Olen kai liian vanha vinkumaan pikkumaisia ongelmiani täällä, mutta ihan sama. Kukaan muukaan ei kuuntele. Olen siis jo hieman yli kaksikymppinen.
En vain jaksa enää tätä kaikkea tai oikeastaan tätä ei-mitään. Minulla ei ole elämää, ollenkaan. Minä vain olen olemassa, käyn joskus koulussa jos uskallan ja töissä, mutta nekin vain siksi etten istuisi kotona itkemässä ihan niin suurta osaa ajastani.
En edes tiedä mistä epätoivoni on alkanut ja siksi yritän kertoa nyt ihan kaiken. Tästä voi tulla romaani, pahoittelen.
Olen nuorin perheen lapsista ja siksi minun pitäisi olla hemmoteltu, eikö? Väärin. En ollut aivan yhtä herttainen kuin isosiskoni, sanoin helpommin vastaan. Meitä on aina verrattu hirveästi, ikäeroa kun on todella vähän. Minua aina moitittiin siitä että olin rohkeampi. Uskomatonta, eikö? No he saivat mitä halusivat, olen nykyään niin arka etten osaa vaatia yhtään mitään itselleni. Isäni on aina pitänyt minusta vähemmän, juuri siksi etten hyväksynyt kaikenlaita kohtelua. Ja haluan vielä kertoa että olin hirveän helppo lapsi, en kapinoinut koskaan tms. Äitini on sanonut niin myös ja tiedän sen itsekin. Nykyään isäni vihaa minua, on sanonut sen monesti. Hän on myös aina sanonut etten onnistu elämässä, että minusta ei koskaan tule mitään. Hän oli oikeassa.
Minulla ei oikeastaan koskaan nuorena ollut ystäviä, muutama kaveri, mutta enimmäkseen olin sisareni kanssa koulussa ja vapaa-ajalla. Kaikki kaverimmekin pitivät enemmän sisarestani. Olin siis häviäjä jo alusta asti. Nuoruutenikin valui täysin läpi sormieni, en koskaan päässyt mihinkään bileisiin, konsertteihin tai muihinkaan nuorten juttuihin. Eikä siksi että vahempani eivät olisi päästäneet - äitini kannusti menemään - mutta minulla ei vain ollut silloin ketään jonka kanssa mennä tai joka olisi kutsunut. lukioaikana minulla ei olut enää muita ystäviä kuin sisareni ja pari kaveria jotka olivat kanssani vain kun heidän muut kaverinsa eivät ehtineet.
En ollut varsinaisesti koulukiusattu, mutta ei minuun kukaan mitään huomiota kiinnittänyt. Kukaan ei nähnyt. Olisin mieluummin ottanut fyysisen kiusaamisen. En koskaan tavannut poikiakaan saati saanut poikaystävää vaikka kaipasin toisen ihmisen välittämistä.
Lukion jälkeen päätin kääntää uuden sivun ja muutin toiselle paikkakunnalle töihin. Tutustuin työkavereihin ja ajattelin että nyt on asiat hyvin. Eivät kuitenkaan olleet. Tajusin, ettei minulla monestikaan ollut heille väliä: mielipiteitäni ei kuunneltu, minua ei kutsuttu monesti mukaan vapaa-ajan viettoihin, minulle ei kerrottu asioita joista kaikki muut puhuivat, minut siis suljettiin ulos porukasta aina kun siihen oli tilaisuus. Se tuntui pahalta mutta annoin asian olla koska he olivat kuitenkin parhaita ystäviä joita minulla on koskaan ollut. Myöhemmin olen tajunnut heidän aina puhuneen minusta pahaa selkäni takana. Ja muista minulle vaikka yritin olla osallistumatta. Silti kuulen aina kuinka joku on taas vihainen minulle kun olen sanonut hänestä jotain mitä en ole koskaan sanonut. Ja pari heistä tilittää minulle jatkuvasti mitä pahaa muut ovat minusta puhuneet. Aivan kuin he yrittäisivät saada minut huonoon valoon muiden silmissä ja päin vastoin. En tiedä mitä uskoa ja keneen enää luottaa. En voi puhua heille mistään asioistani luottamukselliseti eli en enää puhu mitään.
