ääööpp
Ennen muuta pitää osata antaa anteeksi.
Ennen muuta pitää osata antaa anteeksi.
Elämän taito on tärkeää
Alpertti H
241325
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
ennen kaikkea itselleen
ja myös muille edellyttää ymmärtämistä.
Siksi se on niin vaikeata.
Jos on parhaansa yrittänyt, niin turha syyllisyys pois!
Eköhän pidä osata myös pyytää anteeksi. Panisin sen sijalle yksi ja vasta toiseksi anteeksiantamisen.
Hyvä on osata myös sana "kiitos".
vaikka toinen ei pyytäisikään.
Silloin vapauttaa itsensä siitä ihmisestä.
Unohtamaan ei tarvitse silti itseään pakottaa
eikä sitä voikaan tehdä.
Myös itselleen anteeksiantaminen on tärkeätä.
Järjestyksestä puheenollen: ensin se, silloin voi antaa anteeksi myös muille.
Itseään on opittava ymmärtämään.
Vanhan viisaan Sokrateen lause: "Nosce te ipsum!"
{='tunne itsesi!'}, ymmärrä, miksi reagoit niin kuin teit,~ vääryyteen, jonka toinen sinuun kohdisti.
Vanha viisas Sokrates ei vissiin koskaan ollut itse väärässä, että olisi tullut tarvista pyytää toiselta anteeksi...
Minä olen erehtyväinen. Joskus nuorempana anteeksipyytämistä on joutunut oikein opettelemaan. Vaikka muutoin olenkin samaa mieltä, että joskus täytyy osata antaa anteeksi toiselle, vaikka tämä ei älyäisi pýydellä.
Anteeksi, Sokrates, jos loukkasin Sinua!
Koettakaa kestää.
Muuksi en voi enää muuttua.
on aina pyytänyt anteeksi,
jos on vahingossa toisen varpaille astunut
tai tahtomattaan loukannut.
Tahallani en ketään kolhi.
Eipä ole Jopelin lausumaan lisäämistä. Ehkä sen että "tarvinneeko tuota vakavasti ottaa."
Jos toinen vilpittömästi pyytää tekoaan anteeksi, niin helppo on antaa. Ellei pyydä, mitä ajattelen? Onko se sitten minun puoleltani anteeksiantamista, jos vaan yksinkertaisesti siirrän asian ikäänkuin asianomaisen kontolle, enkä ala miettiä miten kostaisin.
Hintriikan tavoin tärkeintä on ollut oppia itse nöyrtymään ja pyytämään anteeksi. Tietysti silloin on helpottavaa, kun toinen antaa anteeksi.
mutta jo lapsena opin, että "antamalla anteeksi, pyytämällä anteeksi ja saamalla anteeksi" on hyvä muistaa.
Tiedä sitten, kuinka niitä on tullut noudatettua, mutta hyviä elämänohjeita joka tapauksessa.
nuo, joiden ajatuskoneisto pelaa siten, että tehdään käsiteltävästä aiheesta heti perään uusi avaus. Nytkin jo kaksi uutta tämän avauksen jälkeen kuin liukuhihnalta. Sietäisi poistaa molemmat. Kiusanhengillä on ollut tuollainen tyyli.
Hyvät asiat pysyy ja paranoo, kun niistä keskustellaan.
anteeksiantamisen jalon taidon, johon kuuluu anteeksianto ja unohtaminen, silloin anteeksianto on täydellinen.
On ihmisiä jotka osaa sanan anteeksi, vaan se on aivan merkityksetön, samassa jatketaan asiaa ja ymmärtämättä sanan merkitystä.
Kyllä se itseltänikin tulee herkästi,koska siihen on helppo lopettaa joku ikävä keskustelu, vaan kyllä se kuikertaa kuitenkin sisällä, minun ainakin on työstettävä tuo anteeksi sisälläni, että pystyn unohtamaan ja todella antamaan anteeksi.
Anteeksi...ei ole vaan sana, se on hyvin paljon muutakin.
jopa "unohtaa" vaikka ei vielä dementoitunut olekaan
mutta oikeasti on aivan muuta niin kuin näkyy täälläkin.
tuossa eilen moniakin. Kun unohtaminen ei ole tahdon asia. Vaikka haluaisi niin ikävä
asia ei unohdu.Valehtelee joka muuta sanoo.
Anteeksiantamisesta puhutaan paljon miten se on jaloa antaa anteeksi, tavallaan nöyryytetään häntä jota on väärin kohdeltu.
Olin sielunhoitajakursseilla joku vuosi sitten. Kurssin käytyäni olin niin shokissa että en vastaanottanut moista kunniatehtävää. Syykin oli varsin selvä.
Kysyin kun pahantekijä tulee pyytämään tekosistaan synninpäästöä, minun tulee rukoilla ja antaa hänelle synninpäästö.Miten kohdataan toinen osapuoli jota kohtaan on tehty väärin, joka on pahoittanut mielensä..
Vastaus oli väärinkohdeltu saa itse hoitaa asiansa jos ei osaa unohtaa.
Väärintekijän ei tarvitse mennä pyytämään anteeksi kun hän on ripittäytynyt eikä kolmatta osapuolta tarvitse ottaa keskusteluun mukaan.
Näin kovaa oli kirkasotsaisten opetus. Siinä paikkaa ilmoitin, omatuntoni on ristiriidassa oppienne kanssa joten en ota tehtävää vastaan.
Anteeksi voi antaa saahan pyytäjä puhtaat jauhot pussiinsa, hän jota kohtaan on kohdeltu väärin ei hevillä asiaa voi unohtaa edes ajan kanssa.
