Hei! Täällä on varmasti aiheesta ennemminkin kirjoiteltu, mutta itselleni nyt hyvinkin ajankohtainen asia, niin päätin kirjoitella siitä tänne.
Miltä teistä muista, joille oman lapsen saaminen ei niin helppoa ole, on tuntunut kuulla läheisten ihmisten vauvauutisia? Olisin onnellinen kuullessani muidenkin kokemuksia aiheesta.
Itselleni tilanne on sikäli uusi, että yritystä on enemmän ja vähemmän aktiivisena ollut vaihtelevasti takana nyt vuosi. Minulla on naistentauti, jonka takia en voi helposti tulla raskaaksi ja keskenmenon riski on suuri. Olen saanut kolme keskenmenoa, joista ensimmäinen tapahtui vko 12-13 ja kaksi muuta (viime vuoden puolella) vko 6-7 eli alussa heti.
Nyt on jo hieman pelkoa yrittää aktiivisesti, kun pelkään kovasti noita keskenmenoja. Ajatukset siis myllertää. Ikää on kuitenkin vasta 23v. joten mielessä käy, että kai tässä on vielä aikaa yrittää ja ehkä meilläkin vielä tärppää. Positiviisena siis yritän pysyä asian kanssa. Olen kyllä avoimesti kertonut lähimmille ystäville ja kavereille keskenmenoista ja vaikeudesta tulla raskaaksi.
Pari päivää sitten sain kuulla hyvän ystäväni vauvauutisen. Olen vilpittömästi hyvin onnellinen heidän puolestaan ja toivon todellakin, että raskaus menee heillä hyvin eiväthä he joutuisi kokea keskenmenoa!
MUTTA toisaalta samaan aikaan tuon onnen tunteen toisen puolesta rinnalla kulkee pienen pieni katkeruun ja mustasukkaisuus. Miksi me emme saa lasta helposti? Miksi itse en ole vielä tullut raskaaksi?
En edes voi kuvitella, miltä tuntuu, kun ystävän vatsa alkaa kasvaa ja hän puhuu vauvajutuista, ostelee vauvatarvikkeita jne. Entä sitten, kun lapsi syntyy ja olen läheltä seuraamassa sitä onnea? Nyt jo valmiiksi pelottaa se, mitä ajatuksia ja tuntemuksia se nostaa pintaan. :/ En halua olla itsekäs ja ilkeä ystävä, joka ei voi olla onnellinen toisen puolesta ja kun hassuinta on se, että olen kyllä onnellinen heidän puolestaan, enemmänkin olen kai omasta puolestani surullinen, että meille on käynyt huonommin ja vauvaa ei tule :/
Miten te olette muut päässeet näistä tuntemuksista yli vai oletteko? Entä miltä on tuntunut olla osallisena muiden vauvaonnessa?
Olen kyllä ajatellut puhua avoimesti tästä ystäväni kanssa, mutta pelkään asian puheeksi ottamista, koska en halua pilata toisen onnea ja luoda ystävälleni vaivaantunutta oloa siitä, että hän ei voisikaan puhua omasta onnestaan minulle. Hankalaa!
Miltä teistä muista, joille oman lapsen saaminen ei niin helppoa ole, on tuntunut kuulla läheisten ihmisten vauvauutisia? Olisin onnellinen kuullessani muidenkin kokemuksia aiheesta.
Itselleni tilanne on sikäli uusi, että yritystä on enemmän ja vähemmän aktiivisena ollut vaihtelevasti takana nyt vuosi. Minulla on naistentauti, jonka takia en voi helposti tulla raskaaksi ja keskenmenon riski on suuri. Olen saanut kolme keskenmenoa, joista ensimmäinen tapahtui vko 12-13 ja kaksi muuta (viime vuoden puolella) vko 6-7 eli alussa heti.
Nyt on jo hieman pelkoa yrittää aktiivisesti, kun pelkään kovasti noita keskenmenoja. Ajatukset siis myllertää. Ikää on kuitenkin vasta 23v. joten mielessä käy, että kai tässä on vielä aikaa yrittää ja ehkä meilläkin vielä tärppää. Positiviisena siis yritän pysyä asian kanssa. Olen kyllä avoimesti kertonut lähimmille ystäville ja kavereille keskenmenoista ja vaikeudesta tulla raskaaksi.
Pari päivää sitten sain kuulla hyvän ystäväni vauvauutisen. Olen vilpittömästi hyvin onnellinen heidän puolestaan ja toivon todellakin, että raskaus menee heillä hyvin eiväthä he joutuisi kokea keskenmenoa!
MUTTA toisaalta samaan aikaan tuon onnen tunteen toisen puolesta rinnalla kulkee pienen pieni katkeruun ja mustasukkaisuus. Miksi me emme saa lasta helposti? Miksi itse en ole vielä tullut raskaaksi?
