kuolema pelottaa.

Hei! Minulla oli aikaisemmin samanlaisia pelkoja ja ajatuksia, mutta nykyisin olen ihan varma siitä, että "kuolemaa ei ole"..fyysinen keho muuttaa vain muotoaan. Kannattaa lukea Elsa Barkerin kirja: kirjeitä valon maailmasta.

Kurjaa kuulla! Itsekin olen nuori, ja viimeisen parin viikon aika olen miettinyt paljon kuolemaa - niin läheisten, itseni ja kuolemaa yleensä. Tiedän miten surulliseksi ja ahdistavaksi se tekee olon, eikä niistä ajatuksista kai pääse eroon kuin ajan kanssa.

Minäkään en ole periaatteessa omia läheisiäni menettänyt, yksi ukki on minun elinaikanani ollut enää elossa ja kuollut, mutta onneksi sitä ei silloin niin jäänyt miettimään. Pitää vaan hyväksyä, että kaikki kuolee joskus eikä se miettimällä siitä miksikään muutu. Turha surra etukäteen :)

Itse yritän nyt olla miettimättä kuoleman jälkeistä olotilaa, sitä ettei itse ole enää olemassa, on mahdotonta käsittää. Sitä vaan helposti jumiutuu näihin ajatuksiin eikä sitten kykene muuta miettimään..minua itseäni on jotenkin helpottanut kun oon miettiny aikaa ennen syntymääni: ei sitä muista, palaan samaan kuolemani jälkeen. Tai se, että kuolema on niinkun nukkumaanmenemistä, ja nukkuminenhan on kivaa! Eikä nukkuessaan tiedä mistään mitään :)

Kannattaa tosiaan puhua/kirjoittaa jollekkin ajatuksista, tai vaikka vaan itselle päiväkirjaan. Yritä keksiä paljon tekemistä ja ajateltavaa, en usko että kovin kauaa jaksat asiaa miettiä.

Ja ennen kaikkea, vietä aikaa läheistesi kanssa! Kuolema on varmasti edes hieman helpompi hyväksyä, jos ei joudu sitten katumaan kun ei tullut sanottua tai tehtyä jotain jollekkin ihmiselle. :)

Tsemppiä.

voivat toimia: "Kun minä olen, ei ole kuolemaa. Ja kun kuolema on, ei minua ole". En valitettavasti muista, kenen lausahdus on.

Tahi: "Elämä, jotain hauskaa ja mielenkiintoista, jota minulle tapahtuu kahden ikuisuuden välillä"

Ja monastihan se on pelkkä pelko, joka pelottaa ei niinkään itse asia tai tapahtuma. Tämän kulloisenkin hetken eläminen täysillä on tärkein tehtävä ihmiselle. Hyvää ja onnellista nuoruusaikaa!!

