Novellin alkua:
– Jälki palaa! Äänet kuuluivat nyt lähempää. Valo kajasti jo itäiseltä taivaalta. Oli tulossa kuulas päivä. Otto yritti vaistomaisesti kohottaa kättään koetellakseen poskipäätään. Mutta käsi ei totellut. Se lepäsi hänen sylissään sinertävänä.
Koiran haukku oli kuulunut ensin, jostain sieltä ylempää. Silloin oli vielä ollut pimeää. Hänen nimeään oli huudettu. Otto oli vain käpertynyt parempaan asentoon nähdäkseen tähdet.
Kuu oli nyt vaaleampi ja jäi männyn oksan taakse puolittain piiloon. Se ei haitannut. Mutta jälki, olikohan se nyt vaaleampi? Eipä silläkään ollut väliä, enää. Hän oli valmis. Otto ei varsinaisesti ollut ajattelija, mutta näiden muutaman tunnin aikana maatessaan siinä suon laidassa hän oli ajatellut.
Tuo huuto ”Jälki palaa!” sai Oton kohmettuneen kehon liikahtamaan hitusen. Aivan kuin joku toinen olisi tunkeutunut hänen muistoihinsa. Halusivatko ne hänen ajatuksensakin? Nuorukaisen voipunut pää nousi hetkeksi voimattoman raivon puuskassa. ”Perkeleen vittu!” hän yritti huutaa, mutta jäätyneet huulet eivät totelleet.
Pää vaipui taas rintaa vasten. Hengityksen hauras huuru ei estänyt häntä näkemästä kalpeaa kuuta. Otto sulki kuitenkin silmänsä. Piti vielä ajatella. Omituinen sattuma tuo äsken suon laidasta kuulunut huudahdus: juuri samoja sanoja hän oli käyttänyt illalla. Ne olivat hänen viimeiset sanansa, vähän ennen pakomatkaa.
***
Ajatus pakomatkasta ei ollut Oton oma. Hän viihtyi tässä nuorten psykiatristen potilaiden kuntoutuskodissa. Otolla oli oma huonekin, toisin kuin muilla. Hoitajat olivat mukavia ja ruoka oli maittavaa. Joka toinen iltapäivä pelattiin sählyä voimistelusalissa. Se oli hauskaa. Maalipörssin kärki oli Oton ulottuvilla.
Petsu sitä pakoreissua oli vaatinut, vanhan kaveruuden nimissä. Petsu oli aika hyvä kaveri. Se oli Keravalta vapauduttuaan tullut heti tapaamaan häntä. Muita täällä ei käynytkään, paitsi tietysti Laina, Oton sijaisäiti. Mutta sitä sai aina hävetä. Se puhui liikaa Jeesuksesta.
Petsu oli käynyt jo kolme kertaa, vaikka sillä taatusti oli muutakin tekemistä. Viimeksi se oli tuonut repun ja käskenyt piilottaa sen.
– Ilmoitan sitten kun lähdet, se oli sanonut painokkaasti.
– Keravalleko? oli Otto lohkaissut, vaikka pilapuheet eivät istuneet hänen suuhunsa.
– Voi vittu sun kanssas, jätkä! Ethän sä mikään hullu ole. Tää ei ole sun paikkas. Kato nyt noita dorkia. Onks ne sun kavereita? Oikeesti, hei? sen enempää Petsun ei ollut tarvinnut taivutella. Otto oli nyökännyt ja survaissut sätkänsä sammuksiin maiharinsa anturalla: - helvetissä mä lähden!
Sitä paitsi hän oli kiitollisuuden velassa. Petsu oli ottanut syyt niskoilleen heidän vuoden takaisista keikoistaan. Siitä oli napsahtanut kolmen kuukauden kakku, jonka Petsu oli istunut nuorisovankilassa. Se oli nyt paljon kovemman näköinen. Sillä oli skorpioni-tatuointi vasemman silmänsä ympärillä. Siinä oli jytyä: skorpionin pullea ruumis tuli näkyviin, kun Petsu sulki silmänsä.
– Hei, näytäs taas sitä elukkaa! oli Otto pyytänyt osoittaen sormellaan kaverinsa ohimoa. Hän oli hetkunut naurusta, kun Petsu oli pelannut silmiensä kanssa. Toinen silmä oli tuijottanut tylysti rävähtämättä koko ajan Ottoa, kun toinen silmä oli esittänyt näytelmänsä. Skorpioni oli muljahtanut esiin milloin hitaasti, milloin äkisti rävähtäen.