En edes voi kuvitella, miltä tuntuu, kun ystävän vatsa alkaa kasvaa ja hän puhuu vauvajutuista, ostelee vauvatarvikkeita jne. Entä sitten, kun lapsi syntyy ja olen läheltä seuraamassa sitä onnea? Nyt jo valmiiksi pelottaa se, mitä ajatuksia ja tuntemuksia se nostaa pintaan. :/ En halua olla itsekäs ja ilkeä ystävä, joka ei voi olla onnellinen toisen puolesta ja kun hassuinta on se, että olen kyllä onnellinen heidän puolestaan, enemmänkin olen kai omasta puolestani surullinen, että meille on käynyt huonommin ja vauvaa ei tule :/
Miten te olette muut päässeet näistä tuntemuksista yli vai oletteko? Entä miltä on tuntunut olla osallisena muiden vauvaonnessa?
Olen kyllä ajatellut puhua avoimesti tästä ystäväni kanssa, mutta pelkään asian puheeksi ottamista, koska en halua pilata toisen onnea ja luoda ystävälleni vaivaantunutta oloa siitä, että hän ei voisikaan puhua omasta onnestaan minulle. Hankalaa!
Vastaukset 6
Vanhimmat
hyvin hankalaa kuulla kaverien vauvauutisia ja nähdä mahan kasvavan. Ihan vastasyntyneenä (pari ekaa kuukautta) on kans ollut hankalaa nähdä heidän vauvojaan, olen yleensä itkeskellyt vierailulta palatessa autossa. Mutta onneksi se on helpottanut siinä vaiheessa, ehkä kun vauva on 3kk ikäinen, kun hänestä alkaa jo nähdä luonteenpiirteitä ja ulkonäköä enemmän. Sitten hän tuntuu yksilöltä eikä vaan "vauvalta, jonka kaveri sai ja mun olis pitänyt saada!" Silloin pystyy suhtautumaan paremmin asiaan. Mutta onhan se raskausaika ja pari ekaa vauvakuukauttakin yhteensä jo vuoden pituinen aika, hankalaa kun tekisi mieli koko sen ajan vältellä kaveriaan. Ehkäpä tästä pääsee joskus paremmin yli.
Alan olemaan siinä iässä, että monet kaverit alkavat yrittää lasta. Kaksi on jo synnyttänyt ja heidän raskautensa olen kestänyt hyvin. Nyt kolmas ystävä raskaana heti toisesta yrittämästä. Voin myöntää, että olen todella katkera asiasta. Itkin kun sain kuulla hänen raskaudestaan. Tiedän, että hänen raskautensa ei ole minulta pois, mutta en mahda tunteilleni mitään. Tunnen myös syyllisyyttä siitä etten osaa iloita ystäväni puolesta. En ole pystynyt olemaan häneen yhteydessä nyt yli kahteen kuukauteen. En ole keksinyt kuinka saisin katkeruuden pois. Aion kuitenkin tässä lähipäivinä soittaa ystävälleni ja jutella hänen kanssaan asiasta (on tietoinen meidän lapsettomuudesta), jos se jotenkin auttaisi.
Kuulostaa niin tutulta sinun ja teidän muidenkin kertomukset. Olemme yrittäneet lasta 2,5 vuotta, 1 ICSI takana ja ensimmäinen PAS menossa. Monet kavereistani ja sukulaisistani ovat saaneet viimeaikoina lapsia ja joka kerta kun kuulen uutisen, se kirpaisee yhtä kovaa... Pahalta tuntuu kun toiset oikein kerskuvat sillä miten nopeasti ovat tulleet raskaaksi, tai sitten valittavat että kesti niin kauan kun pari kuukautta yrittivät! Kaikista eniten sattuu se kun jotkut väheksyvät lastaan ja harmittelevat että kun joutui pois työelämästä ja ura katkeaa! Tekisi mieli huutaa että ettekö tajua miten onnekkaita olette kun saitte lapsen!
Ite olen kokenut että on vaikeinta suhtautua raskaskausvaiheessa oleviin naisiin/ystäviin. Sitten kun se lapsi on maailmassa, oma olo helpottuu ja voi oikeasti iloita uudesta ihanasta ihmisestä!
Olen kertonut ongelmastamme vain muutamalle parhaimmalle ystävälle. En ole vielä pystynyt kertomaan lapsettomuudestamme niille ystäville joilla on lapsia tai ovat raskaana... Ehkä sitten joskus...
Voimia ja jaksamista teille kanssasisaret!
juurikaan kateuden tai katkeruuden tunteita ystävieni raskauksista tai vauvoista.Muista asioista, kuten hyvästä parisuhteesta taas on ollut, kun oma elämä junnasi vuosikausia aivan paikallaan.Tilanteeni olisi ehkä ollut aivan toinen jos olisin kohdannut lapsettomuuden 20- tai 30-vuotiaana,luultavasti muiden lisääntyminen olisi kirpaissut paljon syvemmältä.40-vuotiaalta ei juuri enää lisääntymistä odotella.