Olin 3-vuotias, kun mummuni kuoli. Hän asui viimeiset vuotensa meillä kotona ja siellä hän kuolikin. Elettiin 1950-lukua, jolloin kuolemaa ei oltu vielä täysin laitostettu.
Mummu oli, odotetusti, kuollut yöllä äitini ja tätieni läsnä ollessa. Aamulla tuotiin arkku kotiin ja mummu laitettiin arkkuun. Minut kutsuttiin myös vainajaa katsomaan.
Kolmi-vuotias ei vielä käsitä kuoleman merkitystä ja lopullisuutta, joten asia ei minua siinä vaiheessa askarruttanut.
Parin vuoden kuluttua minulle tuli kauhea kuoleman pelko. Se yllätti minut usein kesken leikkien. Muistaakseni kerran kerroin äidilleni asiasta, mutta hän vähätteli sitä ja sanoi, että ei täällä kukaan maailmantolpaksi elä. Siitä aiheutui uusi pelko, että jäisinkin maailmaan ihan yksin, kun toiset ovat kuolleet.
Aloin pelätä kuoleman lisäksi pimeää, mörköjä ja lopulta sitä pelkäämistäkin.
Mörköpelko jatkui aikuiseksi asti, sisältäen kaiken kauhun, mitä mielikuvitus, elokuvat ja kummitusjutut jne. mieleeni toivat. Yksin en uskaltanut yöpyä missään.
Kuolemanpelko uusiutui, kun olin nuori aikuinen. Tällöin menin etsimään siihen apua mielenterveystoimistosta. Parin käynnin jälkeen totesin, että sieltä ei apua kauhuuni löydy.
Ajan ja uskoontulon myötä pelot alkoiva hellittää.
Opiskelin aikuisena sairaanhoitajaksi. Työskentelin osastolla, jossa kuoli paljon potilaita, myös hyvin nuoria.
Kuolemien kohtaaminen vei minulta pelon. Kuolema ei ollutkaan kauhea ja kivulia tapahtuma, vaan monille suorastaan helpotus. Potilaat väsyivät ja loppuajan olivat yleensä ympäristöönsä reagoimattomia. Lopulta he vain siirtyivät pois elämästä. Jäljelle jäi maallinen ruumis, josta näki, että henki, sielu tai mitä nyt kukin ajattelee, oli poistunut ja jäljellä oli sen kuihtunut asuinsija.
Olemme saaneet sisäänrakennetut ohjeet elämää ja itsemme suojelua varten. Olemmahan osa luomakuntaa. Siksi uskon, että ihmiselle on annettu myös ohjeet elämästä luopumiseen, kun se aika koittaa.
Pelot eivät synny tyhjästä, vaan voivat aiheutua lapsena koetusta rakkauden ja turvallisuudentunteen puutteesta.
Kehotan sinua hakeutumaan hoitoon ja terapiaan, vaikka terveyskeskuslääkärin lähettämänä. Nykyisin tiedetään asioista enemmän kuin minun nuoruudessani, joten uskon, että apua löytyy.

Mulla ihan sama juttu. Tuntui kuin olisin kirjottanut viestisi. Itse pelkään kans kuolemaa aivan järkyttävästi, varsinkin iltaisin yksin ollessa tulee mieleeni kuolema ja mitä sen jälkeen on välil itken oikein sitä kun niin paljon mietityttää eikä voi käsittää asioita... :(

Muakin on alkanut ihan järjettömästi pelottamaan sekä oma että läheisten kuolema.Tunne tuntuu vaan voimistuvan päivä päivältä enkä tiedä mikä avuksi.Olen seurustellut poikaystäväni kanssa 5v, välillä kun hän on jo nukahtanut, en meinaa saada edes henkeä kun alan miettimään että joku päivä en enää saa pitää tuosta maailman ihanimmasta ihmisestä kii.en kestä ajatusta vanhenemisesta, siitä että joka päivä ja sekunti olemme lähempänä loppua. En kestä ajatusta että jollekin rakkaalle kävisi jotain ja silti pelkään koko ajan että niin käy.Ehkä tämä johtuu siitä etten ole milloinkaan uskonut eläväni pitkään ja se on ollut ok.Koin paljon pahaa lapsuudessani/nuoruudessani, ja totuin siihen että ajattelin etten elä kauaa.Siksi en käynyt kouluja loppuun, enkä halunut ketään lähelleni ja sairastin bulimiaa ja anoreksiaa.Kun olen nyt taistellut syömishäiriöt pois (yli vuosi sitten) ja miehelläni ja minullakin menee taas hyvin, tämä pelko ei jätä rauhaan.meneeköhän se ohi ajan kanssa, kun vasta olen nyt pystynyt tajuamaan että minulla on jotain menetettävää?En millään haluaisi lääkkeitä, olen perheessäni ainoa joka ei syö mitään lääkkeitä.