– Tuossa kyllä laskee kovempikin korsto alleen, kun tähtäät sitä mutkalla kaaliin. Eihän se vaan ole sun tähtäyssilmäsi? Funtsitko asian niin pitkälle? oli Otto kysynyt hivenen huolestuneena pahimman naurun puuskan mentyä.
– Olihan siellä aikaa miettiä, oli Petsu vastannut muka välinpitämättömästi ja mulkoillut Ottoa laajentaen silmänsä oikein suuriksi, ihan vain saadakseen kaverinsa taas kiemurtelemaan naurusta.
He olivat jutelleet vielä kaikenlaista. Petsu oli innostunut, kun Otto oli kertonut siitä ampumisjutusta. Sen takia Otto oli tänne joutunutkin (tai tietysti ensin sotilassairaalaan ja sitten psykiatriselle osastolle ja vasta kuukausi sitten tänne). Petsu oli halunnut kuulla jutun uudestaan vielä kerran. Otto jätti tälläkin kertaa osia jutusta paljastamatta.
Hän oli jättänyt kertomatta poraamisen ja että alikersantti Pötrönen oli ollut hänen lapsuuden tuttunsa. Petsu ei olisi kumminkaan tajunnut. Ei omaa elämäänsä osannut selittää. Eiväthän edes psykologit olleet ymmärtäneet hittojakaan niissä kaikissa istunnoissa. Mutta Petsu tajusi aseet ja vittuilun ja koston. Otto oli kertonut lyhyeksi jääneestä alokasajastaan ja Pötrösen silmätikuksi joutumisestaan. Hän oli kertonut oman rynnäkkökiväärin saamisesta ja ensimmäisistä ammunnoista kovat piipussa. Juuri sinä aamuna Pötrönen oli repinyt tupatarkastuksessa Oton kaapin sisustan lattialle ja huutanut: ”Täällä tehdään pojista miehiä. Itku-iikat ja poraajat eivät täällä menesty! Armeija ei tarvitse poraajia!” alikessu oli kääntänyt silmänsä Ottoon huutaessaan viimeisen lauseensa. Sillä hetkellä Otto oli tajunnut, että Pötrönen oli tuttu hänen varhaislapsuutensa leikkikentältä: Ketku.
Mutta sitä Otto ei maininnut Petsulle. Otto oli kertonut vain ampumaradan tapahtumat: kuinka hän oli säästänyt kaksi patruunaa Pötröstä varten. Ja kuinka Pötrönen oli pelännyt Oton tähdätessä sitä lähietäisyydeltä. Laukaus oli vain hipaissut sen olkapäätä, kun Luti oli ehtinyt väliin.
”Helvetti, sinusta on tullut kova jätkä!” oli Petsu sanonut. Sen äänessä oli ollut ihailun sävyä. ”Lesolla on asemiehelle käyttöä. Olisi sellainen keikka tiedossa. Tehdään se yhdessä. Pistän sulle tekstarin, kun kaikki on kunnossa. Tulet sitten yöllä metsän kautta. Tässä on kartta ja kännykkä navigaattorilla. Oman kännykkäsi jätät tänne, ettei sinua pystytä paikantamaan.” oli Petsu vinkannut silmäänsä lähtiessään, niin että skorpioni välähti hetkeksi näkyviin.
Petsun tekstari oli tullut tänään aamulla. Otto ryhtyi vaivihkaa järjestelemään lähtöä. Hän kasasi kaiken tarpeellisen erilliseen läjään kaappiinsa: vaatteita, kartan, ja Petsun tuoman kännykän. Piti odottaa pimeän tuloon. Tänään ei ollut edes sählyä. Ryhmäterapiassa oli aiheena lapsuuden ilot ja pettymykset, mutta Otto vaikeni tiukasti vuoronsa tullessa. Terapeutti jätti Oton rauhaan nähtyään tämän uhmakkaan ilmeen ja jäykistyneen asennon.
Loppupäivän Otto makaili huoneessaan lukien Korkeajännityksiä. Iltapalan jälkeen piti odottaa vielä henkilökunnan kotiin lähtöä. Tytöt käytävän päästä pyysivät Ottoa huoneeseensa pelaamaan pleikkarilla tanssipeliä, mutta hän kieltäytyi. Eivät ne ennenkään olleet pyytäneet. Pekka siellä aina luuhasi, mutta nyt se oli kuumeessa. Ottoa vähän harmitti. Kaisan kanssa olisi voinut syntyä jotain. He olivat jutelleet muutaman kerran ulkona ollessaan tupakalla. Petsu ei kyllä olisi antanut pisteitä Kaisasta; liian lihava. Ja olihan Petsu luvannut, että piilopaikassa olisi kemut ja muijia.
