jotka valittavat yksinäisyydestään.
Ns. yksinäisiä on paljon. Siis miten on mahdollista?
Jos jokainen lopettaisi oman "kohtalonsa" surkuttelun ja ajattelisi, että voisi käydä tervehtimässä ja ilahduttamassa jotain toista yksinäistä, niin pianpa olisi kaksi vähemmän yksinäistä.
Jos taas ei toisten seura kiinnosta, niin eikös se ole ihan oma valinta. Mites siitä voi valittaa???
Saattaa olla ihan naapuruksinakin useampikin yksinäinen, mutta ollaan sitte vissiin niin ylpeitä, ettei voida olla tekemisissä toistensa kanssa. No, olkoot sitte kaikki yhtä yksinäisiä, mutta, ei pitäis valittaakaan.
Kun lopettaa omaan napaansa tuijottamisen ja ajattelee mitä itse voisi tehdä toisen hyväksi, niin siinä se omakin yksinäisyys katoaa.
Hyväksyn yksinäisyys-ajattelun vain sellaisilta, jotka ovat liikuntakyvyttömiä, sänkyyn sidottuja ja todella toisten avun varassa olevia.
Jos ei pääse liikkumaan, niin on puhelimet keksitty, on netit, on ties mitä mahdollisuuksia siltikin, jos vielä pystyy puhumaan.
Ns. yksinäisiä on paljon. Siis miten on mahdollista?
Jos jokainen lopettaisi oman "kohtalonsa" surkuttelun ja ajattelisi, että voisi käydä tervehtimässä ja ilahduttamassa jotain toista yksinäistä, niin pianpa olisi kaksi vähemmän yksinäistä.
Jos taas ei toisten seura kiinnosta, niin eikös se ole ihan oma valinta. Mites siitä voi valittaa???
Saattaa olla ihan naapuruksinakin useampikin yksinäinen, mutta ollaan sitte vissiin niin ylpeitä, ettei voida olla tekemisissä toistensa kanssa. No, olkoot sitte kaikki yhtä yksinäisiä, mutta, ei pitäis valittaakaan.
Kun lopettaa omaan napaansa tuijottamisen ja ajattelee mitä itse voisi tehdä toisen hyväksi, niin siinä se omakin yksinäisyys katoaa.
Hyväksyn yksinäisyys-ajattelun vain sellaisilta, jotka ovat liikuntakyvyttömiä, sänkyyn sidottuja ja todella toisten avun varassa olevia.
Jos ei pääse liikkumaan, niin on puhelimet keksitty, on netit, on ties mitä mahdollisuuksia siltikin, jos vielä pystyy puhumaan.
Vastaukset 65
Vanhimmat
jos ei ole ketään jolle soittaa. Palvelevat puhelimetko?
noita ystävälinjoja on tarjolla vaikka kuin ja siellä on ihan mukavia samanlaisia yksinäisiä, kuin sinäkin.
Entäs yksinäiset laitoksissa, naapurissa jneOletko siis liikuntakyvytön, että ainut mahdollisuus on puhelin?
vie pois yksinäisyyden tunnetta itseltä eikä siltä toiselta, ajankulua ja rahan menoa ja lopputuloksena entistä katkerampi yksinäisyyden kankkunen.
no älä tee sitte mitään, jos ei kerran mitään ole tehtävissä, tyydy vain valittamaan.
Sitäkö yrität sanoa?
Pointtini olikin se, ettet yritä'kään poistaa omaa yksinäisyyttäsi, vaan ymmärrät, että kun sulla ei ole muuta kuin aikaa, niin miksi et antaisi osaa siitä jollekin yksinäiselle ja siten piristäisi jonkun toisen päivää.
Sen jälkeen voisit palata taas omaan yksinäisyyteesi nyyhkimään.
Ei pidä aina ajatella, et mulle, mulle, vaan, voisinko minä tehdä jotain toisten hyväksi.
Olen sata varma, että kun ajattelutapa muuttu,niin ei enää mieti omaa yksinäisyyttään, joten se tunne siinä katoaa, kun ei ole aikaa sille.
Alaikäisen ajatuksia ja provoja.
olen sitte vissiin niin nuorekas mieleltäni.
Yksinäinen voi olla, mutta yksinäisyys onkin toinen juttu, se voi olla valittua halua olla yksin itsensä kanssa.
Olen yksin, yksinäinenkin, mutta on minulla yhteyksiä muihinkin yksinäisiin, jopa parillisiin yksinäisiin, koska, monessa avioliitossakin ollaan yksinäisiä.
Tämä taas on yksi iäisyyskysymys.
Eielnkin vein tuoretta pullaa saman rapun yksinäisille ja silti meistä kukaan ei ole yksinäinen niin että siitä valittaisi.
Oma yksinäisyyteni on oma valintani.
Kukaan ei valita, eikä kukaan vaadi.
Yksinäisyyteni on yksityisyyttä johon joku toinen yksinäinen antaa vaihtelua, minä vastavuoroiseti heille.
Eikö tämä suomenkieli olekin ihmeellistä.
Samalla sanalla on monta kaikua, riippuu kuinka ne sanoo!
Tänä aikana liikkumaan kykenevän ja normaalein aistein varustetun ei tarvitse yksinäisyyttä potea. Liikkeelle pitää lähteä, ei kukaan tule kotoa hakemaan. Menemisessä kohtaa omat luulonsa ja uskomuksensa sekä myös sen, että kaikkiin seuroihin ei ole tervetullut. Siitä ei kannata masentua, etsintä vain jatkuu. Kielteisissä asioissa on puolensa ja ne on otettava haasteina, ei tuomioina. Miksi kaikkien pitäisikään minusta pitää tai kiinnostua?
Olen tutustunut sattumalta muutamaan yksinäisyyttään valittavista. Olivat molemmat tyyppejä, joille kelpasi vain tietynlainen seura. Toisen pitäisi omistautua heidän asioittensa hoitamiseen ja kuuntelemiseen kokopäiväisesti. Eihän se ole ystävyyttä vaan hyväksikäyttöä.
Itseään on syytä katsoa, jollei sairaus estä tutustumasta muihin ihmisiin ja/tai uusiin kujeisiin harrastusten yms. muodossa. Tuskin tietoisesti etäisyyden muihin valinnut valittaakaan yksinäisyyttä. Miksi valittaisi?
Pitää ensin hyväksyä minuutensa ennenkuin pystyy pitämään muista. Eri asia on, pitääkö kaikista muista pitää. Ei mielestäni tarvitse. Kun itsensä tuntee, mielistelyn tarve katoaa ja voi valita seuransa.
Syvät ystävyydet ovat yleensä vanhoja, siteet on solmittu vuosia sitten. Uusia tuttavuuksia toki saa, mutta taso on pintapuolisempi ja se on hyväksyttävä. Silti on aina arvokasta, että joku pitää seurastani, vaikka lyhyenkin tuttavuuden jälkeen ja vaikka lyhyenkin ajan. Kaikkein kohtaamisten ei tarvitse olla ikuista laatua. Ystävyyksiä ei kerätä, ne ansaitaan puolin ja toisin ja aina uudelleen.
