Mitä bulimia on aiheuttanut teille?

.... Joo, olen mielenvikainen.

5 vuotta bulimiaa. kirjoitti:

.... Joo, olen mielenvikainen.

varsin analyyttistä. Harmi että tuo vie niin paljon voimia jotta voisit käyttää johonkin hauskemmpaan. Voimia sinulle, toivottavasti löydät motivaation ja saisit avun muuttaa asioita.

teksti oli kirjoitti:

varsin analyyttistä. Harmi että tuo vie niin paljon voimia jotta voisit käyttää johonkin hauskemmpaan. Voimia sinulle, toivottavasti löydät motivaation ja saisit avun muuttaa asioita.

Lue lisää

Analyyttinenkin käy, se on ihana sana. Listai oli myöskin kattava.

5 vuotta bulimiaa. kirjoitti:

Analyyttinenkin käy, se on ihana sana. Listai oli myöskin kattava.

kommentoin...vaimolla oli
bulimia nuorempana. Nykyään 4 pentua ja keskimäärin asiat paljon paremmin kuin aikaisemmin. Mutta ulkopuolinen ei taida pystyä toisen puolesta mitään tekemään, oli aihe mikä tahansa? Joten viime kädessä itsestään kaikki lähtee, jäsennät asioita niin selkeästi että käänne parempaan olisi ihan relistinen? Haluan vain kannustaa, jospa edes vähän auttaisi.....

miksi minä tänne kirjoitti:

kommentoin...vaimolla oli
bulimia nuorempana. Nykyään 4 pentua ja keskimäärin asiat paljon paremmin kuin aikaisemmin. Mutta ulkopuolinen ei taida pystyä toisen puolesta mitään tekemään, oli aihe mikä tahansa? Joten viime kädessä itsestään kaikki lähtee, jäsennät asioita niin selkeästi että käänne parempaan olisi ihan relistinen? Haluan vain kannustaa, jospa edes vähän auttaisi.....

Lue lisää

Olet oikeassa siinä, että kukaan muu ei pysty itseään auttamaan kuin ihminen itse ja motivaatio on jokaisen omalla kontolla. Paras kohta tekstistäsi, niin kuin varmaan jo arvaat oli ''jäsennät asioita niin selkeästi '', juuri tuollaisia asioita haluankin kuulla. Ja itsekin olen sitä miettinyt, että jos kerta olen näin realistinen ja tietoinen sairaudestani, olisin jo tajunnut lopettaa, mutta syy on siinä että en halua, enkä näe mitään syytä, koska haluan olla itsetuhoinen. Elämäniloa ei ole. Zero, nil, nought.....

Tyhmäähän se on, tiedän sen, mutta tämä sairaus on niin koukuttava, vielä kun siihen liittyy monia muita traumoja, perheen kesken puhumattomuutta-----> En puhu koskaan/en ole koskaan puhunut henkilökohtaisista kasvotusten koko elämäni aikana, ylpeyttä, ''kostoa'', lähes kuolemani aiheuttanut onnettomuus, ''voittoa'', laihtumisen halua ja ajatuksia, ala-ja yläasteen ajan kestänyttä kiusaamista ja kaikenlaisia ongelmia. Eli koko persoonani on kytkeytynyt tähän ja jo ajatuskin sen menettämisestä on pelottava.

Tilani on krooninen. En erota enää sairautta ja omaa luonnettani toisistaan. Ne ovat nivoutuneet juuriaan myöten toisiinsa ja osa ''bulimiani persoonasta on minun persoonaani, vaikka monet sanovat, että tuo ''luonteenpiirteesi'' on bulimian syytä, mutta ei se ole, vaan se on myös oikeaa persoonaani.

Ja ymmärrän hyvin, että haluat kannustaa ja auttaa, ja kiitos siitä, mutta se on ehkä jo liian myöhäistä, jos totta puhutaan. Olen alkanut luopua toivosta, koska sitä ei näy edes ympärilläni. En ole koskaan sitä nähnytkään.
Ja minä en edes pidä lapsista ollenkaan.
Enkä halua pahoittaa sinun mieltäsi olemalla näin ''jääräpäinen'' ja ''marttyyrimainen'', mutta kysyn vaan, että miten tästä voi enää nousta mihinkään, kun on lyöty vasaralla armottomasti lyttyyn niin monen monta kertaa?