Hän maleksi aulassa ja tarkkaili, miten henkilökunta lähti kotiin. Vain yövahti jäi taloon. Oli aika toimia. Otto meni ruokasalin kautta keittiöön ja alkoi aukoa kaappeja. Reppuun piti saada evästä.
– Mitäs se Otto-kulta täällä vielä tähän aikaan hääräilee? Yllättikö nälkä? kuului siivoojan ääni ovelta. Otto hätkähti melkoisesti, mutta pystyi kuitenkin vastaamaan. Omin luvin keittiöön meno oli kielletty, mutta sitä katsottiin läpi sormien.
– Nälkä, vähän jälkipalaa, sai Otto sanottua.
– Jälki palaa! Äänet kuuluivat nyt lähempää. Valo kajasti jo itäiseltä taivaalta. Oli tulossa kuulas päivä. Otto yritti vaistomaisesti kohottaa kättään koetellakseen poskipäätään. Mutta käsi ei totellut. Se lepäsi hänen sylissään sinertävänä.
Koiran haukku oli kuulunut ensin, jostain sieltä ylempää. Silloin oli vielä ollut pimeää. Hänen nimeään oli huudettu. Otto oli vain käpertynyt parempaan asentoon nähdäkseen tähdet.
Kuu oli nyt vaaleampi ja jäi männyn oksan taakse puolittain piiloon. Se ei haitannut. Mutta jälki, olikohan se nyt vaaleampi? Eipä silläkään ollut väliä, enää. Hän oli valmis. Otto ei varsinaisesti ollut ajattelija, mutta näiden muutaman tunnin aikana maatessaan siinä suon laidassa hän oli ajatellut.
Tuo huuto ”Jälki palaa!” sai Oton kohmettuneen kehon liikahtamaan hitusen. Aivan kuin joku toinen olisi tunkeutunut hänen muistoihinsa. Halusivatko ne hänen ajatuksensakin? Nuorukaisen voipunut pää nousi hetkeksi voimattoman raivon puuskassa. ”Perkeleen vittu!” hän yritti huutaa, mutta jäätyneet huulet eivät totelleet.
Pää vaipui taas rintaa vasten. Hengityksen hauras huuru ei estänyt häntä näkemästä kalpeaa kuuta. Otto sulki kuitenkin silmänsä. Piti vielä ajatella. Omituinen sattuma tuo äsken suon laidasta kuulunut huudahdus: juuri samoja sanoja hän oli käyttänyt illalla. Ne olivat hänen viimeiset sanansa, vähän ennen pakomatkaa.
***
Ajatus pakomatkasta ei ollut Oton oma. Hän viihtyi tässä nuorten psykiatristen potilaiden kuntoutuskodissa. Otolla oli oma huonekin, toisin kuin muilla. Hoitajat olivat mukavia ja ruoka oli maittavaa. Joka toinen iltapäivä pelattiin sählyä voimistelusalissa. Se oli hauskaa. Maalipörssin kärki oli Oton ulottuvilla.
Petsu sitä pakoreissua oli vaatinut, vanhan kaveruuden nimissä. Petsu oli aika hyvä kaveri. Se oli Keravalta vapauduttuaan tullut heti tapaamaan häntä. Muita täällä ei käynytkään, paitsi tietysti Laina, Oton sijaisäiti. Mutta sitä sai aina hävetä. Se puhui liikaa Jeesuksesta.
Petsu oli käynyt jo kolme kertaa, vaikka sillä taatusti oli muutakin tekemistä. Viimeksi se oli tuonut repun ja käskenyt piilottaa sen.
– Ilmoitan sitten kun lähdet, se oli sanonut painokkaasti.
– Keravalleko? oli Otto lohkaissut, vaikka pilapuheet eivät istuneet hänen suuhunsa.
– Voi vittu sun kanssas, jätkä! Ethän sä mikään hullu ole. Tää ei ole sun paikkas. Kato nyt noita dorkia. Onks ne sun kavereita? Oikeesti, hei? sen enempää Petsun ei ollut tarvinnut taivutella. Otto oli nyökännyt ja survaissut sätkänsä sammuksiin maiharinsa anturalla: - helvetissä mä lähden!