Vaikeinta näissä yksinäisyys-kuvioissa on olla rehellinen. Itselleen ennen muuta, sillä niin se vaan on, että metsä vastaa kuin sinne huutaa. Itsensä hyväksymisen saralla on hyvä silloin tällöin antaa itselleen aikaa ja rauhaa eli olla yksin mietteineen ja puuhasteluineen. Sisäistä tyhjyyttä eivät täytä muut ihmiset, sen kykenen täyttämään vain minä itse.
se masennuksen peikko joka saa kokemaan itsensä yksinäiseksi vaikka eläisi isonkin joukon keskellä. Masennuksen syöverit yllättävät hyvinkin pedatun elämän jos siihen on geenit.
En todellakaan usko, että masennus on geneetinen sairaus, eihän siitä tietääkseni ole tutkimusta eli todisteita. Luulo ei ole todiste muusta kuin luulemisesta. Jos pelkää sairastuvansa, todennäköisesti ennen pitkää sairastuukin. Jollei masennukseen, ainakin luulotautiin.
Eikö tässä jutussa ole kyse yksinäisyydestä, joka ei aiheudu sairaudesta? Niin ainakin käsitin. Masennus on sairaus ja sen oireisiin kuuluu eristäytyminen. Se ei ole sama asia kuin yksinäiseksi itsensä tunteminen terveellä ihmisellä. Rajasin kirjoituksessani ulkopuolelle sairauden eli kirjoitin terveestä kuusikymppisestä ja siitä, miksi silloinkin ruikutetaan yksinäisyydestä.
Mitä sinä pelkäät suurenkin joukon keskellä oikeasti? Eikö mieluumin sitä kannattaisi kysyä kuin sen pelkäämistä, että mahdollisesti masentuu, kun täti ja setä sekä serkun kaima ovat kokeneet masennuksen?
En minä vaan jäisi suurenkin joukon keskelle pelkäämään jotakin epämääräistä vaan luikkisin tieheni mahdollisimman nopeasti. Sitäpaitsi eikö vähintään tässä iässä ole selvinnyt,että elämää ei kannata itse pedata? Mitä tarkemmin viikkaat, sitä varmemmin lakanat sotkeutuvat. Voi vaikka kaatua koko sänky. Eikö silloin joukon keskellä pelkääminen ole sitä, että pelkää muutoksia? Miksi?
mutta siinä onkin kysymyksessä sairaus, mikä tuo rajoitteita sosiaalisten suhteiden solmimiseen.
Se on sairaus mitä ei parhaatkaan ystävät pysty poistamaan.
Kuitenkin kokemuksesta tiedän, että masennuksesta pääsee eroon, ja sitte vasta elämä maistuukin.
Olen myös käynyt masennuksen läpi ja siksi kirjoitan kuten kirjoitan. Varma asia kuitenkin on olipa sairas tai terve, että itseään säälivä ja hyvittelevä eristäytyy entistä tiukemmin. Siinä tapahtuu sama asia kuin alkoholismissa: vikaa on muissa ihmisissä, olosuhteissa, lapsuudessa,vanhemmissa, presidentissä, hallituksessa, naapurin ilmeessä ja ties missä, mutta ei koskaan minun korvieni välissä.
Minä kyllä ymmärrän niitä, jotka ovat niin yksinäisyyden vammauttamia, etteivät enää kykene olemaan oma-alotteisia. Joskus päästävät hätähuudon, jota monikaan ei kuule.
Sinulla on puoliso; oletko koskaan ollut todella yksinäinen?
ole. Sulla on varmaan nyt vielä suruaika menossa vai?
Sekin on ihan eri asia. Varmasti koet muutakin surua ja tuskaa, kuin yksinäisyys. Ikävää toista kohtaan.
Se ei ole mitä tarkoitan. Jokainen tarvitsee sen oman suruaikansa ja parasta se onkin itsensä kanssa käydä läpi pohjia myöten, vain käsittelemällä suruaan voi siitä päästä joskus takas normaalielämään, ettei jää kokonaan surunsa vangiksi.
Vaikka olet nyt yksinäinen siellä kotona ilman puolisoa, ei se tarkoita, ettei enää sulla olisi ystäviä, tai tuttavia, joiden kanssa voit olla tekemisissä, sitten kun taas jaksat.
Anna itsellesi aikaa toipua ihan rauhassa.
Kyllä se siittä, vaikka nyt ei siltä tuntuisikaan.
Tiedän, että mun on hyvä puhua, kun oma puoliso on toss rinnalla, mutta näin toiset ovat kertoneet, jotka ovat saman kokeneet, uskotaan siis heitä, eiks?
Jäin leskeksi yli kolmekymmentä vuotta sitten, aika nuorena siis. Tottakai olen miestäni kaivannut, mutta yksinäiseksi en ole itseäni tuntenut. Sanoin edellisessä puheenvuorossani, että ymmärrän yksinäisiä, en että itse olisin sellainen.
Työni oli koko ajan ison ihmisjoukon keskellä olemista, joten nautin nykyisestä yksiolosta ja omasta rauhasta. Minulla on sitäpaitsi ystäviä ja sukulaisia ja osaan etsiä seuraa tarvittaessa.
käsitin jotenkin väärin. Luulin, että itse olet juuri siinä leskeksi jääneen yksinäisyyden tilassa.
Sinäkin varmaan kokemuksesta tiedät, että siitä surustakin pääsee yli, eikä tarvi yksin jäädäkään.
Yksin oleminen ja yksinäisyys on ihan eri asioita.
Yksin olemisesta voi jopa nauttia, kun se on ihan vapaaehtoista.
Minä just siksi ymmärrä yksinäisyydestä valittavia, et he voisivat liittyä vaikka yhteen, perustaa yksinäisten liiton, heitä on niin paljon.
Ei olisi enää kukaan yksinäinen. No tämä nyt oli leikkiä, mutta kuitenkin voisi piristää itse jotain toista yksinäistä. Olen varma, että yksinäisistä löytyy jokaiselle keskustelukumppani, joka on samalla tasolla, et synkkaa.
Tai sitten ei odotakaan saavansa itselle mitään, vaan haluaa vain antaa toiselle omasta ajastaan osan.
sinun paikkakunnallasi esimerkiksi kansalaisopistossa tai terveydenhuollon piirissä sellaista vertaisryhmää, jossa yhdessä opettelisitte ymmärtämään ihnsen psyyken moninaisuutta ja ihmissuhdetaitoja ja ennenkaikkea suvaitsevaisuutta? Sellaisen piiriin voisi itsekin perustaa ja pyytää sinne asiantuntevaa ja osaavaa luoennoitsijaa. Kokeile.