Puoli vuotta sitten huomasin puolivahingossa päässeeni opiskelemaan ammattikorkeakouluun alaa josta en oikeastaan ole edes kiinnostunut. Koulusta saa helposti kavereita - tai niin minulle sanottiin. Nostin taas toiveet ylös. Nyt, puoli vuotta myöhemmin minulla ei kuitenkaan ole yhtään ystävää, ei edes kaveria jolle puhua välitunnilla tai jonka kanssa syödä lounasta ilman että tuntuu siltä kuin tunkeutuisin jonkun toisen porukkaan väkisin. Olen mukava kaikille ja välillä joku on mukava takaisin, mutta sitten kun se tyyppi jonka kanssa he yleensä ovat koko aikansa palaa sairasloman jälkeen kouluun olen taas yksin. Miksi annan ihmisten käyttää minua hyväkseen vaikka tiedän heidän motiivinsa jo alusta asti? En vain tahdo olla enää yksin.
Pahinta tässä kaikessa on kai se, että olen menettänyt itseluottamukseni täysin enkä usko ansaitsevani muuta. En koskaan aseta itseäni muiden edelle ja joudun siksi tekemään todella paljon uhrauksia. En osaa edes ostaa mitään pientä mukavaa itselleni piristykseksi kun on vähän ylimääräistä rahaa. Lainaan sen rahan jollekulle joka ei edes oikeasti ole pulassa. Ja tiedän usein etten saa sitä takaisin. Mutta en jaksa välittää. Olen vain turta tähän kaikkeen. En tee mitään muuta vapaa-aikanani kuin ole kotona yksin. Osa kavereistani valehtelee ettei heidän tarvitsisi olla kanssani (tiedän sen koska he ovat siinä huonoja ja ovat jääneet monesti kiinni), siksi en uskalla koskaan kysyä ketään seurakseni. Eivätkä he koskaan kysy minua.
Olen nykyään sosiaalisesti täysin kykenemätön enkä siksi tapaa uusia ihmisiä, ja silloinkin kun olen porukassa jossa en tunne kaikkia, vieraat ihmiset huomaavat arkuuteni eivätkä siksi kiinnitä minuun mitään huomiota. Miksi ihmiset tekevät niin? Varmasti he näkevät että se sattuu etteivät he edes tervehdi takaisin. Minulla ei vieläkään ole poikaystävää vaikka antaisin ihan mitä tahansa että olisi joku joka pitäisi minut vahvana ja pitäisi sylissä öisin kun sattuu. On minulle tarjouksia tullut, mutta pelkään liikaa päästääkseni ketään enää lähelle. En halua olla tällainen, mutta vetäydyn aina vaistomaisesti syvemmälle kuoreeni kun joku pääsee liian lähelle.
Tuntuu etten jaksa enää välittää mistään ja silti kuitenkin kaikki satuttaa. Eikö kipuun pitäisi tottua kun sitä on kestänyt vuosia? Olen täysin hukannut itseni. Kaikki vaan tuntuu tapahtuvan jollekulle toiselle enkä osaa tehdä asioille yhtään mitään. En jaksa enää innostua mistään eikä mikään mitä teen tuota ollenkaan tyydytystä. Kouluun en jaksa panostaa enkä hakea uutta työtä vaikka nysyisen palkka on huono ja ilmapiiri ahdistava. Olen tuottanut pettymyksen isälleni ja myös äidilleni vaikka hän ei sitä myönnä. Eniten olen kuitenkin pettynyt itse - siihen että olen vain liian heikko tekemään mitään vaikka tätä on jatkunut vuosia. Olen kasvanut vihaamaan itseäni ja tappaisin itseni heti jos en olisi niin pelkuri. Eihän monikaan edes huomaisi. Se olisi vain uusi pettymys muiden joukossa. En silti uskalla. Entä jos toisella puolella ei olekaan mitään parempaa? Tai sitten odotan edelleen että minunkin pilveni saisi sen hopeareunuksen joka unohtui tekovaiheessa laittaa paikoilleen. En tiedä.
Tiedän että ongelmani ovat mitättömiä monien muiden murheisiin verrattuna, mutta tämä on minun elämäni - ehkä ainoa sellainen - ja tahtoisin joskus vanhana katsoa takaisinpäin ja ajatella että sehän oli ihan hyvä. Haluaisin voida hymyillä koska elämäni oli onnellinen ja juuri sellainen kuin sen oli tarkoituskin olla.