Sitä paitsi hän oli kiitollisuuden velassa. Petsu oli ottanut syyt niskoilleen heidän vuoden takaisista keikoistaan. Siitä oli napsahtanut kolmen kuukauden kakku, jonka Petsu oli istunut nuorisovankilassa. Se oli nyt paljon kovemman näköinen. Sillä oli skorpioni-tatuointi vasemman silmänsä ympärillä. Siinä oli jytyä: skorpionin pullea ruumis tuli näkyviin, kun Petsu sulki silmänsä.
– Hei, näytäs taas sitä elukkaa! oli Otto pyytänyt osoittaen sormellaan kaverinsa ohimoa. Hän oli hetkunut naurusta, kun Petsu oli pelannut silmiensä kanssa. Toinen silmä oli tuijottanut tylysti rävähtämättä koko ajan Ottoa, kun toinen silmä oli esittänyt näytelmänsä. Skorpioni oli muljahtanut esiin milloin hitaasti, milloin äkisti rävähtäen.
– Tuossa kyllä laskee kovempikin korsto alleen, kun tähtäät sitä mutkalla kaaliin. Eihän se vaan ole sun tähtäyssilmäsi? Funtsitko asian niin pitkälle? oli Otto kysynyt hivenen huolestuneena pahimman naurun puuskan mentyä.
– Olihan siellä aikaa miettiä, oli Petsu vastannut muka välinpitämättömästi ja mulkoillut Ottoa laajentaen silmänsä oikein suuriksi, ihan vain saadakseen kaverinsa taas kiemurtelemaan naurusta.
He olivat jutelleet vielä kaikenlaista. Petsu oli innostunut, kun Otto oli kertonut siitä ampumisjutusta. Sen takia Otto oli tänne joutunutkin (tai tietysti ensin sotilassairaalaan ja sitten psykiatriselle osastolle ja vasta kuukausi sitten tänne). Petsu oli halunnut kuulla jutun uudestaan vielä kerran. Otto jätti tälläkin kertaa osia jutusta paljastamatta.
Hän oli jättänyt kertomatta poraamisen ja että alikersantti Pötrönen oli ollut hänen lapsuuden tuttunsa. Petsu ei olisi kumminkaan tajunnut. Ei omaa elämäänsä osannut selittää. Eiväthän edes psykologit olleet ymmärtäneet hittojakaan niissä kaikissa istunnoissa. Mutta Petsu tajusi aseet ja vittuilun ja koston. Otto oli kertonut lyhyeksi jääneestä alokasajastaan ja Pötrösen silmätikuksi joutumisestaan. Hän oli kertonut oman rynnäkkökiväärin saamisesta ja ensimmäisistä ammunnoista kovat piipussa. Juuri sinä aamuna Pötrönen oli repinyt tupatarkastuksessa Oton kaapin sisustan lattialle ja huutanut: ”Täällä tehdään pojista miehiä. Itku-iikat ja poraajat eivät täällä menesty! Armeija ei tarvitse poraajia!” alikessu oli kääntänyt silmänsä Ottoon huutaessaan viimeisen lauseensa. Sillä hetkellä Otto oli tajunnut, että Pötrönen oli tuttu hänen varhaislapsuutensa leikkikentältä: Ketku.
Mutta sitä Otto ei maininnut Petsulle. Otto oli kertonut vain ampumaradan tapahtumat: kuinka hän oli säästänyt kaksi patruunaa Pötröstä varten. Ja kuinka Pötrönen oli pelännyt Oton tähdätessä sitä lähietäisyydeltä. Laukaus oli vain hipaissut sen olkapäätä, kun Luti oli ehtinyt väliin.
”Helvetti, sinusta on tullut kova jätkä!” oli Petsu sanonut. Sen äänessä oli ollut ihailun sävyä. ”Lesolla on asemiehelle käyttöä. Olisi sellainen keikka tiedossa. Tehdään se yhdessä. Pistän sulle tekstarin, kun kaikki on kunnossa. Tulet sitten yöllä metsän kautta. Tässä on kartta ja kännykkä navigaattorilla. Oman kännykkäsi jätät tänne, ettei sinua pystytä paikantamaan.” oli Petsu vinkannut silmäänsä lähtiessään, niin että skorpioni välähti hetkeksi näkyviin.
Petsun tekstari oli tullut tänään aamulla. Otto ryhtyi vaivihkaa järjestelemään lähtöä. Hän kasasi kaiken tarpeellisen erilliseen läjään kaappiinsa: vaatteita, kartan, ja Petsun tuoman kännykän. Piti odottaa pimeän tuloon. Tänään ei ollut edes sählyä. Ryhmäterapiassa oli aiheena lapsuuden ilot ja pettymykset, mutta Otto vaikeni tiukasti vuoronsa tullessa. Terapeutti jätti Oton rauhaan nähtyään tämän uhmakkaan ilmeen ja jäykistyneen asennon.