Alima on ihan oikeassa, että yksinäisen pitää uskaltaa itse lähteä murtamaan yksinäisyyttään jos naluaa ulos siitä. - Ikääntyvän ihmisen pitää myös hoitaa itseään, jotta hän välttyisi aivan totaaliselta masennukselta. - Terveyskeskus, kirkko, harrastusryhmä: joko työväenopisto tai yksityinen,joissa luentoja ja tilaisuuksia tai harrastamista, vanhusten palvelutaloissakin on useimmiten jotain mukavia harrastusryhmiä, jopa palvelutalossa ruokaillessaan tutustuu uusiin ihmisiin jne. Aluksi voi edetä tuttava-asteelta ja ainakin suurin osa meistä asuu kerros- tai rivitaloissa, joten naapureista saa ainakin hyvän-päivän-tuttavia. Minun rivitalossa naapurini ihmetteli, kun huusholli oli pimeä viikon - kas kun olin unohtanut kertoa heille lähteväni matkalle. - Ei se aina tarvitse olla tämän kummempaa, kun jo mietin itse miten tärkeätä on jutella kanssaihmisten kanssa. Tsemppiä kaikille yksinäisille ja kevään tullen iloitaan ja hymyillään kanssaihmisille!
mutta tarvitseeko *ymmärtämättömän* tuoda esille sitä ettei pysty ymmärtämänn muita näinkin vaikeassa ja monimutkaisessa asiassa. Tuossa yksinäisyydestä pois haluamisessa ja murtautumisessa ollaan jo tilanteessa, jossa ihminen on saanut paljon voimavaroja ja asennetta åystyäkseen astumaan ovesta ulos. Siihen askeleeseen voi olla vuosien matka varsinkin jos kulkee täyttä vauhtia syvämmälle yksinäisyyden kaivoa.
linjalle sit läksit.
Tunsitko piston sydämessäsi, vai miksi piti ruveta hyökkäilemään.
Tässä nyt ei kukaan ole vielä ymmärtänyt mun pointtia, mitä yritän sanoa.
Kaikki ovat lähteneet vain siitä omast anavastansa liikkeelle.
Minä yritän sanoa, että miettisi niitä toisia onnettomia ja yksinäisiä ja sitä miten voisi itse, kun ei muutakaan tekemistä ole, niin auttaa muita.
eipä sen jälkeen enää olis aikaa sitä omaa yksinäisyyttään miettiä.
Minä, min, min. on näissäkin kaiken takana, ei mitenkään se, mitä minä voin tehdä, vaan mitä mahdollisesti itse saan, tai mistä jään paitsi.
Olisikohan siellä kansalaiopistossa jotain kurssia sulle, missä opetettaisi luetun ymmärtämistä ja toisten huomioon ottamista, omien voimavarojensa käyttämistä toisten hyväksi????
Jos siis ilkeilylinjalle haluat välttämättä lähteä, niin osaa sitä minäkin.
Onkohan sittenkään?
Täällä on nyt opastusta teorissa, kuinka yksinäisyyttä tulisi torjua ja kunka siitä pääsee ehdottomasti eroon.
Palstalla on ollut myös näitten yksinäisten kirjoituksia, miksi ette nyt puolusta itseänne?
Teoria ja käytäntö on aivan eri asia, kuten olen itse huomannut.
Olin jo pääkaupunkiseudulla yksinäinen, koska sukulaiset oli kaukana ja työtovereista ei tullut ystäviä.
Sukulaiset ovat edelleen kaukana, joiden kanssa tulee joulukortti vaihdettua, paitsi jonkun kanssa muutama puhelu vuodessa.
Muutettuani pienemälle paikkakunnalle, luulin saavani ystäviä edes puhekavereiksi, mutta toisin oli. Naapurit olikin omia "kalja" veikkoja, tai sitten paikkakunnan omia asukkaita, joilla oli jo oma tuttavapiirinsä.
Nämä "kaljaveikot" jutteli kyllä jonkunaikaa, kunnes heidänkin "hämäläinen" itsetunto kasvoi jollekkin "Niskavuoren" tasolle, tarkoitan sitä, että minua alettiin katsomaan "rikkaana", joka ei sovi heidän elämään.
"Tullut jostain ja omistaa jotain ja on heille vieras, siis ei toivottu henkilö"!??
Joskus kelpaa ruoka, kun vien sitä sopivasti, mutta joskus on "haistatus", minun varakkuudesta.!
Voi, jos hekin poloiset tietäisivät, että minäkin roskista kerään ruokani joskus ja juuri heidän heittämät EU-avustus kassit hyödynnän omaan ruokaani, mutta heille tarjoan sitten jotain muuta, kuin makaroonia ja kaurapuuroa näkkileivän kanssa.
Ja, kuinka ovat sitten nämä toiset naapurit, joiden tuttaviakin (sukulaisia)täällä on?
Eihän he tarvitse ystäviä ja he ovat kovin itsenäisiä omiensa piirissä, siis ei ulkopuolisia hevin hyväksytä.
Olisi kyllä hyvä toistenkin aivan omakohtaisia kokemuksia kuulla, muutakin, kuin näitä teoria esityksiä, miten ystävä saadaan?
Mielestäni tärkein on, että on itse ystävällinen, mutta kun se ei omalta kohdaltani onnistunut, niin neuvot on vähissä.
Jos taas muistelen nuoruuttani ja niitä ystävä määriä, niin uskoisin, että heistä voisi tulla viellä hyviäkin ystäviä ja silloin he olisivat aitoja "tosi ystäviä", sillä mikään yli 65 solmittu ystävyys ei ole todellakaan sama, kuin joku lapsuuden ystävyys.
yllyttänyt sinua tai ketään muutakaan etsimään itselle ystäviä?
Olenko ja missä kohtaa?
tämä keskustelu alkaa jo muistuttaa toa itä-länsi-keskustelua, kun ei vaan ymmärretä mistä puhutaan, niin ei.
Olen toitottanut koko ajan, että älä mieti mitä sinä voit saada, ystäviä, tai mitään muutakaan, vaan etsi vaikka vanhainkodeista, sairaaloista mistä vaan joku, jolle sinä voisit jotain antaa itsestäsi, edes juttuseuraa ja jonkun, joka käy katsomassa.
siellä niitä yksinäisiä viruu laitoksissa, joita ei kukaan käy katsomassa.
Etkö sinä voisi olla se lähimmäinen, joka käy.
sulla on jotain tekemistä ja saat toiselle toivottavasti hyvän mielen ja tapaat siinä muitakin.
samalla ehkä tajuat, ettei sulla asiat niin huonosti olekaan, kun näet niitä tosi yksinäisiä, liikuntakyvyttömiä ja sairaita.
Tämä oli pointtini, ei se, että isoilla joukoilla vaan kaikki metsästämään itselle ystäviä ja "tarjoamaan" itseään naapureille ym.
Siis mitä itse voisi tehdä toisten hyväksi, sellaisten vielä, jotka todella sitä huomiota osaavat arvostaa. En siis puhu mistään juoppojen ruokkimisesta, joita ei kiinnosta kuin oma juomisensa.
Otit kirjoitukseni hyvin henkilökohtaisesti, vaikka tarkoitukseni oli yleistää, luettuani näitä palstoja jo vuosikausia.