Usein nuoret ihmiset pelkäävät kuolemaa, sekä omaa että läheisten kuolemaa. Toisaalta on luonnollista ja terveellistäkin pelätä kuolemaa jonkin verran, muutenhan emme varoisi ilmeisiä vaaroja jne.
Minä olin jokin aika sitten läsnä puolisoni kuollessa. Hoidin myös häntä pitkään jatkuneen sairauden ajan ja tiesin, että paranemista ei ole odotettavissa. Minulle kävi niin, että olin sekä kuolemaa edeltäneet muutamat päivät hirveän tyyni, samoin itse kuoleman hetkellä joka oli yksinkertainen ja eleetön eikä yhtään pelottava.
En tietenkään voi tarkkaan tietää mitä puolisoni koki. Viimeisinä päivinä hän ei enää puhunut mutta oli tajuissaan ja seurasi katseella ihmisiä huoneessa. Yritin puhella hänelle melkein koko ajan ja olla tyyni ja rauhallinen myös hänen takiaan. Luulen, että tajusi asioita mutta ei loogisesta ja lineaarisesti vaan ikään kuin unessa tai sumuverhon läpi.
Tottakai minulle jälkeenpäin on tullut ajatuksia, että elämä on yhtä tyhjän kanssa kun kuitenkin kuollaan ja toiset ihmiset sitten koskevat henkilökohtaisiin tavaroihinkin ja siirtävät ja poistavat kaiken.
Mutta silti ajattelen, että elämän mieli on juuri siinä että elämä ei jatku ikuisesti.
Kun kuolema on kokskettanut näin läheltä ja olen nähnyt rakkaimman ihmiseni kuolleena minusta on tullut tietyllä tavalla pelottomampi. Tottakai ajan autolla varovasti kuten ennenkin jne. mutta kaikki irrationaaliset pelot ovat vähentyneet. Olen lähdössä yksin telttaretkelle erämaahan enkä pelkää muuta kuin ihan pikkuisen sitä mahdollisuutta, että kohtaan karhuja, mutta en pelkää yleisellä tasolla pimeyttä, metsän rasahtelua jne.
Mene joskus ulos kirkkaan tähtitaivaan alle ja katsele tähtiä. Näet ehkä tähdenlentojakin. Ainakin minä olen tähtitaivaan alla kokenut, miten pieni hippunen maailmankaikkeudessa ihminen on ja tämä ajatus tuo minulle lohtua. Yleensäkin ajattelen, että luonto kaikissa muodoissaan kertoo ihmiselle paljon olennaista.

Ajattele, että kuolemaa on ihan turha pelätä. Se tulee, se on väistämätöntä ja kaikki ihmiset kuolee joskus. Ikävä kyllä kukaan ei voi elää ikuisesti..ainakaan täällä.

Itse uskon iankaikkiseen elämään kuoleman jälkeen, vaikka sekin tuntuu joskus kauhealta ajatukselta...että joutuisi elämään ikuisesti, elämä ei loppuisi koskaan.

Ajattele, että elät elämääsi nyt täysillä. Kun kuolet, pääset joko taivaaseen tai helvettiin. Jos niitä ei ole olemassa, sinua ei vain enää ole. Ei se sitten enää haittaa kun ei ole mitään tietoisuutta.

Ja onhan kuolemassa ainakin se hyvä puoli, ettei tarvitse enää miettiä kuolemaa :)