Jos ajatellaan että minua on loukattu sydänjuuriani myöten ja loukkaaja tulee pyytämään anteeksi, ja minä koen että hän tekee sen täydestä sydämmestään, ja jos annan anteeksi niin minun on samalla unohdetettava se loukkaus.silloin anteeksianto on oikein tehty.
Enkä tunne että minua on nöyryytetty.
Mitä tulee sielunhoitajakursseilla opetettua, olen pitkälti kanssasi samaa mieltä, mutta sehän kuuluukin uskonnoliseen amattipiiriin, puhdistaa toisia synneistä ja antaa synninpäästö.
Onko se oikein vai väärin, sen ratkaisee jokaisen oma mielipide, tuntuuhan se väärältä kun joku onneton on sortunut tekemään pahojaan kaikenmoisia ja sitten rukoillaan hänen puolestaan anteeksiantoa, ja sitten on taas puhtaat jauhot pussissa.
Tällainen menettely on minustakin kyseinalaistettavaa, onko se oikein kärsijöitä kohtaan, siinä jos missä on ajattelemisen paikka.
Se oli outo toteamus että, väärinkohdeltu saa itse hoitaa asiansa, jos ei osaa unohtaa. Väärinkohdeltu tuskin unohtaa vääryyttä koskaan.
Olen kanssasi samoilla linjoilla. Jos on loukannut toista henkilöä, anteeksipyyntö ja -anto on heideän kahden välinen asia, jos ei kahdestaan onnistu kolmas puolueeton sovittelija on tarpeen.
Nämä ovat niitä iäisyysasioita joista voi olla monta eri mieltä. Liian usein loukatuksi tullut masentuu, ei löydä tietä ulos asiasta, on mahdollista masennus tulee niin syväksi ettei jaksa enää elää loukattuna ja tuntee itsensä tarpeettomaksi.
Parempi laiha sopu kun lihava riita.
Monestihan tuota a-pyytämistä, -antamista ja unohtamista on tullut mietittyä.
Olen kokenut unohtamisen olevan sitä, ettei satutettu muista asiaa enää kiukulla, vihalla tai katkeruudella, vaan muistaa sen ilman tunnekuohuja, asiana muiden joukossa.(Joskus voi käydä niin, että ihan oikeastikin kipeän asian unohtaa.)
Melkein kuin virheellisen sanan pyyhkimisen jälkeen, siihen jäi heikko jälki, mutta se ei haittaa asian lukemista.
Ihmisen voimien määrä on rajallinen enkä itse haluaisi sitoa energiaani negatiivisiin asioihin. Syvemmistä mietteistä puhumattakaan!
Minä uskon synnynnäisillä luonteenominaisuuksillakin olevan iso osa siihen, miten nää asiat kokee. Jos on oikein pitkävihainen, saa todella painiskella enemmän sekä anteeksipyytämisen että anteeksiantamisensa kanssa.
Joskus oikein ihmetyttää, kuinka joku ikäänkuin aktiivisesti pitää esillä jotain negatiivista kokemustaan, eikä millään irroita sitä mielestään.
Sitten on äkkipikaisia, jotka hetken päästä unohtavat sen pahan asian ja pystyvät jatkamaan yhdessäoloa kuin ei mitään olisi tapahtunut. Voi vaan kuvitella, mitä tapahtuu kun esim parisuhteessa sattuu nämä ääripäät yhteen. Taitavat tasoittaa toisiaan ja syntyy mukiinmenevä keskiarvoinen anteeksiantamisen ja saamisen liitto.
varsinkin, kun valheilla ja kiusaajajoukkojen kokoon usuttamisella
on käyty puolustuskyvyttömän lapsen kimppuun
aiheuttaen hänen elämänsä menetyksen, niin voiko
joku isä tai äiti sen unohtaa?
~ Anteeksi voi antaa mielessään, jotta voi vapautua sellaisesta "ihmisestä".
Suurissa kouluissa voi sellaista tapahtua.
Valehtelee joissain heimokokouksissa tuon lapsen
ja vanhempiensakin sanoneen meistä pahasti,
nyt kostetaan sille suurella joukolla.
Ja sitten käydään yllättäin iltavuorossa koulussa olevan lapsen kimppuun (1970-)aina uudelleen ja sanotaan
jos kerrot kotonas saat turpaan ja tapamme sut.
Niin se menee, lapsi särkyy-
vaikka ei ole mitään pahaa sanonut tai tehnyt heille lapsi tai vanhempansa, päinvastoin.
ja kaiken takana on rahasumma, jota tuo epäihminen ei usko maksettuen takaisin yhteisille appivanhemmille, vaikka nämä sen vakuuttavat saaneensa!
Lapsi joutui epäihmisten kohteeksi.
mutta unohtaminen ei ole tahtomisesta kiinni.
Eri asia sitten on dementia.
Olen palstakirjoittelussani joskus tahtomattani tullut loukanneeksi vahvalla mielipiteelläni toisten näkökantoja. Julkinen anteeksipyyntö tuntuu kuitenkin ylidramaattiselta, koska kysymys on johonkin asiaan kohdistuvasta mielipiteestä eikä henkilökohtaisesta toisen mielipiteen vähättelystä.
Pyrin kuittaamaan asian osoittamalla muissa yhteyksissä arvonantoa henkilölle, jonka kanssa on ollut mielipide-eroja. Se on tavallaan hiljaista anteeksipyyntöä, joka yleensä on toiminut hyvin.
Parisuhteessa esiintyy väistämättä mielipide-eroja pitkänkin yhdessäolon aikana ja jälkeen. Se olisi yhtä anteeksipyyntöä koko elämä ellei asioita kuitattaisi hiljaisella ymmärtämisellä. Minulla on tapana viedä kahvit sängyn reunalle tai kuoria hedelmä. Se on merkki jonka molemmat ymmärtävät.