Jotenkin tuntui vain luonnolliselta vastata aloittajalle, mutta kirjoittaen kaikille yhteisesti.
Koska itse en ole koskaan kokenut totaalista yksinäisyyttä, olenkin "sotkeutunut soppaan", ilmeisesti aiheetta.
Nuokin ilmaisuni ruuan viemisestä naapureille eivät ole jokapäiväistä elämääni. Saanhan itsekkin naapurilta tuoreita sämpylöitä, kuten vien hänelle joskus paistamiani karjalanpiirakoita.
Mitä taas tulee tuohon roskisruokaan perustuu vain kerran löytämääni EU-avustus kassiin, joka oli heitetty roskiin avaamattomana. Sen otin.
Olen itse avioliitossa (48-v) edelleen ja on ilo hoidella kahta lastenlasta. Voiko silloin tuntea itsensä yksinäiseksi. Omiakin lapsia on kaksi.
Pyydän siis anteeksi, jos loukkasin kirjoituksellani sinua.
Nt täytyy lukea nuo loputkin kirjoitukset.
vähästä loukkaannu ja osaan kyllä puolustautua, joten sikälis ei tarvi anteeksi pyydellä.
Ihan kaunis eleenä ja ajatuksena kuitenkin.
Kiitos siitä, anteeksi olet jo saanut.
Kun lueskelin noita seuraavia viestejä, tuli väistämättä mieleeni, että miltä paikkakunnalta kukin on.
Tunnen erittäin hyvin pienten paikkakuntien (kylien) juorumyllyt ja ne ovat uskomattomia!
Myös hakeutuminen mukamas erilaisiin harrastuksiin on vaikeaa, jos asuukin kylässä, josta lähimpään kauppaankin on 25 km ja maito ym. pitää taksilla hakea.
Itse asut ilmeisesti pääkaupunkiseudulla? Tai ainakin paikkakunnalla, jossa näitä tutustumismahdollisuuksia on paljon.
Tuolla tuli myös esiin ajatus;"Miksi emme mene tutustumaan ja viihdyttämään yksinäistä"? Miksi ei yksinäinen hae itse?
Olisikin hienoa kerätä kolehti, että lehdissä olisi ilmoitus, missä ja kuka kaipaa todella jutteluseuraa tai ulkoilukaveria muussakin, kuin "päiväkahvi" seurana.
Muuten, aika vaikea aihe, kun jokainen tulkitsee yksinäisyyden eritavalla. Itsekkin mainitsin yksinäisyyden, mutta nautin suunnattomasti omasta rauhastani silloin, kun se järjestyy.
Silloin lueskelen, vastailen äkkipikaisia vastauksia tälle palstalle, joita aina joudun korjailemaan ja pelailen Spider pasianssia.
Nuo ärhäkät kirjoitukset johtuu siitä, että asun toistaiseksi mieheni kanssa eripaikkakunnalla ja lastenlasten kanssa ei voi oikein haastaa riitaa, vaikka he joskus mummin käskevätkin poistumaan, lisäten, mutta älä mene kauaksi. Silloin on kysymys nukkumaan menosta, joka joskus on hieman hankalaa.
Huvittaa joskus, kun tulen tähän murjuuni ja kenenkään kanssa ei voi riidellä, että nytpä keksin jotain "näpsäkkää". Ainahan ei voi soitella miehellekkään, sillä hänen kanssa on kyllä helppo saada joku erimielisyyden aihe aina halutessaan.
toisten auttamis-mahdollisuutena esim. se, että voisi mennä vanhainkoteihin tai sairaaloiden kroonikko-osastoille jne. Niissä on just paljon sellasia, jotka eivät itse osaa/voi edes ottaa kontaktia kehenkään, eli ovat aivan henkilökunnan armoilla.
Niistä laitoksista vois ehkä kysellä.
Sitten kovasti viime aikoina puhuttanut asia ovat omahoitajat, jotka ovat 24/7 kiinni hoidettavissaan.
Voisiko joku, jolla on aikaa ja vielä liikuntakykyäkin jäljellä kyseyä, jos voisi olla avuksi ja seurana hoidettavalle, sillä aikaa, kun puoliso, tai se omahoitaja kävisi jossain asioilla tai saisi muuten vaan vähän vapaata.
Siinä tulisi autettua monta ihmistä kerralla.
Uskon, että itse siinä kaikkein parhaimman mielen saa, kun tuntee itsensä vielä hyödylliseksi.
Moni asia on niin pienestä kiinni, eikä ihmiset tule ajatelleeksi, siksi avasin tätä keskustelua.
Oletko itse koskaan kokeillut, mitä nyt ehdotat? Oletko koskaan vieraillut sairaalassa, jossa on näitä yksinäisiä? Oletko käynyt tutustumassa johonkin vanhain kotiin, jossa mukamas kaivataan aivan ulkopuolista vierailijaa? Ei ne ota kovin helposti apua ja jos tiedät itse henkilökohtaisesti käytännön, niin kerro se meille kaikille.
Toisaalta, olisitko itse kykenevä hoitamaan edes hetken muistinsa menettänytä dementikkoa? Minusta ei ole, sillä jouduin hieman pakosta siihen ja se oli hirveää.
Ei minusta olisi muuten lastentarhan opettajaksikaan, sillä nuo kaksikin lasta saavat minut joskus aivan sekaisin, ja sitten he vain nauravat, että mummia on kiva kiusata, kun se ei suutu....Suuttuuhan se, mutta kun se käy nauramaan niin helposti näiden "viisauksille".
Olen myös vieraillut yli 3-vuotta sairaalassa olleen sukulaisemme luona, joka oli vain sängyssä ja vieressä 2 potilasta vaihtelevin sairauksin, koska osasto oli kuolevien potilaiden. Karmea kokemus sinällään.
Omaa äitiäni olin sairaalassa "vierihoidossa" viikon, kunnes hän kuoli.....syöpään. Hänen viimeiset sanansa muistan aina, kun hän oli maanut jo koomassa 3 pv ja minä laulelin ja juttelin hänen kanssaan kuitenkin jatkuvasti.
Satuin sitten juttelemaan, että laitan kortin (siskolleni, hänen tyttärelle)ja jos hän haluaa kertoa terveiset. Pelästyin aivan, kun hän vastasikin;"mie en enää jaksa". Seuraavana iltana hän kuoli.
ettei kovin helppoa varmaan ole mennä ottamaan yhteyttä.
Kuitenkin sitä esim. tiedotusvälineissä toitotetaan, miten ei kukaan käy, eikä vöitä ja kuinka pitäisi.
Noi laitokset on niin sulkeutuneita, varmaan just siksikin, että jos siellä kävisi jotain täysissä järjissä olevia, niin ei voitais hoidokkeja kohdella miten sattuu.
Sellainen tunne tulee, kun jotain yrittää.
Kuitenkin, se henkilöklunta ei ole ne ketä mennään katsomaan vaan ne hoidokit ja heidän puoliaan jonkun pitäisi pitää, koska sille sulkeutumiselle ei ole mitään perusteita.
