 10-vuotias, kun isämme kuoli. Tirkistelin oven raosta, kun äitini ja sisareni yrittivät elvyttää tätä. En lapsena oikein vielä ymmärtänyt kuolemaa ja sen lopullisuutta, mutta myöhemmin ymmärsin, että lapsuuteni loppui tuohon hetkeen. Olin perheemme iltatähti ja äidille kai jonkinlainen pelastus: elämän oli jatkuttava. Olimme äidin kanssa erittäin läheisiä. Sairastuttuaan yli 80-vuotiaana olin tämän rinnalla loppuun asti. Olin aina pelännyt äidin kuolemaa. Se oli pahinta mitä kuvitella saatoin. Sairastumisensa jälkeen meni vielä neljä vuotta, ennen kuin äiti kuoli. Näiden vuosien aikana ymmärsin, ettei äitikään ole ikuinen. Äiti oli viimeinen ajatus illalla, kun kävin nukkumaan ja ensimmäinen aamulla, kun heräsin. Jokainen puhelinsoitto... Äiti oli kuollessaan 89-vuotias. Loppu tuli kolmessa päivässä ja ehdin tämän luo vielä viime hetkellä. Kuolemasta on nyt 1,5 vuotta. Suru oli alkuun musertava. Tunsin suunnatonta yksinäisyyttä ja pohjatonta ikävää. Äiti, joka oli ollut elämäni tärkein hahmo 48 vuoden ajan, oli nyt poissa. Sitä oli mahdoton käsittää. Itkulle ei alkuun meinannut tulla loppua. Välillä olin vihainen äidille, että tämä oli jättänyt minut. Jollain tapaa viikot ja kuukaudet kuluivat: päivät kävin töissä ja illat itkin äidin kuvan äärellä. Juttelin ja juttelen tälle edelleen. Jollain tapaan tunnen, että äiti on edelleen lähellä ja seuraa elämääni. Minulla on sisaruksia, mutta näistä ei juuri ole ollut ”iloa” surussani. Aina puhutaan, että surevalla pitää olla tukiverkkoja ja läheisiä ihmisiä ympärillä, mutta olen eri mieltä. Kukaan ei voi tietää mitä ja miten toinen tuntee. Olen surrut itse. Suru on vain muuttanut muotoaan. Enää se ei tunnu painostavalta möykyltä rinnassa. Elämä jatkuu ja niin sen kuuluukin jatkua. En usko, että äitikään haluaisi, että olisin jäänyt suruun kiinni. Olin aina kammoksuen miettinyt äidin kuolemaa ja nyt olen sen kokenut - ja selvinnyt siitä. Kuljin pitkään varjoisilla kujilla ja uin syvissä vesissä, mutta jossain vaiheessa valo sai taas voiton. Äiti on osa minua ja elämääni yhä edelleen ja olen kiitollinen ja onnellinen siitä, minulla oli sellainen äiti, jota voin kaivata aina siihen saakka, kunnes on oma aikani siirtyä rajan taa.

Isäni kuoli viattomienlastenpäivänä, synnyin 26.8 joten äitini joutui koko ajan olemaan yksin, leskenä.
Äiti kuoli kun olin 2v keuhkotautiin, eikä siihen aikaan päässyt lapsi osastolle. Joten minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa heistä.
Sain asua mummuni luona, kuuulla kuinka otti minut vanhuuden turvakseen. EI siinä mitään hellyyttä, rakkautta, kosketuksia saanut.
13 v minulle teetettiin kesähame, olin ihan ihmeissäni kun ompelija kosketteli minua.
Ensimmäiset 50v olin vakavamielinen tosikkomainen pessimisti. Kunnes kasvatin luonteeni pehmeämmäksi. Opetrelemalla puhumaan, pois hiljaisuudenverkosta. Aikaa ja tupakkaa se vei mutta muutos tapahtui luettuani lauseen " Luonne on kohtalao" (epikuros)
Kun vanhempia ei ole ollut, ei niitä ole osannut kaivata, eikä niistä puhuttu, enkä uskaltanut kysyä. Nyt tiedän aikani koittaessa siirtyessäni tuonpuoleiseen. He ja kaikki minulle rakaat ovat vastassa,
Mikä ihana lohdutus.

Menetin isäni 19-vuotiaana. Minulla oli merkillinen sielun yhteys isääni ihan lapsesta asti. Olemme hyvin samankaltaisia ja sama luonne. Isäni on koko elämäni merkittävin ihminen, jotain niin ihmeellistä sielun tason yhteyttä. Paljon raskaita asioita lapsuuden perheessäni. Äitini luonne ei ole normaali, vakavasti narsistinen. Isä taisi sairastua ja kuolla ainoana ulospääsynä. Narsisti eristää perheen. Tämä eristäminen vaikuttaa koko elämään.

Koskaan ei ole myöhäistä vapautua vanhasta kuviosta, vankilasta. Minulla on nyt alkanut sellainen elämänvaihe, aion tulla kokonaan vapaaksi.

Sinä aloittaja. Elämää ei voi hallita. Kuolema on osa elämää. Nyt kun vanhempasi elävät, voisit kirjoittaa heille kirjeen ja kertoa, miten tärkeitä he ovat sinulle. Jos tuntuu, että on vaikea puhua. He tietävät joka tapauksessa, että rakastat heitä. Kuitenkin, sitten kun ovat lähteneet, sinulle tuottaa suurta lohdutusta miettiä, miten kerroit heille kuinka kannat heitä ikuisesti sinun sydämessäsi, minne ikinä menetkin.

Sain tänään tietää, että eräs ystäväni on kuollut. Ihmisen mielelle on vaikeaa sisäistää sitä, että yhtäkkiä ihmistä ei enää ole. Fyysinen ruumis kuolee, mutta sielu on ikuinen. Toivon, että hän tulee uneeni jättämään minulle hyvästit.