Loppupäivän Otto makaili huoneessaan lukien Korkeajännityksiä. Iltapalan jälkeen piti odottaa vielä henkilökunnan kotiin lähtöä. Tytöt käytävän päästä pyysivät Ottoa huoneeseensa pelaamaan pleikkarilla tanssipeliä, mutta hän kieltäytyi. Eivät ne ennenkään olleet pyytäneet. Pekka siellä aina luuhasi, mutta nyt se oli kuumeessa. Ottoa vähän harmitti. Kaisan kanssa olisi voinut syntyä jotain. He olivat jutelleet muutaman kerran ulkona ollessaan tupakalla. Petsu ei kyllä olisi antanut pisteitä Kaisasta; liian lihava. Ja olihan Petsu luvannut, että piilopaikassa olisi kemut ja muijia.
Hän maleksi aulassa ja tarkkaili, miten henkilökunta lähti kotiin. Vain yövahti jäi taloon. Oli aika toimia. Otto meni ruokasalin kautta keittiöön ja alkoi aukoa kaappeja. Reppuun piti saada evästä.
– Mitäs se Otto-kulta täällä vielä tähän aikaan hääräilee? Yllättikö nälkä? kuului siivoojan ääni ovelta. Otto hätkähti melkoisesti, mutta pystyi kuitenkin vastaamaan. Omin luvin keittiöön meno oli kielletty, mutta sitä katsottiin läpi sormien.
– Nälkä, vähän jälkipalaa, sai Otto sanottua.
Vastaukset 5
Vanhimmat
paljon kerrottavaa lyhyeen pätkään.
Kirjoitus kulkee ja ei kulje, vaatii yhä harjoitusta.
Pyri sinäkin eroon turhista täytesanoista, liian monimutkaisista lauseista ja itsestään selvyyksistä.
Kun kirjoitat:
"Otto sulki kuitenkin silmänsä. Piti vielä ajatella. Omituinen sattuma tuo äsken suon laidasta kuulunut huudahdus: juuri samoja sanoja hän oli käyttänyt illalla. Ne olivat hänen viimeiset sanansa, vähän ennen pakomatkaa.
Miksei voisi olla:
"Otto sulki silmänsä. Piti ajatella. Suon laidasta kuulunut huudahdus oli omituinen sattuma - hän oli käyttänyt illalla samoja sanoja. Ne olivat olleet hänen viimeisensä ennen pakomatkaa".
Tsemppiä!
tänne on vähän ajan sisällä arvioitavaksi laitettu! Yleensä en jaksa niitä lukea, mutta viime aikoina kyllä. Ja tämän sinun tekstisi luin jopa erittäin kiinnostuneena.
Minusta paljastat ja salaat juuri sopivasti pitääksesi lukijan lukupuuhissa. Kieli on sujuvaa. Kertomus tietyllä tavalla omintakeinen.
Pitää vielä mainita poikkeava mielipide F.Enzon mielipiteeseen edellä: kirjoituksesi kulkee. Sitä paitsi sinun valintasi pätkään, johon Enzo teki oman ehdotuksensa, oli parempi. Teksti saa olla karheaa, etenkin, jos se istuu kuvattavaan tilanteeseen paremmin kuin särmättömäksi hiottu tyyli.
Haluaisin lukea tälle tarinalle jatkoa.
molemmille kannustuksesta.
tarinan loppu on valmis, mutta keskikohtaa pitää vielä hioa.
Ehkä viikon kuluttua lisää.
Itse pidän tuota Flaikan tekstiä (ja hänen aikaisempiaankin loistavan omaperäisinä). Niissä on riviväliä. Tämä oma on suoraviivaisempaa kerrontaa. Kiva jos joku pitää siitäkin. Kiitos!
löytyy nyt tuosta toisesta ketjusta:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=610&posting=22000000041325158
nöyränä ja kiitollisena jään odottamaan palautetta. Korjausehdotuksia en pane pahakseni. Ennen kaikkea haluaisin tietää, tekeekö mieli lukea teksti loppuun asti ja herättääkö se tunteita/ajatuksia.
Täällä on monta erityyppistä tekstiä ollut viime aikoina esillä ja tämä on kyllä myös ihan hyvää
jälkipalaa... anna palaa vaan!