Olen usein miettinyt, että miltä se mahtaa tuntua, olla toisten armoilla. Ottaa vastaan hoitajien huonot tuulet ja elää armopaloilla, et jos nyt jaksavat ja viitsivät.
Ei henkilökunnalla pitäsi olla oikeutta sulkea ketään ulkopuolelle.
Näin se vaan usein käytännössä tapahtuu.
tottahan on sekin, ettei kaikista ole, esim seurustelemaan /vahtimaan dementikkoa esim.
Kuitenkin monista saattaisi olla.
Ymmärrän, että sinä et edes ole epätoivoisen yksinäinen, etkä siitä myös valita.
Tämä alotukseni ei siten sinua edes kosketa.
Ihan yleisellä tasolla jos tarkastellaan, niin paljon voitais tehdä laitoksissa olevien hyväksi, mutta, kuten totesit suurin kynnys taitaa olla just siinä, et miten sinne pääsee sisään.
Se on pasha-puhetta, et ne on muka ovet auki.
Kouluihinkin pitäis voida mennä vaikka joka päivä seuraamaan opetusta, mutta ei ne opettajat halua.
Olen monta kertaa ehdottanut, että tulen itse katsomaan, miten meidän lapset siellä on, niin heti on tullut jotain esteitä.
Sen takia opettajat ei halua edes koulunkäyntiavustajia lapsille, kun joku aikuinen pääsee seuraamaan mitä siellä luokissa tapahtuu.
Pitäisi saada kaikki laitokset avoimien ovien linjalle, ihan käytännössä, eikä vain puheissa.
Kuitenkin ajattelen niin, että sellainen joka toimii omahoitajana, eikä saa hetkenkään lepoa, niin joutuu elämään sitä "kauheutta", mistä kerroit jatkuvasti.
Ajattelen niin, että jotkut ihmiset pystyisivät varmaan heitä auttamaan, eikä se heistä olisi edes kauheeta. Onhan eläkeläisissä esim. hoitoalalla olleita, joille se kaikki olisi ihan normaalia jne.
Sanon suoraan, että itsestä ei ole. Ei olisi ollut sairaanhoitajaksi eikä miksikään, missä pitäis ihmisiä kuivittaa ja pestä ym.
Kunnioitan suunnattomasti heitä, ketkä sellaiseen pystyvät.
Onneksi heitä on. Jos mun kaltaisia kaikki olisivat, niin kusessa oltais, ihan kirjaimellisestikin.
Vielä haluaisin myös itse tietää, miten jotku ihmiset ovat kuitenkinpäässeet "sisään" noihin laitoksiin. Onko se ollut vain sitkeän yrittämisen tulosta, vai erityistä rohkeutta vaativaa, kun sellaistakin on.
Rehellisesti sanottuna tässä en osaa neuvoa, mut kait se jotenkin onnistuis.
Et sinä pääse laitosvanhusta hoitamaan noin vain. Laitokset ottavat yleensä vapaaehtoisia järjestöjen kautta. Järjestöt kouluttavat vapaaehtoisia, toimimaan vajakuntoisen autettavan kanssa ja ymmärtämään hänen tarpeitaan. Laitoksissa ns. lähimmäis/ystäväpalvelun vapaaehtoisia ja laitosvapaaehtoisia, ulkoiluttajia ja viihderyhmiä. Nämä nyt lähinnä tuli mieleen.
Pestautua ja koulutukseen voi hakeutua esim. SPR:n tai seurakunnan kautta, joillakin paikkakunnilla löytyy myös Vanhusten tuki ry.
Kynnys voi olla aika korkea lähteä mukaan jos on jo ”jumiutunut” kotiin ja eikä osaa enää lähteä yksin minnekään. Tekemisen iloa ja yhteisön mihin kuulua kyllä saa.
Aika ikävästi sanoit muuten omaishoidon kauheuksista joista et itse ilmeisesti tiedä mitään. Ei se herkkua ole hoitaa dementoitunutta, vaipoissa olevaa ja pestävää ja nostettavaa omaista 24/7 vaikka kuinka rakastaisi tätä ja pitäisi asiaa luonnollisena. Voin sanoa sen viiden vuoden kokemuksella.
Hoitoalan ammattilainen tekee töitä 8h. Omaishoitaja vuorokaudet ympäri, siinä on pieni ero.
kokemus myös minulla.
Olin/sain olla äitini mukana viimeisen viikon sairaalassa. Koko sen ajan hän oli muissa, vanhoissa ajoissa, sen mitä puhui.
Poislähtöään edellisenä päivänä hän katsoi kirkkaasti silmiini, ja sanoi 'oli hyvä, että sait olla tämän ajan kanssani', sitten vajosi taas muistoihin, sen mitä muutamia sanoja harvaan sanoi.
Koskaan en sitä unohda.
heittoja ilman perustelua, joten kerroppa nyt mitä sanoin ikävästi omaishoitajien työstä???????
ole yllyttämässä ketään hoitamaan.
Vain tapaamaan. Vierailemaan, juttuseuraksi.
Toikin on oikeesti ihan p:stä, että joka ikiseen asiaan pitää olla joku kurssi tai koulutus käytynä.
Ei enää riitä, että olet ajatteleva ja tunteva, auttamishaluinen lähimmäinen. siihenkin pitää olla kouluts.
Usein taitaa vielä käydä niin, että se koulutus vie sen aidon tunteen pois ja sitten vain robottimaisesti toimitaan, siten kuin on opetettu. Täysin riippumatta siitä mitä se autettava haluaisi tai toivoisi.
Omia aivoja tai sydäntään ei saa käyttää missään.
Eräs ystävättäreni, joka on sairaanhoitajana vanhusten osastolla, kertoi juuri mulle näistä koulutetuista, että heistä ei juurikaan iloa ole.
He tulevat tuputtamaan niitä koulutuksessa saatuja opeeja, eli tekemään vain miten on opetettu. Luetaan ja ehkä soitetaan jotain levyjä tai vast.
Tämä ohjelma viedään läpi, vaikka potilaat/asiakkaat eivät mitenkään välittäisi tai ymmärtäisi mokomasta.
Jotkut viisaammat kun ovat päättäneet, et näin tehdään, niin aivan sama tavotetaanko sillä ketään vai ei.
Saapahan SPR:kin yhden sulan lisää hattuunsa, kun on näin hienoa koulutusta antanut ja muka palvelua.
Tollaset just inhottaa, kun tehdään kaikkea vain siksi, että kerätään irtopinnoja tai, koska laki niin määrää.
Todellisen auttamisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Tätä esiintyy hyvin paljon lastensuojelun puolella.
On niitä lakien edellyttämiä auttamismuotoja, jotka kyllä maksavat pirusti yhteiskunnalle ja sillä joku jopa työllistyy, mutta varsinaisista tuloksista ei kukaan ole kiinnostunut.
hyvin useinkin kuolevat vähän ennen kuolemaansa, ikään kuin virkoavat ja saattavat puhua jonkun aikaa ihan selkeästi ja sitten nukkuvat pois.