En vain jaksa enää tätä kaikkea tai oikeastaan tätä ei-mitään. Minulla ei ole elämää, ollenkaan. Minä vain olen olemassa, käyn joskus koulussa jos uskallan ja töissä, mutta nekin vain siksi etten istuisi kotona itkemässä ihan niin suurta osaa ajastani.
En edes tiedä mistä epätoivoni on alkanut ja siksi yritän kertoa nyt ihan kaiken. Tästä voi tulla romaani, pahoittelen.
Olen nuorin perheen lapsista ja siksi minun pitäisi olla hemmoteltu, eikö? Väärin. En ollut aivan yhtä herttainen kuin isosiskoni, sanoin helpommin vastaan. Meitä on aina verrattu hirveästi, ikäeroa kun on todella vähän. Minua aina moitittiin siitä että olin rohkeampi. Uskomatonta, eikö? No he saivat mitä halusivat, olen nykyään niin arka etten osaa vaatia yhtään mitään itselleni. Isäni on aina pitänyt minusta vähemmän, juuri siksi etten hyväksynyt kaikenlaita kohtelua. Ja haluan vielä kertoa että olin hirveän helppo lapsi, en kapinoinut koskaan tms. Äitini on sanonut niin myös ja tiedän sen itsekin. Nykyään isäni vihaa minua, on sanonut sen monesti. Hän on myös aina sanonut etten onnistu elämässä, että minusta ei koskaan tule mitään. Hän oli oikeassa.
Minulla ei oikeastaan koskaan nuorena ollut ystäviä, muutama kaveri, mutta enimmäkseen olin sisareni kanssa koulussa ja vapaa-ajalla. Kaikki kaverimmekin pitivät enemmän sisarestani. Olin siis häviäjä jo alusta asti. Nuoruutenikin valui täysin läpi sormieni, en koskaan päässyt mihinkään bileisiin, konsertteihin tai muihinkaan nuorten juttuihin. Eikä siksi että vahempani eivät olisi päästäneet - äitini kannusti menemään - mutta minulla ei vain ollut silloin ketään jonka kanssa mennä tai joka olisi kutsunut. lukioaikana minulla ei olut enää muita ystäviä kuin sisareni ja pari kaveria jotka olivat kanssani vain kun heidän muut kaverinsa eivät ehtineet.
En ollut varsinaisesti koulukiusattu, mutta ei minuun kukaan mitään huomiota kiinnittänyt. Kukaan ei nähnyt. Olisin mieluummin ottanut fyysisen kiusaamisen. En koskaan tavannut poikiakaan saati saanut poikaystävää vaikka kaipasin toisen ihmisen välittämistä.
Lukion jälkeen päätin kääntää uuden sivun ja muutin toiselle paikkakunnalle töihin. Tutustuin työkavereihin ja ajattelin että nyt on asiat hyvin. Eivät kuitenkaan olleet. Tajusin, ettei minulla monestikaan ollut heille väliä: mielipiteitäni ei kuunneltu, minua ei kutsuttu monesti mukaan vapaa-ajan viettoihin, minulle ei kerrottu asioita joista kaikki muut puhuivat, minut siis suljettiin ulos porukasta aina kun siihen oli tilaisuus. Se tuntui pahalta mutta annoin asian olla koska he olivat kuitenkin parhaita ystäviä joita minulla on koskaan ollut. Myöhemmin olen tajunnut heidän aina puhuneen minusta pahaa selkäni takana. Ja muista minulle vaikka yritin olla osallistumatta. Silti kuulen aina kuinka joku on taas vihainen minulle kun olen sanonut hänestä jotain mitä en ole koskaan sanonut. Ja pari heistä tilittää minulle jatkuvasti mitä pahaa muut ovat minusta puhuneet. Aivan kuin he yrittäisivät saada minut huonoon valoon muiden silmissä ja päin vastoin. En tiedä mitä uskoa ja keneen enää luottaa. En voi puhua heille mistään asioistani luottamukselliseti eli en enää puhu mitään.