Hoidoilla saimme vauvan ja olen juuri tämän ikäisenä todella valmis äitiyteen.Minä olen lapsen kotihoidon kannalla ja ennen 3-ikävuotta meidän lasta ei viedä vieraaseen hoitoon.Kun kerran lapsen olemme saaneet ja alulle saattaneet, niin itse hänet myös hoidetaan ja vastuu kannetaan.Ura on toisarvoinen asia lapsen rinnalla, varsinkin kun kyse lapsen tärkeimmistä vuosista koko loppuelämää ajatellen.
Onnea kaikille yritykseen ja suurinosa lopulta onnistuu hoidoilla.Adoptiokin on ihan hyvä tapa saada lapset, kenelle se vain sopii!
Me ollaan toivottu lasta yli kaksi vuotta. Tavallaan olo alkaa helpottamaan, eikä asiaa mieti enää läheskään niin usein. Ikäänkuin alkaa hyväksyä sitä tosiasiaa, ettei me välttämättä saada lasta, eikä se lapsiperhe-elämä välttämättä ole meitä varten. En ole enää (tai ainakaan tällä hetkellä) katkera, koska jokaisen elämässä on ne ylä- ja alamäet.. toisille se alamäki ei ole lapsettomuus vaan joku muu. Tiedän, että joka tapauksessa olen jo nyt saanut elämältä paljon sellaista, mistä voi olla kiitollinen. Mutta myönnettävä se on, että niin sisäänrakennettu juttu toi äidiksi haluaminen on, että eniten se kirpaisee silloin, kun joutuu tekemisiin raskauksien ja vauvojen kanssa. Kyllä se sattuu aika ajoin tosi paljon. Suruunkin on kuitenkin oikeutettu ja hyvä, jos tunteistaan pystyy puhumaan lähipiirille. Eiväthän ystävätkään voi olla mitään ajatustenlukijoita. Itseä on tuossa kertomisessa eniten häirinnyt se, että ihmiset alkaa arvailemaan syytä lapsettomuuteen ja kertomaan eri hoitovaihtoehdoista, vaikka itse ei kaipaisi mitään muuta kuin hiljaista myötätuntoa ja kuuntelijan. Ja nyt, kun alkaa itse olla jo vähän sinutkin lapsettomuuden kanssa tulee sellainen toive, että myös muut hyväksyisivät sen, että me voidaan olla kokonainen perhe ilman lastakin. Itse ei just nyt jaksa miettiä mitään hoitoja, mut tuntuu, että tuttavapiiristä tulee painostusta kokeilla kaikenlaista. Perhana, minähän se olen, jonka kropalle niitä hoitoja tehdään ja minä se kärsin mahdolliset sivuoireet. Eikö mun elämä voi olla aivan yltäkyltäistä ilman lastakin... ei kai sitten joidenkin mielestä. Eikä ihmiset tunnu aina ymmärtävän, että noi hoidot voi olla henkisesti ja fyysisesti tosi raskaita! Tässä kohtaa pitää sanoa sekin, että meidän lapsettomuudelle ei ole löytynyt selitystä eli kaiken pitäisi olla kunnossa. Voisi olla hoitoihin suhtautuminen erilaista silloin, kun tietäisi selkeän syyn, mistä kiikastaa ja mikä siihen auttaa. Nyt sitä aattelee vaan henkimaailman asiana, ettei sitä lasta nyt vaan jostain syystä ole meille tarkoitettu... ainakaan vielä.
Kohta 3 vuotta yritystä takana, ja pahin pahaolo on takanapäin. Meistä tuli juuri kummeja pienelle poikavauvalle, jota olemme saaneet hoivata! Aiemmin mun harmitti kauppareissuilla isomasuiset naiset, lapsilleen huutavat äidit. Niinkin suuri suru kun onkin lapsettomuus, olen ajatellut asian niin, että on meille niin paljon hyvääkin tapahtunut että yritän olla niistä onnellinen. Ja kyllähän meille se lapsi joskus tulee, jos ei tule niin murehditaan siitä sitten myöhemmin. Vuosi sitten en ajatellut mitään muuta kun itseäni ja keskenmenoja ja kaikkea surullista. Oli pakko vaan vaihtaa levyä muuten en olisi kauaa jaksanut rypeä itsesäälissä. Nyt jaksan/jaksamme taas jatkaa hoidoissa eteenpäin ja muutenkin nauttia elämästä, koiristamme ja etenkin toisistamme! Puhumisella mä olen saanut asiat päässäni järjestykseen ja sitä kautta rauhallisen mielen. Voimia kaikille, ei ole väärin kokea surua, mutta se vie kaikki voimat vähitellen..