Valitettavasti monetkaan eivät saa omaistensa viimeisistä vaiheista mitään tietää, koska siinä ei ole ketään läsnä.
Mun äiti, kun teki kuolemaa, niin päivystimme vuorotellen ympäri vuorokauden hänen vierellään, sitenettei hän ollut hetkeäkään yksin.
Äiti sai morfiinia ja nukkui vain koko ajan.
Emme saaneet häneen mitään yhteyttä yli viikkoon.
Kuitenkin hän ilmeisesti tiesi mitä huoneessa tapahtui ja kuuli puhettamme.
Hän ikäänkuin odotti, että pappi käy siunaamassa, koska, kun pappi oli käynyt ja isä istui siinä äidin luona, niin hän oli avannut silmänsä ja tuijottanut katon rajaan.
Isä oli yrittänyt kysyä, et mitä hän katsoo.
Ei kuitenkaan saanut mitään kunnollista vastausta.
Sitten äiti sulki silmänsä ja nukkui pois.
Entinen appiukko kuoli yksin sairaalassa ja omaisille sanottiin, ettei hänellä ollut mitään ongelmia, että nukkui vain nätisti pois.
Kuitenkin raporteista näki, ettei kolmeen tuntiin ollut kukaan käynyt hänen luonaan, joten kuinka voidaan tietää, mitä olisi vielä sanonut, tai oliko kouristuksia tai mitään muutakaan.
Näin meitä huijataan.
Itselle jäi todella levollinen olo, kun tiesi tarkkaan ne äidin viimeiset vaiheet.
että ihminen pikkuhiljaa vaipuu omaan maailmaansa. Ympäristö ei kiinnosta. Sen vuoksi minulla ei ole huonoa omatuntoa, vaikka läheisteni luona ei ole ollut ketään. Suhteet ovat olleet kunnossa. Ehkä jälkeenjäävillä on parempi olla, kun ollut vierellä. Minua ei haittaa, vaikka nukahdan ikiuneen yksin, sen olen läheisilleni myös ilmoittanut.
Jopa on.
Nyt toitkin sen toisen puolesi esiin.
Ja pari muutakin sivupersoonaasi.
Kannattaisi olla rehellinen, alusta asti, koska kiinni jää aina.
ihmetellä. Kuka haluaisi serustella tuollaisen sivupersoonista höpöttävän kanssa.
Heti kun menee yli oman ymmärryksen, kutsut sivupersoonat mukaan.
taho, ku on niin itsekäs että mun tykö pitäs ensin jonkun tulla ja sitte taas vaan tulla, kun minä en taho, en jaksa lähtee toisten tykö, en tiiä mitä ees sanoisin,enkä tiiä tykkääkö toiset että minä meen niitten tykö. Ota siitä selvää kuinka sitten suu pannaan, ku seinä on jokapuolella vastassa.On mulla ajatus, kun olis jokin ruokapaikka jonne yksinäiset vanhukset vois mennä ruokaileen, ja sitte ois seurustelu tila, jossa voisi istuskella, lukea, katella,lehtiä ja tv.tä. Samalla jonkun sana vaihtaa jos näytää siltä että joku tahtoo vaihtaa mielipiteitä. Voisi samassa paikassa olla musiikia, ja pieni tanssitila, jos joku tahtois tannssia. Tämmösiä haaveita mulla vanhuudesta, nyt olen -70 ja aina yksin. harrastuksena kyllä riippuen kunnosta ulkoilu ja uinti. Onko muita samoin tuntevia olis mukava tietää, olenko ainoa itsekäs yksinäinen vanhus.Mulla on kyllä aikuiset lapset perheineen, mutta heillä omat elämän kiemurat, ja työt, ja omat lapset ym. eivät jaksa, eivät ehdi käydä. Yhteiskunta on muutunut paljon siitä kun minä olin nuori. Silloin käytiin naapurissa ja naapuri apu oli tarpeen. Mummini kävi usein meillä ja minä hhänen luonaan. NYt kaikki on toisin, minnekkään ei saa mennä ensin sopimalla ja sittekää ei passaa, ei voi kuin ihmetellä kuinka kaikki on muuttunut. Missä vika, onko tv. tietotekniikka, yhteiskunnan suuret vaatimukset kaikeen syyliset?
itseäni noin 15 vuotta vanhempi tuttava, joka asuu palvelutalossa. Talossa on seurustelutila, jossa on noita mahdollisuuksia. Kysyin onko hän siellä tutustunut muihin. Hän sanoi, ettei ole tapna käydä. Silti valittaa, ettei kukaan käy tervehtimässä. Jotkut ovat tottuneet siihen, ettei itse tarvitse tikkua ristiin panna. Jos löytää hengenheimolaisen, ystävyyssuhdetta on vaalittava. Omalla kohdalla ystäviä on sopivasti, olen itsekin aktiivinen.
myöten täynnä näitä toisen ihmisten syyllistämisaloituksia.
Me ihmiset vain satumme, kaikki, olemaan yksilöitä. Koskaan kaikki eivät voi ymmärtää kaikkia, vaikka olisi kuinkakin viisas osassaan.
Silti olemme ihan yhtä hyviä, kukaan ei ole lopulta toistaan parempi.
tässä näet?
Jos et ole yksinäinen, tai jos oletkin, mutta et valita ja olet elämääsi tyytyväinen, niin ei tämä pitäis koskettaa sinua mitenkään.
Miksi syyllistyt sellaisesta mihin ei ole mitään syytä?
Tämäkin nyt tietysti oli mielestäsi syyllistävää, vai?
Tosi asiahan on, että yhteiskunnassa on tapahtunut valtava muutos.Tosi on myös yksinäisyys on räjähdysmäisesti lisääntynyt.
Mielestäni nyt pitää tehdä uusi muutos, rakentaa suurelle joukolle eläkeläisiä palveluita esm. edellinen kirjoittaja haaveili ja unelmoi.Siitä tulis uusia työpaikkoja ihmisille.
Ei kukaan ketään syyllistänyt, kyseli vain missä syy.
Kehityks menee aina eteenpäin, pitäis kaikki yhteiskunnan sektorit ottaa humioon muutoksissa.
Uusien palvelu muotojen kehitys on välttämätöntä, ettemme polje paikoillaan,ja sano "kun ennenkin on ollut näin ".
Olet oikeassa, kaikki olemme kuitenkin vain ihmisiä.
olen nahnyt ns. senioriasumismuodon.
Nythän on jo olemassa taloja, joihin on mahdollista muuttaa täytettyään 55 vuotta.
Niissä voi asua täysin itsellisesti, tai sitten ottaa vastaan tarjottuja palveluja.
Halutessaan siellä voi seurustella yhteisissä tiloissa toisten talon asukkaiden kanssa.
Ikääntyessään saa vaikkapa lääkärinvastaanottoja talossa, jos tarvitsee.
Uskon, että ko. asumismuoto tulee laajentumaan huomattavasti.
ratkaisumalleja kaikista ja kaikesta muusta.