Tietty joskus on hetkittäistä halua taistella, mutta en vaan jaksa. Psykologista tai lääkkeistä ei ole ollut apua, koska psykologikaan ei uskalla kysyä asioista suoraan, niin miten minä, joka olen ollut koko ikäni puhumatta, tekisin aloitteen? Ylivaikeaa. Toivottavasti ymmärrät.

5 vuotta bulimiaa. kirjoitti:

Olet oikeassa siinä, että kukaan muu ei pysty itseään auttamaan kuin ihminen itse ja motivaatio on jokaisen omalla kontolla. Paras kohta tekstistäsi, niin kuin varmaan jo arvaat oli ''jäsennät asioita niin selkeästi '', juuri tuollaisia asioita haluankin kuulla. Ja itsekin olen sitä miettinyt, että jos kerta olen näin realistinen ja tietoinen sairaudestani, olisin jo tajunnut lopettaa, mutta syy on siinä että en halua, enkä näe mitään syytä, koska haluan olla itsetuhoinen. Elämäniloa ei ole. Zero, nil, nought.....

Tyhmäähän se on, tiedän sen, mutta tämä sairaus on niin koukuttava, vielä kun siihen liittyy monia muita traumoja, perheen kesken puhumattomuutta-----> En puhu koskaan/en ole koskaan puhunut henkilökohtaisista kasvotusten koko elämäni aikana, ylpeyttä, ''kostoa'', lähes kuolemani aiheuttanut onnettomuus, ''voittoa'', laihtumisen halua ja ajatuksia, ala-ja yläasteen ajan kestänyttä kiusaamista ja kaikenlaisia ongelmia. Eli koko persoonani on kytkeytynyt tähän ja jo ajatuskin sen menettämisestä on pelottava.

Tilani on krooninen. En erota enää sairautta ja omaa luonnettani toisistaan. Ne ovat nivoutuneet juuriaan myöten toisiinsa ja osa ''bulimiani persoonasta on minun persoonaani, vaikka monet sanovat, että tuo ''luonteenpiirteesi'' on bulimian syytä, mutta ei se ole, vaan se on myös oikeaa persoonaani.

Ja ymmärrän hyvin, että haluat kannustaa ja auttaa, ja kiitos siitä, mutta se on ehkä jo liian myöhäistä, jos totta puhutaan. Olen alkanut luopua toivosta, koska sitä ei näy edes ympärilläni. En ole koskaan sitä nähnytkään.
Ja minä en edes pidä lapsista ollenkaan.
Enkä halua pahoittaa sinun mieltäsi olemalla näin ''jääräpäinen'' ja ''marttyyrimainen'', mutta kysyn vaan, että miten tästä voi enää nousta mihinkään, kun on lyöty vasaralla armottomasti lyttyyn niin monen monta kertaa?

Tietty joskus on hetkittäistä halua taistella, mutta en vaan jaksa. Psykologista tai lääkkeistä ei ole ollut apua, koska psykologikaan ei uskalla kysyä asioista suoraan, niin miten minä, joka olen ollut koko ikäni puhumatta, tekisin aloitteen? Ylivaikeaa. Toivottavasti ymmärrät.

Lue lisää

Bulimia on varmasti kokonaisvaltaisesti koukuttava, ja vaikeaksi ns "vieroituksen" tekee sekin asia että syöntiä on jatkettava päivittäin, kun taas esimerkiksi kemiallisten substansien väärinkäyttäjat taas pyrkivät lopettamaa ongelmia aiheutttavien aineiden käytön kokonaan.

Yksi asia mikä olisi hyvä muistaa että koskaan et tiedä etukäteen mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mistään ei ole takuuta mutta harvoin elämä jatkuu aivan samanlaisena kovinkaan pitkään. Aika usein muutoksiin liittyy myös hyviä asioita, ja kerralla voi muuttua moni asia.

Tähän tietenkin liitty se käytännön pulma että on pysyttävä hengissä kokeakseen nämä asiat.

Lapset ovat tietenkin jokaisen oma asia, ei niistä tarvitse pitää. Joskus tulee jopa mieleen että onko ihan oikein että niitä saa hankkia kuka vaan....Mainitsin asian vain koska se on kuitenkin hyvä esimerkki isosta muutoksesta, joka ei aikanaan ollut etukäten tiedossa. Voitko itse olla 100% varma mitä mieltä olet aiheesta vaikkapa 35 vuotiaana....?