Puoli vuotta sitten huomasin puolivahingossa päässeeni opiskelemaan ammattikorkeakouluun alaa josta en oikeastaan ole edes kiinnostunut. Koulusta saa helposti kavereita - tai niin minulle sanottiin. Nostin taas toiveet ylös. Nyt, puoli vuotta myöhemmin minulla ei kuitenkaan ole yhtään ystävää, ei edes kaveria jolle puhua välitunnilla tai jonka kanssa syödä lounasta ilman että tuntuu siltä kuin tunkeutuisin jonkun toisen porukkaan väkisin. Olen mukava kaikille ja välillä joku on mukava takaisin, mutta sitten kun se tyyppi jonka kanssa he yleensä ovat koko aikansa palaa sairasloman jälkeen kouluun olen taas yksin. Miksi annan ihmisten käyttää minua hyväkseen vaikka tiedän heidän motiivinsa jo alusta asti? En vain tahdo olla enää yksin.
Pahinta tässä kaikessa on kai se, että olen menettänyt itseluottamukseni täysin enkä usko ansaitsevani muuta. En koskaan aseta itseäni muiden edelle ja joudun siksi tekemään todella paljon uhrauksia. En osaa edes ostaa mitään pientä mukavaa itselleni piristykseksi kun on vähän ylimääräistä rahaa. Lainaan sen rahan jollekulle joka ei edes oikeasti ole pulassa. Ja tiedän usein etten saa sitä takaisin. Mutta en jaksa välittää. Olen vain turta tähän kaikkeen. En tee mitään muuta vapaa-aikanani kuin ole kotona yksin. Osa kavereistani valehtelee ettei heidän tarvitsisi olla kanssani (tiedän sen koska he ovat siinä huonoja ja ovat jääneet monesti kiinni), siksi en uskalla koskaan kysyä ketään seurakseni. Eivätkä he koskaan kysy minua.
Olen nykyään sosiaalisesti täysin kykenemätön enkä siksi tapaa uusia ihmisiä, ja silloinkin kun olen porukassa jossa en tunne kaikkia, vieraat ihmiset huomaavat arkuuteni eivätkä siksi kiinnitä minuun mitään huomiota. Miksi ihmiset tekevät niin? Varmasti he näkevät että se sattuu etteivät he edes tervehdi takaisin. Minulla ei vieläkään ole poikaystävää vaikka antaisin ihan mitä tahansa että olisi joku joka pitäisi minut vahvana ja pitäisi sylissä öisin kun sattuu. On minulle tarjouksia tullut, mutta pelkään liikaa päästääkseni ketään enää lähelle. En halua olla tällainen, mutta vetäydyn aina vaistomaisesti syvemmälle kuoreeni kun joku pääsee liian lähelle.
Tuntuu etten jaksa enää välittää mistään ja silti kuitenkin kaikki satuttaa. Eikö kipuun pitäisi tottua kun sitä on kestänyt vuosia? Olen täysin hukannut itseni. Kaikki vaan tuntuu tapahtuvan jollekulle toiselle enkä osaa tehdä asioille yhtään mitään. En jaksa enää innostua mistään eikä mikään mitä teen tuota ollenkaan tyydytystä. Kouluun en jaksa panostaa enkä hakea uutta työtä vaikka nysyisen palkka on huono ja ilmapiiri ahdistava. Olen tuottanut pettymyksen isälleni ja myös äidilleni vaikka hän ei sitä myönnä. Eniten olen kuitenkin pettynyt itse - siihen että olen vain liian heikko tekemään mitään vaikka tätä on jatkunut vuosia. Olen kasvanut vihaamaan itseäni ja tappaisin itseni heti jos en olisi niin pelkuri. Eihän monikaan edes huomaisi. Se olisi vain uusi pettymys muiden joukossa. En silti uskalla. Entä jos toisella puolella ei olekaan mitään parempaa? Tai sitten odotan edelleen että minunkin pilveni saisi sen hopeareunuksen joka unohtui tekovaiheessa laittaa paikoilleen. En tiedä.
Tiedän että ongelmani ovat mitättömiä monien muiden murheisiin verrattuna, mutta tämä on minun elämäni - ehkä ainoa sellainen - ja tahtoisin joskus vanhana katsoa takaisinpäin ja ajatella että sehän oli ihan hyvä. Haluaisin voida hymyillä koska elämäni oli onnellinen ja juuri sellainen kuin sen oli tarkoituskin olla.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hieman samanlaista tilannetta täällä. Itsekin olen parikymppinen, kavereita se pyöreä nolla. Oma nuoruuteni meni lähinnä tietokoneella istuen, koska ikinä vaan ei ollut ketään jonka kanssa tehdä jotain konkreettista oikeassa elämässä. Koulussa kuitenkin oli aina jonkin tasoista 'seuraa' jolle jutella, mutta siihen se jäikin.