Ehdotat yhteiskunnalta toimenpiteitä jne.
En kiellä niitäkään, mutta kun minä yritin sanoa vain ja ainoastaan sitä, että jokainen voisi tehdä itse jotain.
eli poistaa vaikka toisen yksinäisyyttä, niin ei sitä omaansa enää huomaisikaan.
Se olis kaiken lisäksi yhteiskunnalle aivan ilmaista. Sitä kautta voisi vielä löytää läheisiä ihmisiä ja tuttavuuksia, mitä yhteiskunta isolla rahallakaan ei välttämättä pysty takaamaan.
ainakaan minä en ole nähnyt mainoksia moisesta asumis muodosta. Tietnkin on mun oma syytä, kun en ole aktiiviseti niitä etsinyt muuten kuin paikallis lehteä lukemalla.
Arvioni on että niitä on vielä aivan liian vähän.
Niihin on varmaan kova tunku, moni tulis jos oli tietoinen niiten olemassa olosta.
Entä jos niitä on, kuinka kallita ne on, sekin tulis hyvin informoida.
Mielestäni niitä tulsis rakentaa kohtuu hinnalla, suhteessa eläkeläisten mahdollisuuteen niitä hankkia.
Olemmehan syntyperäisiä aitoja suomalaisia, työtä tety noin neljäkymmentä vuotta, hyvän suomen rakentaneita.
Nyt tulis yhteiskunta suunnittelu tehdä sen mukaiseti.
Olemme se sukupolvi, joka sotaveteraaneista on pitänyt hyvän huolen, nyt on meidän vuoro saada huolenpitoa, olemmehan rakentaneet hyvän yhteiskunnan jota ei nuorten tulis romuuttaa täysin. Muutoksen tuulet tietenkin puhaltaa nyt ja kovaa, mutta ei saisi kuitenkaan huonompaan suuntaan päästää kehitystä.
( Seita)
toimii ainakin Caritas-säätiö.joka vuokraa asuntoja.
En viitsi laittaa linkkiä, ettei luulla mainostajaksi.
Googlaa caritas-sanalla, löytyy hintoja ja muuta faktaa!
Varmasti samalla systeemillä toimii vastaavia muuallakin.
sellainen asia, kun tän ikäinen jää yksin, häntä aletaan kohdella kuin murkkuiäistä.
Sitten tämä, että eri sukupuolta olevat ei voi olla ystäviä, ilman, että siitä alkaa huhumylly pyöriä.
Jos siinä käy useamman vastakkaisen sukupuolen luona, ihan vaan jutustelun ja kahvinjuonnin merkeissä, sitä on joko pukki tai miehenkipee. Ja ne huhut leviää tänä päivänä niin nopeasti, eikä niitä pysty oikomaan.
asiaa, noin se menee.
tässä iässä voi lopettaa sen oman siveyden säilyttämisen?
Eiks ole lopulta aivan sama mitä ne ihmiset puhuu.
Anna vaan lisää puheenaiheita heille, ihan tahallas.
Mitä oikein pelkäät, että laittavat hautakiveen kaiverruksen, että hän nautti liikaa elämästä ja vastakkaisen sukupuolen seurasta, vai mitä?
Ihmiset juoruaa, vaikka ei mitään aihettakaan olis, joten...
mutta eikös se ole jo lähinnä huvittavaa, eihän tollasta voi kukaan ottaa vakavasti.
Antaa ihmisten puhua, jos ei niillä muuta tekemistä ole.
Se lähinnä kertoo heidän tyhjästä elämästään, enemmän kuin sun mukavasta elämästä ja sen maineen suojelemisesta. Mihin sitä siveydensipulin mainetta enää tarviit?
vaikeuttaa tavattoman paljon. Nämä jotka huhuja pahiten levittävät ovat itse seksin pulella aktiivisia (yli), eivät muuta näekkään kun seksin. Siihen kun sekaantuu joku vanhuudenhöperömuistamaton sanomaan painavan sanansa, niin sotku on sellainen, ettei siinä ihteensä tunne.
kun oot naimisissa.
Eikä se näin miestä niin haittaa, vaikka puhutaan, mutta pitäähän sitä vähän huolta kantaa naisten maineesta.
pilata. Täs samas rivaris asuu, keskiikänen mies.Jonka luona muitakin naapurin porukkaa istuuvat iltaa. Jokunen aika sit, aattelin et mitäs mie yksin, meen porukkaan samalle patiolle, iltaa istuu. No siin aikamme töristyämme, yksi niist kavereist tuumas. Kyllä nyt varmaan saat munaa.
En ole sen koommin porukkaan pyrkinyt.
sitte uskallat ruveta elämään kunnolla?
Just yhden minua vähän vanhemman naisen kanssa todettiin, ku on niin ihanaa, kun on jo tän ikänen, niin ei tartte sitäkään vähää enää miettiä mitä muut ajattelee minusta ja tekemisistä.
Kyllä ottaa päähän tuolla pilven reunalla, jos nyt jätä juorujen takia elämäs elämättä.
Siihenhän ne ihmiset pyrkii, ettei sulla olis kivaa, mutta älä anna periksi.
leimautuminen tuntuu pahalta, varsinkin kun ihminen itse ei tunne olevansa huono ihminen.
Kyllä pienessä kaupungissa tai pienellä paikkakunnalla perättömätkin juorut otetaan totena.
Ne haittaa kaikkea arki elämää, jopa työssä voi tulla vaikeuksia.
Ei seksin kanssa hurjastelu ole todellisuudessa hyväksyttävää meidän yhteiskunnassa.
Varsinkin miehet voi olla jopa vaarallisia.
Naiset taas tekevät kaikkensa vaikeuttaakseen iloisen naisen arki ja työ elämää.
Naiset on kateellisia tälläisen naisen miehestä, perättömät huhut lentää kauas, ja ihmettelen kuinka ne otetaan täydestä, näin vaikeutetaan elämää. Olemme sairas kansakunta, luulen niin.
minusta se on enempi niiden perättömien juoruajien ongelma, kuin sun.
Etkö tajua, että ne juoruaa kuitenkin. Samalla kertaa sitte annat aihetta ja nautit elämästä.
Mitä välii.
Sekin, että otat niin vakavasti noi juorut ja sun mielestä sellaset on huonoja ihmisiä, jotka harrastaa seksiä, niin kertoo jotain.
Ehkä sun pitää muokata myös omia mielipiteitäsi.
Kun se kaikki olis noin yksinkertaista. Mutta kun nämä höperöt niitä juttuja kehittää, niin siinä sen kumppanin ikähaarukka on 15- 90 vuoteen, siis tämän haaremin, siinä joukossa vielä semmosiakin, joilla oli vaki-ystävä. En ole tuo, jolle vastasit, mutta kyllä se alko jo olla ongelma mullekkin, sai jo pelätä, että vielä turpiinsa saa:)).
itsekkää hyväksy kaikelaista liihottelua, siitä se johtuukin, mieluummin oon yksin kuin kestäisin juoruja, ja niitä juorujahan tulee kaikesta huolimatta, olet oikeassa.Mun vaan pitäisi itse murtaa yksinäisyyden muuri.