Ihmisen perusluonteeseen kuuluu vahva muutosvastaisuus, joten pitkään jatkuneen mielen oikun kääntäminen on kova haaste jo pelkästään itse muutoksen takia. Sitä tottuu ajan mittaa lähes mihin vain ja muutos on todella vaikeaa, pienemmissäkin asioissa.

Itse uskon että tärkeä pointti jonkinasteisen "elämänilon" saavutamiseksi on löytää sopiva keino itsensä vihdyttämiseksi ja riittävästi aikaa siihen. Tarkoitan jotakin mielekästä asiaa jonka voi tehdä itsenäisesti, itsekkäästi,josta kokee iloa, mutta ilman toista ihmistä. Näin kukaan muu ei pääse ns "ryssimään" tuota asiaa. Joskus käy niin että joutuu itse kehittämään, opettelemaan tuota asiaa. Ja aihe pitää olla sellainen josta myös jää hyvä mieli.

Toki jos mikään ei tunnu miltään/ kivalta, tällaisenkin asian tekeminenkin voi olla ylivoimaista aika ajoin.

Kun luin tätä sun viimeistä viestiä tuli mieleen kysymys, onko sinulla ollut suht pöllö terapeutti? Jos kerran, vaikkakin nimettömänä, kuitenkin saat asoita kerrottua näin avoimesti, luulisi että "ammattilainen" saisi hoitotilanteessa ajan kanssa hyvän dialogin aikaiseksi. Vaikeiden asioiden purkaminen kasvotusten, joita valitettavasti sinulle on kertynyt valitettavan monta,olisi varmaan tärkeäätä. Ehkä voisit yrittää vaihtaa henkilöä?

Olen vähän vaarallisillä vesillä, ei ole alan koulutusta joten minun ei varmaan pitäisi kamalasti antaa "neuvoja", aihe on kuitenkin varsin vakava. Sillä valtuutuksella olen kommentoinut että lähipiirisä on yksi buuliimikko.

Et pahoita mieltäni, mutta tarinasi on surullinen, toistaiseksi.

Mitäköhän "marssilainen", joka katsoo ihmisiä miettii.... toisillen tuntemattomat ihmiset viestittävät tosillen mitä arkaluontoisimmmista asioista, kaikkien nähtävänä, mutta live tilanteessa perheenjäsennetkään eivät usein kommunikoi kovinkaan hyvin. Ihminen on outo eläin. Nyt unta palloon.

nada unohtui? kirjoitti:

Bulimia on varmasti kokonaisvaltaisesti koukuttava, ja vaikeaksi ns "vieroituksen" tekee sekin asia että syöntiä on jatkettava päivittäin, kun taas esimerkiksi kemiallisten substansien väärinkäyttäjat taas pyrkivät lopettamaa ongelmia aiheutttavien aineiden käytön kokonaan.

Yksi asia mikä olisi hyvä muistaa että koskaan et tiedä etukäteen mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mistään ei ole takuuta mutta harvoin elämä jatkuu aivan samanlaisena kovinkaan pitkään. Aika usein muutoksiin liittyy myös hyviä asioita, ja kerralla voi muuttua moni asia.

Tähän tietenkin liitty se käytännön pulma että on pysyttävä hengissä kokeakseen nämä asiat.

Lapset ovat tietenkin jokaisen oma asia, ei niistä tarvitse pitää. Joskus tulee jopa mieleen että onko ihan oikein että niitä saa hankkia kuka vaan....Mainitsin asian vain koska se on kuitenkin hyvä esimerkki isosta muutoksesta, joka ei aikanaan ollut etukäten tiedossa. Voitko itse olla 100% varma mitä mieltä olet aiheesta vaikkapa 35 vuotiaana....?

Ihmisen perusluonteeseen kuuluu vahva muutosvastaisuus, joten pitkään jatkuneen mielen oikun kääntäminen on kova haaste jo pelkästään itse muutoksen takia. Sitä tottuu ajan mittaa lähes mihin vain ja muutos on todella vaikeaa, pienemmissäkin asioissa.