No, en kuitenkaan lannistunut vaan ajattelin että intistähän niitä varmasti saa (mies kun olen), mutta toisin kävi. Nyt olen opiskelemassa, ja sama tilanne jatkuu edelleen. Olen kuitenkin sen verran positiivinen, että jaksan ajatella että sitten tulevaisuudessa kun olen oman alan töissä, saan varmasti työkavereita ja muita pysyvämpiä ihmissuhteita...
Vähän vaikea arvioida osapuolisena että mistä tuo johtuu. Itse kun olen aina ollut toisia kohtaan mukava, suht puhelias, hyviä tapoja noudattava yms. Asia kyllä vaivaa aika ajoin, mutta en ole vielä kuitenkaan totaalisesti 'kilahtanut'.
Oma tilanteeni ei kuitenkaan tunnu olevan niin paha kuin sinulla, mutta muista silti että elät tätä elämää vain itsesi vuoksi. Näin ajatellen olen itse ainakin pärjännyt.
Mä niin haluaisin sanoa sulle jotain piristävää, mutta en keksi kuin jotain turhaa tekopirteää niin jätän sanomatta.
Oletko yrittänyt selvittää asiaa perheesi kanssa? Tai ainakin päästä yli siitä vaikkapa jonkin mielenterveysammattilaisen avulla? Se mitä isäsi on sanonut on väärin, uskon että jokaisella on mahdollisuus tulla joksikin.
Pystyn samaistumaan osaan tarinastasi. Ei mullakaan ollut aikoinaan kavereita joiden kanssa käydä missään. Toisaalta olin kyllä melko ujo eivätkä bileet tms. edes kiinnostaneet. Läheisyydenkaipuu on kamala tunne... oletko koettanut hankkia ystäviä/kavereita netin kautta? Tiedän kyllä miten muiden porukoihin tunkeminen tuntuu ylitsepääsemättömältä.
Tuollaiset omaa etuaan ajavat selkäänpuukottajat ovat pahimpia ihmisiä. Olen pahoillani että olet tavannut vain heitä, mutta usko mua, rehellisyyttä ja aitoa välittämistäkin on vielä tuolla jossain. Tai sitten olen vain naiivi.
Muistan jostain lukeneeni, että itsevarmuus näkyy kai päälle päin. Jos saisit sitä jotenkin lisää, muut varmaan huomaisivat sen ja saisit enemmän kunnioitusta. Pidä kiinni mielipiteistäsi ja periaatteistasi, niillä on arvoa. Ja jos sinulla on ylimääräistä rahaa, älä lainaa muille heti. Varmasti voisit ostaa jotain pientä itsellesikin. Joskus on vaikeaa sanoa ei, itse en siinä usein onnistunut mutta pidä pintasi. Ajattele itseäsi, sinun parastasi.
Kerrot että et pidä työstäsi etkä koulustasi. Oletko miettinyt, mitä alaa haluaisit opiskella ja missä työskennellä? Voisit pyrkiä opiskelemaan jotain sellaista mikä kiinnostaa.
Äläkä vain vahingoita itseäsi, niin kauan kuin on elämää on toivoa (kunnon klisee, mutta pitää kutinsa :) ). Et ole onneksi kirjoittamasi mukaan ainakaan suurissa veloissa tai päihderiippuvainen, joten sinulla on vielä todella hyvät mahdollisuudet. Arvosta elämääsi, täällä eletään näillä näkymin vain kerran.
Voisit myös harkita ammattiapua. Kynnys voi olla korkea, mutta he ovat koulutettuja kuuntelemaan ja auttamaan, he eivät käytä hyväksi tai tuomitse.
Toivottavasti tästä oli edes jotain apua. Toivon sulle kaikkea hyvää. Säkin olet arvokas, usko pois.
Aluksi sanon että tässä ei ole tapahtunut mitään pysyvää huonoa.
Olen huomannut itsekin että jos menee istumaan nurkkapöytään niin harva sinne tulee.
Ei ole mikään häpeä mennä muiden joukkoon syömään.
Minä tein niin ja tuttuja tuli.
Kyse ei ole siitä että olisi huono asia kutsia itsensä mukaan.
Moni olettaa että muut tulevat mukaan.