Ei se kuitenkaan niin helppoa oo kuin sen kuvailit.Toisaaltaan voi olla, etten tahdokkaan ylhäiseen yksinäisyyteeni ketään, vai tahdonko?
En itsekkään oikein oo perillä.
Sulla on mies, oletko joskus tuntenut yksinäisyyttä avioliitossasi.
Mullakin on, mutta elämän koukerot on meität asettanu erilleen, en enään kaipaa ketään.
Tai ehkä juuri siitä vaikeudesta johtuen , en tahdokkaan ketään.
Olen tiedostanut vika juuri on minussa itsessä,olen itse tehnyt vankilan itselleni.
Mihin mielipiteeni perustuu,= ne perustuu lapsuudesta saatuun kasvatukseen,siihen minkä koulu, ympäristö ja vanhemmat on antaneet.
Vaikutus valtaisin on ollut ympäristö, sitten koulu, vanhemmat viimeisenä.
Suomalainen yhteiskunta on sisään lämpiävä, ahdas mielinen, suvaitsematon. Luulen ettei ulkomailla oo yhtään helpompaa, jos tarkemmin niiten sisäiseen läheiseen kanssakäymiseen oikein pääsee tutustumaan.
On varmaan niin, että ihmiskunnalla on sisään rakennettu moraali, joka säätelee meidän käytöstä.
Jos poikkeamme siitä, tulee ongelmia.
Tämä oli yksin mietittyä filosofiaani, en tiedä olinko oikeassa, mutta itse kuuntelen sisäistä ääntäni, joka estot laittaa.
Minua ei mikään moraaliasia kahlitse, mutta silti pidän omasta yksinäisyydestäni kiinni. En tunne olevani yksin. Voin mennä harrastuksiin ihmisten pariin (joita en entuudestaan tunne), seniorikeskuseen syömään ja juttelemaan tuttujen kanssa (aluksi he kaikki olivat minulle vieraita), käydä kyläkaupassa ja tavata siellä tuttuja kasvoja (heidänkin kanssaan voin huoletta jutella) ja kun käyn lenkillä: sielläkin lenkkeilee samoja naamoja (ja heidänkin kanssaan on upeata vaihtaa kuulumisia). Tarkoitan tällä kaikella sitä, että ihmisen on laitettava itsensä vanhanakin likoon ja mentävä mukaan - ei kaikista tule sydänystäviä tai uutta seurustelukumppania, mutta yhteys ihmisten välillä on tärkeää. Vielä erikseen, että mitä minä teen jonkun toisen hyväksi, vastaan että ihan riittävästi. - Minulla on pari nuoruudenystävää, työaikojen kaveri ja oma lähisuku sekä lapset lapsenlapsineen. Eiköhän siinä ole seniorin elämänsisältöä aika hyvin?
Asun pienellä paikkakunnalla... Minulla on paljon ystäviä ja mm. yksi minua parikymmentä vuotta nuorempi sinkku tyttönen joka asuu yksin omakotitalossaan... Minä auttelen häntä polttopuiden hankinnassa ja teossa ja olemme tosiystäviä... Vain ystävyys meitä yhdistää ei muu... Ympäristö kuiskii ja luulee että meillä olisi muutakin mutta me kuittaamme kaiken hymyillen... Meillä kummallakin on omat "rientomme" ja "suuntamme" vaikkakin kahvittelun merkeissä viihdymmekin yhdessä... :)
olet asiantuntija itsesi suhteen ja vain sinä voit siten olla oikeassa siinä miten tunnet ja mitä haluat.
Sulla on näköjään tota painolastia lapsuudesta, turhia estoja jne.
Silti sanoisin, että aikuisten pitäisi opetella pois sellaisesta, minkä tiedostaa, että on turhaa, tai ihan väärinkin, mitä painolastina mukanaan kantaa.
Suvaitsevaisuutta itseä ja muita kohtaan pitää opetella. Se helpottaa olo kummasti, kun osaa ottaa asiat rennommin, eikä nipota.
Oikeesti, kokeiles asennetta, mitä välii, hei.
Kun kuulet juorun jostain toisesta, niin sano vaan itselle, että ei vois vähempää kiinnostaa, eli evvk ja painat meneen.
Elä ja anna toisten elää, kuten parhaaksi näette.
enkä mitenkään halua sanoakaan, että kaikkien pitäisi nyt tuntea huonoa omaatuntoa ja selitellä mitä hyvää tekee toisille.
Ei ollenkaan ollut pointtini, vaan se oman yksinäisyyden torjuminen, keskittymällä enempi toisiin, kuin itseensä.
Yksin eläjä ei tarkoita yksinäistä.
Sinulla ei ilmeisesti olekaan mitään yksinäisyys "ongelmia", eli touhua riittää, hyvä, et saat edes joskus hengähtää ihan itsekses.
Niin pitääkin. Hyvä on välillä olla
ihan yksinkin.
Sytleksiä kattoon ja ladata akkuja suunnitella tulevaa, antaa mielikuvituksen lentää, ilman mitään häiriötekijöitä.
Sellanen jolla on vilkaa mielikuvitus, tuskin koskaan tunteekaan itseään yksinäiseksi.
Voi pitää vaikka mielikuvituskavereita, niin ku lapsilla on usein.
melko harvat tajuavat, että miehen ja naisen välillä voi olla tällaista. Itse olen Sinun kanssasi samoilla linjoilla, hyvää jatkoa ja mielenkiintoisia tuokioita.Esimerkiksi mieheni pari hyvää kaveria käyvät silloin, tällöin rupattelemassa luonani. Jos minulla on ruoka-aika, tarjoan aterian. Muuten juomme kahvia tai teetä.
olisi tälläisiä tyyppejä jotka täällä ketjun lopussa keskustelee, kiertäisin kaukaa.Enkä toivo että tulisitti kylään, seuranne ei kiinnosta. Onneksi saa valita seuransa, tai olla yksin
En valita, seurani olen aina valinnut huolella ja vaan kuolema meidät erottaa.
Toinen haukkuu 60 palstalaisia tuolla nuorempien palstalla.
Täällä on kiva vaan kommunikoida toisten kanssa. Joskus aivan kurillani pistän poikkipuita juttuun ja 'ymmärrän' tahallani väärin aiheen. Se, että osaanko heittää herjaa oikeassa paikassa ei ole minun ongelmani. Kyllä minullekin on monta kertaa vastattu aivan idioottimainen kommentti ja olen nauranut ihan kippurassa tai lukenut tekstiä silmät pyöreinä. Turha täällä on mielenrauhaansa menettää. Kaikella ystävyydellä
Elämänkokemus auttaa
kaikenlaiset kommentit on tervetulleita, niin positiiviset kuin negatiiviset. Joskus saa mahakippurassa nauraa kun menee huumorin puolelle vastaukset.Kaikkea ei tarvi tosisaan ottaa itteensä. Kuten sanoit kokemuksesta on apua.