Itse uskon että tärkeä pointti jonkinasteisen "elämänilon" saavutamiseksi on löytää sopiva keino itsensä vihdyttämiseksi ja riittävästi aikaa siihen. Tarkoitan jotakin mielekästä asiaa jonka voi tehdä itsenäisesti, itsekkäästi,josta kokee iloa, mutta ilman toista ihmistä. Näin kukaan muu ei pääse ns "ryssimään" tuota asiaa. Joskus käy niin että joutuu itse kehittämään, opettelemaan tuota asiaa. Ja aihe pitää olla sellainen josta myös jää hyvä mieli.

Toki jos mikään ei tunnu miltään/ kivalta, tällaisenkin asian tekeminenkin voi olla ylivoimaista aika ajoin.

Kun luin tätä sun viimeistä viestiä tuli mieleen kysymys, onko sinulla ollut suht pöllö terapeutti? Jos kerran, vaikkakin nimettömänä, kuitenkin saat asoita kerrottua näin avoimesti, luulisi että "ammattilainen" saisi hoitotilanteessa ajan kanssa hyvän dialogin aikaiseksi. Vaikeiden asioiden purkaminen kasvotusten, joita valitettavasti sinulle on kertynyt valitettavan monta,olisi varmaan tärkeäätä. Ehkä voisit yrittää vaihtaa henkilöä?

Olen vähän vaarallisillä vesillä, ei ole alan koulutusta joten minun ei varmaan pitäisi kamalasti antaa "neuvoja", aihe on kuitenkin varsin vakava. Sillä valtuutuksella olen kommentoinut että lähipiirisä on yksi buuliimikko.

Et pahoita mieltäni, mutta tarinasi on surullinen, toistaiseksi.

Mitäköhän "marssilainen", joka katsoo ihmisiä miettii.... toisillen tuntemattomat ihmiset viestittävät tosillen mitä arkaluontoisimmmista asioista, kaikkien nähtävänä, mutta live tilanteessa perheenjäsennetkään eivät usein kommunikoi kovinkaan hyvin. Ihminen on outo eläin. Nyt unta palloon.

Lue lisää

Itse asiassa pyrin tekemään kaikki päätökset, jos suinkin mahdollista, jo tällä iällä. Ja siitä olen niin varma, siis aivan miljoona prosenttisen varma, että en koskaan, en ikinä, never ever, aio hankkia lasta. En vaikka mielikin tekisi, kiellän itseltäni siis tarpeeni ja tahtoni, jos niin olen päättänyt. Enkä koskaan aio syödä suklaata tai mitään paskaa sitä oksentamatta. Enkä koskaan aio polttaa tupakkaa tai mitään. Ei kiitos, ei kiitos ja ei kiitos, ei näitä mitään minulle.

Siitä on ainakin takuu, että voin kuolla/vahingoittaa itseäni aina milloin haluan ja että vielä joskus kuolen, se on väistämätöntä. Ja se on varmaa että jatkan oksentelua. Ja tekstistäsi kyllä voi huomata, että et itse ole sairastanut. Itsekään en ala muita neuvomaan sellaisissa asioissa, joita en ole itse kokenut. On se vaan helppoa ja ''ystävällistä'' ja ''minäpä nyt niin empaattisena sivustaseuraajana neuvon sinua, joka sairastat''.

Kaikki mitä sanot, olen miettinyt ja pähkäillyt, kaikki moneen kertaan, mutta ei, jos motivaatiota ja ELÄMÄNILOA/HALUA EI OLE YHTÄÄN, SE ON TIPO TIESSÄÄN, NIIN VAIKEA TÄLLE ON MITÄÄN TEHDÄ, VAIKKA JOKU NEUVOISIKIN. Enkä edes halua elää 35-vuotiaaksi, jos totta puhutaan. Ihminen ei ole silloin enää edes hehkeimmillään vaan vanhenee jo kovaa vauhtia. Kohti kuolemaa menemme me kaikki.
Kuolema meidät korjaa.

Ja huomauttaisin vielä, että mikään tekeminen, harrastus, virike, puuhastelu, pelaaminen, tv:n katselu, tietokoneella oleminen, ''kavereiden kanssa oleminen'', perheen kanssa oleminen, sukulaisten kanssa oleminen, miesten kanssa jutteleminen, baarissa notkuminen, shoppaileminen, koiran omistaminen, ulkoileminen, tai mikä muu tahansa aktiviteetti ei aiheuta minussa minkäänlaista mielihyvää, kaikki tuntuu näennäiseltä ja pakolta ja ärsyttävältä, niistä en saa minkäänlaista iloa. Ja pahimmassa tapauksessa ne saavat minut hyvinkin ärtyneeksi. Ainoa asia, joka on minusta vähänkään mielekästä on syöminen ja oksentaminen.