Aina voi kutsua muita vapaa-ajan viettoon.
Kavereita voit löytää myös netistä.
Samalla paikkakunnalla asuvia.
Myös joku harrastus voi olla oiva tapa löytää ystäviä.
Jos työsi ei tunnu oikealta niin etsi uusi.
Ei huonossa työpaikassa täydy olla.
Katsele samalla jos joku parempi osuisi kohdalle.
Itse muuten kannatan jotain hoitotyötä. Tosin jos kiinnostaa sosiaaliset ihmiset. En edes tiedä miksi kirjotin ton :)
Miksi olisit pettymys?
Syyllistät itseäsi liikaa.
Sä olet hyvä ja hieno ihminen :)
Kaikki ovat on auki.
Miullaki sama juttu koulus.Ehkä yks kaveri jonka kans juttelin yhen kerran päiväs,muuten olin välitunnit yksin ja kuuntelin muitten juttuja.Sit jos sanoin jotain,kukaa ei kuunnellu vaik kuinka sanoin jotain ja kovalla äänellä.Lopetin sitten huutelemisen ja olin joka päivä hiljaa.Ehkä saatoin sanoa jotain jos opettaja kysyi,muille en sanonu mitää.Nyt kun olen eri koulus (ammatiopistossa)ni ei sielläkää ole kamuja.Yksin olen joka välitunti.Jos joku on jostain luokkalaisestani pahaa ni syyhän tulee aina olemaan minun.Eihän mua kukaa usko.Ala-asteella minua kiusattii,olin silloinki 1.luokasta 6.luokkaan asti yksin,niin olin myös ylä.asteenki.
Minulla ei ole mitää muuta harrastusta ku Avartti mutta sielläki on pakko tulla ihmisten kans toimeen.
Pari vuotta sitten sattui myös tapaus jonka vuoksi oon ollu siitä asti näkymätön.
Kavereita on n.5 ja neki on ehkä vuoden sisällä n.3 kertaa.Viimeksi oli muutto ja olin apuna ku ei ollu muuta.Siellähän tietenki mua pilkattii leikillään mut mä otan ne tosissaan.En erota enää leikkiä tosiasioista.
Ja mitä tulee haukkumiseen,mua haukuttiin läskiksi ja rumaksi koska olenhan pyöreä ja lievästi ylipainoinen ja kukaa ei oo ollu mun ulkonäköö tyytyväinen,aina on ollu jotain huonoa sanomista.
Perheessä isosiskoni aina sai kaiken huomion ja saa edelleen,jos kerron jotain vanhemmilleni esim.koulusta ja tapahtumista ni ne kaikki menevät ohi korvien.Mutta jos siskoni sanoo jotain ni kaikki kuuntelee varmasti.Siskoni on minua 2v. vanhempi eli on nyt jo 18 ja asuu vielä kotona.Sisko on aina saanut haluamansa mutta minä en.Aina oon joutunu tekee jotain sen eteen että saan jotain. Minulla ei ole koskaa ollu poikaystävää ulkonäön takia eikä varmaa tulekaa.
Joitain kavereita olen löytänyt netistä ja ollaan vain mesekamuja.Olen aika paljon hiljaa meses.Kerran koitin et kuinka paljon tulisi soittoja tai txt jos olisin pois mesestä ja netistä viikon.Viikko meni eikä sinä aikana kukaa kaivannu,ei kyl nytkää kaipaa.
Olen kateellinen kaikille jotka ovat kauniimpia kuin mie.Jos tulee joskus puheeksi jonku ihmisen kans naiset ni tulee tosi kateellinen olo ja sillon saatan itkeäki.Kaikki miehethän haluavat tosi hyvännäkösen naisen ja mieluiten vielä hyväkroppasen ja iso tissisen.Minulla niitä piirteitä ei ole.
Siksi tunnenki koulussa ja kaupungilla etten kuulu sinne kun kaikki katsovat minua.Olen näkymätön.
Perin ikävä kuulla, miten kohdallasi on sattunut asiat menemään. Sinulla on kuitenkin työpaikka ja kouluunkin olet päässyt joten minusta sinulla on tosi hyvät mahdollisuudet vaikka mihin. Ammattikorkeakoulusta ei kyllä kannata lähteä kavereita etsimään. Se on täynnä juuri niitä ylpistelijöitä joita ei kiinnosta kuunnella.