Joo, minun terapeuttini on huono, kun ei ole edes samalla ajatuksen tasolla kuin minä, en siis tarkoita että hän olisi huono, mutta me näemme maailman aivan eri tavoin ja hän ei ole tarpeeksi räväkkä, jotta saisi minussa mitään näkyvää muutosta aikaan. Tai yhtään mitään irti, muuta kuin hymyn ja sen että valehtelen että ihan hyvin menee. Enkä edes tosin halua, että saisi. Ja arvaa, olenko yrittänyt vaihtaa terapeuttiani, mutta turhaan, ei onnistunut, joten mätänempähän helvetissä sitten, hyvä vaan niin. Ihanan masokistista.

Mitä sanoa tai tehdä, kun lähes kaikki on jo mietitty ja analysoitu? Miksi elää, jos niin ei tunne haluavansa tehdä? Miksi lopettaa oksentelu, kun sen kanssa pystyy elämään? Kuka on määrittelevä, mikä on sairasta ja mitä tervettä?
Kenellä on oikeus pakottaa toinen hoitoon? Enää en häpeile bulimiaani, sairauttani, jos se sairaus oikeasti on, kaikki eivät parane ja minä en parane, koska en edes halua. Ennemmin kuolisin, kuin antaisin muiden voittaa. Oma ylpeyteni ei anna minun parantua. Olen jo liian syävällä ''nolossa'' suossa, joten se vieköön minut.

Tarkoituksesi oli varmaan tarkoitus olla hyvä, kun kommentoit minulle, mutta tämmöiset tekstit vain lisäävät päättäväisyyttäni ja vähentävät halua parantua. Ja saavat minut puolustamaan itseäni ja vastaamaan samalla mitalla takaisin. Oikeastaan kiitos siis, on kiva aina kommentoida, kun joku laittaa kommenttia, koska vastaustaitoni kehittyvät, vaikka ei niitä oikeasti ole. Olen säälittävä, mutta minkäs teet. Naiivikin? Ja tyhmä? SO BE IT. Olen uhmakas.

5 vuotta bulimiaa. kirjoitti:

Itse asiassa pyrin tekemään kaikki päätökset, jos suinkin mahdollista, jo tällä iällä. Ja siitä olen niin varma, siis aivan miljoona prosenttisen varma, että en koskaan, en ikinä, never ever, aio hankkia lasta. En vaikka mielikin tekisi, kiellän itseltäni siis tarpeeni ja tahtoni, jos niin olen päättänyt. Enkä koskaan aio syödä suklaata tai mitään paskaa sitä oksentamatta. Enkä koskaan aio polttaa tupakkaa tai mitään. Ei kiitos, ei kiitos ja ei kiitos, ei näitä mitään minulle.

Siitä on ainakin takuu, että voin kuolla/vahingoittaa itseäni aina milloin haluan ja että vielä joskus kuolen, se on väistämätöntä. Ja se on varmaa että jatkan oksentelua. Ja tekstistäsi kyllä voi huomata, että et itse ole sairastanut. Itsekään en ala muita neuvomaan sellaisissa asioissa, joita en ole itse kokenut. On se vaan helppoa ja ''ystävällistä'' ja ''minäpä nyt niin empaattisena sivustaseuraajana neuvon sinua, joka sairastat''.

Kaikki mitä sanot, olen miettinyt ja pähkäillyt, kaikki moneen kertaan, mutta ei, jos motivaatiota ja ELÄMÄNILOA/HALUA EI OLE YHTÄÄN, SE ON TIPO TIESSÄÄN, NIIN VAIKEA TÄLLE ON MITÄÄN TEHDÄ, VAIKKA JOKU NEUVOISIKIN. Enkä edes halua elää 35-vuotiaaksi, jos totta puhutaan. Ihminen ei ole silloin enää edes hehkeimmillään vaan vanhenee jo kovaa vauhtia. Kohti kuolemaa menemme me kaikki.
Kuolema meidät korjaa.