Ainakin minä olen jäänyt vähän ulkopuolelle porukasta kun en harrasta baareissa käymistä ja ryyppäämistä, mistä ne jutut yleensä on.
Itse olen myös sinun iässäsi tosin mies ja voisin tuon tarinasi loppuosaan yhtyä lähes joka sanalla.
Nykyään ihmisissä olen havainnut sellaista, että ketään ei kiinnosta auttaa ketään, toisia ei kuunnella ja ollaan äärimmäisen kateellisia toisille, ja valehdellaan. Näistä tosiasioista syntyy hirvittäviä ongelmia,väärinkäsityksiä, kurjuutta, yksinäisyyttä; kaikkea pahaa.
En oikein ole keksinyt, mikä ihmisistä tekee sellaisia, mutta kai se jo lapsena opetetaan pärjäämään toisia vastaan maailmassa. Mutta, jotkut ovat liian kilttejä pelaamaan sitä julmaa ihmissuhdepeliä.
Ja pikkuasioista aletaan puhumaan "selän takana". Jos on vaikka erilainen ääni, tai jotenkin ulkonäöllisesti erilainen tai pukeutuu erilailla,tai on muuten joku harvinainen harrastus tai muuten ei kulje massan mukana. Itselläni ei edes ole mitään edellämainittua mutta silti minun kanssa ei haluta olla oikeasti kavereita. Juttuja ei kuunnella tai puhutaan päälle/vähätellään tai halveksitaan ja nauretaan.
Ihan pienetkin asiat mille muut vain nauraisi, murentaa itsetuntoa ja kohta ei uskalla tehdä enää mitään. Vaikeinta on se, ettei osaa perustella, mikä on vikana eikä se näy päälle. Eikä sitä muut ymmärrä paitsi ne joilla on sama tilanne.
Ja ei isäsi oikeasti sinua vihaa. Vanhemmat aina rakastaa lastaan vaikka se ei välttämättä näytä siltä. Ehkä itse se olisi halunnut elää elämänsä uudestaan eri tavalla ja olisi sinun halunnut elävän unelmaansa puolestaan. Sinä olet sinä ja omassa elämässäsi. Kun tapaat jonkun, joka on samanlainen kuin sinä, tunnet ja näet sen heti, luulen. Silloin on kyseessä todellinen ystävyys ja sitä ei mikään selän takana puhuminen ja kateellisten keksimät jutut pilaa.
Anteeksi, tämä oli turhan herkkä hetki, mutta niitä tulee joskus :'(
Heips! Minäkin olen ollut joskus yksinäinen. Se on kamala tunne, eikä minulla ole vieläkään juurikaan kavereita. Netistä jos laitat kaveri ilmoituksen vaikka tänne suomi24seen niin sieltä saattaa ehkä tärpätä. Ihmiset voivat vaivaantua jos joku kohtelee itseänsä kynnysmattona. Älä lainaa muille ja tee kaikkea hidän puolestaan. Mielestäni tarvitset ammattiapua. Voithan toki itsekin ottaa opiskeluistasi esim sairaslomaa, ja hankkiutua koulun tai terveyskeskuksen terapeutille. Ja tietty ilmankin s-lomaa voit tehdä nin. Olet päässyt töihin ja kouluun, joten olet pärjääväinen ihminen mielestäni.
Minuakin harmittaa se että nykyään ihmiset monesti puhuvat selän takana toisistaan kaikea ja ovat pinnallisia, eivätkä ota toisiaan huomioon. Ja juurikin tunnen olevani erilainen kuin valtaosa ihmisistä. Kaiken lisäksi olen herkkä. Minua vaikva se että jos jotakuta kiusataan niin usein ihmiset suojelevat kiusaajaa, vaikka sellainen pitäisi kieltää. Voisin tehdä tästä oman kirjoituksen. No mutta aloittajalle ja muillekin kirjoittajille hyvää vuodenjatkoa!! Meidän yksinäisten pitäisi järjestää oma kerho. Mutta koeta päästä tuosta ylikiltteydestäsi, siis siitä että laitat aina muut ihmiset edelle. Sekin saattaa karkoittaa ihmisiä luotasi. Ja se jos sinua on kiusattu töissä, ei ole sinun syytäsi. Harmi että ihmiset ovat toisaalta niin heikkoja että kiusaavat.