Ja huomauttaisin vielä, että mikään tekeminen, harrastus, virike, puuhastelu, pelaaminen, tv:n katselu, tietokoneella oleminen, ''kavereiden kanssa oleminen'', perheen kanssa oleminen, sukulaisten kanssa oleminen, miesten kanssa jutteleminen, baarissa notkuminen, shoppaileminen, koiran omistaminen, ulkoileminen, tai mikä muu tahansa aktiviteetti ei aiheuta minussa minkäänlaista mielihyvää, kaikki tuntuu näennäiseltä ja pakolta ja ärsyttävältä, niistä en saa minkäänlaista iloa. Ja pahimmassa tapauksessa ne saavat minut hyvinkin ärtyneeksi. Ainoa asia, joka on minusta vähänkään mielekästä on syöminen ja oksentaminen.

Joo, minun terapeuttini on huono, kun ei ole edes samalla ajatuksen tasolla kuin minä, en siis tarkoita että hän olisi huono, mutta me näemme maailman aivan eri tavoin ja hän ei ole tarpeeksi räväkkä, jotta saisi minussa mitään näkyvää muutosta aikaan. Tai yhtään mitään irti, muuta kuin hymyn ja sen että valehtelen että ihan hyvin menee. Enkä edes tosin halua, että saisi. Ja arvaa, olenko yrittänyt vaihtaa terapeuttiani, mutta turhaan, ei onnistunut, joten mätänempähän helvetissä sitten, hyvä vaan niin. Ihanan masokistista.

Mitä sanoa tai tehdä, kun lähes kaikki on jo mietitty ja analysoitu? Miksi elää, jos niin ei tunne haluavansa tehdä? Miksi lopettaa oksentelu, kun sen kanssa pystyy elämään? Kuka on määrittelevä, mikä on sairasta ja mitä tervettä?
Kenellä on oikeus pakottaa toinen hoitoon? Enää en häpeile bulimiaani, sairauttani, jos se sairaus oikeasti on, kaikki eivät parane ja minä en parane, koska en edes halua. Ennemmin kuolisin, kuin antaisin muiden voittaa. Oma ylpeyteni ei anna minun parantua. Olen jo liian syävällä ''nolossa'' suossa, joten se vieköön minut.

Tarkoituksesi oli varmaan tarkoitus olla hyvä, kun kommentoit minulle, mutta tämmöiset tekstit vain lisäävät päättäväisyyttäni ja vähentävät halua parantua. Ja saavat minut puolustamaan itseäni ja vastaamaan samalla mitalla takaisin. Oikeastaan kiitos siis, on kiva aina kommentoida, kun joku laittaa kommenttia, koska vastaustaitoni kehittyvät, vaikka ei niitä oikeasti ole. Olen säälittävä, mutta minkäs teet. Naiivikin? Ja tyhmä? SO BE IT. Olen uhmakas.

Lue lisää

näkemiin...tai miten se nyt meni...anyway, kaikkea hyvää sinulle.

Kiva että aiheeni aiheutti keskustelua. :>> Kun tuossa nyt luki, miten samanlaisia oireita ihmisillä on, ei voi kuin ihmetellä, miksi ihmiset vain jatkaa tätä. Mitä vain kauneuden eteen?

venya` kirjoitti:

Kiva että aiheeni aiheutti keskustelua. :>> Kun tuossa nyt luki, miten samanlaisia oireita ihmisillä on, ei voi kuin ihmetellä, miksi ihmiset vain jatkaa tätä. Mitä vain kauneuden eteen?

Lue lisää

Bulimiani alkoi ehkä kauneuden tavoittelusta siitä oudosta tarpeesta olla laiha. Koskaan en kovin ylipainoinen ole ollutkaan mutta painoni on mielessä aina. Se miksi olen jatkanut bulimiaa ei välillä liity millään tavalla kauneuden tavoitteluun vaan tavallaan siihen että jäin kiinni siihen hyvän olon tunteeseen, joka tästä seuraa (pl kaikki mahdolliset haitat ja masennukset). Tietenkin se on opittua mutta useimmiten itse kauneus ei ole enää mielessä on vaan selittämätön pakko ja mahdoton kontrolloida itseä. Sairaus ei kerro enää pinnallisuudesta tai rationaalisesta valinnasta!