Itsekin pelkään kuolemaa herkeämättä. Itken usein iltaisin, kun pelkään läheisteni ja itseni kuolemaa. Minulla on kaikki todella hyvin: olen nuori, menestynyt, suosittu, minulla on ihana perhe ja ystävät, maailman parhaat idolit, mahtavat harrastukset eikä mitään suurempia ongelmia taakkanani. Lähiaikoina mieleeni on noussut ajatus siitä, että lapsuuteni ja nuoruuteni on pian ohi, ja pitää astua aikuisen ihmisen suuriin saappaisiin. Uskon pelkääväni aikuistumista, sillä lapsuuteni on ollut täydellisen ihana: olen pärjännyt hyvin koulussa, asunut luonnonkauniissa lämminhenkisessä lähiössä isossa talossa rakastavien vanhempien suojattina, ollut monien ihanien ihmisten ympäröimänä, löytänyt ihan liikaa kavereita, matkustellut, viettänyt upeaa aikaa perheeni kanssa ja tavannut idoleitani useita kertoja. Tokihan minunkin elämääni on sisältynyt murheita ja vastoinkäymisiä jopa enemmän kuin tarpeeksi, mutta kun nyt katson taaksepäin lapsuuteeni, muistan kaiken ihanana ja kauniina. Kaiken sen ajan. Pelkäänkin juuri menettäväni kaiken tämän, kun kuolen. Uskon Jumalaan, mutta en ole aivan varma tuonpuoleisesta - eihän kukaan meistä ole. Pelkään unohtavani kauniin lapsuuteni, elämäni, ihanat ihmiset ja elämän kauneuden. Se minua eniten pelottaa. Moni sanoo, että kuoleminen on ihanaa kun pääsee eroon tämän maailman huolista ja murheista, minä vain en halua pois tästä ihanasta maailmasta. Tiedän, olen vielä nuori ja ehkä naiivi, mutta minusta tuntuu pahalta tietää menettävänsä tämän kaiken.

mutta se aika ennen kuolemaa, jolloin todennäköisesti on kipuja tai muita ongelmia ja tiedostaa ne riesat ja tahtoisi pois, mutta joku vitun lääkärin etiikka pakottaa kitumaan viimeiseen asti. Eiköhän se ole itsestään selvää ettei kukaan halua kitua loppuun jos tietää, ettei enää ole mahdollisuutta elää terveenä jne.

Olen lukenut useamman kirjan, joka käsittelee kuoleman jälkeistä elämää, vanhimman poikani kuoleman jälkeen. Hänen kuolemastaan tulee piakkoin 5kk. Ennen pelkäsin kuolemaa, poikani kuoleman jälkeen pelko jäi pois, kun puin hänet omiiin vaatteisiinsa arkkuun laiton yhteydessä. Suutelin hänen viileää otsaansa ja silitin poikani poskea. En pelkää enää kuolemaa. Elän päivän kerrallaan muistellen rakasta poikaani ja luottaen siihen, että vielä kerran tapaamme ja saan sulkea hänet hellään halaukseen.

Elsa Barker; Kirjeitä valon maailmasta on yksi lohduttavimmista kirjoista joita olen lukenut. Peter Richelieu; Sielun matka. Jane Sherwood; kuoleman jälkeinen päiväkirja. Luukanen-Kilden; kuolemaa ei ole. Lorna Byrne; Enkeleitä hiuksissani. Michael Newton; Sielujen matka ja osa2; Sielujen kohtalo. Toivon, että noista kirjoista saatte ajatuksia ja ehkäpä lohdutusta. Toivon, että ette pelkää kuolemaa. Kuolema on vain osa meidän sielun suunnitelmaamme. Laitan teille runon:

Kuolemaa ei ole.
Olen vain livahtanut toiseen huoneeseen.
Minä olen minä, Sinä olet sinä.
Mitä me olimme toisillemme, olemme yhä.
Kutsu minua tutulla nimelläni.
Puhu minulle sillä luonnollisella tavalla,
miten ennen puhuit.
Älä käytä erilaista äänensävyä,
älä pakota itseäsi juhlalliseen tai
surulliseen puhetapaan.
Naura kuten aina nauroimme pikku jutuille,
joista nautimme yhdessä.
Leiki, hymyile, ajattele minua,
rukoile puolestani.
Anna nimeni olla kotiväen puheissa,
niin kuin se on aina ollut,
puhukaa minusta ilman kliseitä,
ilman varjojen häivää.
Elämä tarkoittaa kaikkea.
Se on sama mitä se on aina ollut,
katkeamaton jatkuvuus.
Miksi minun pitäisi olla poissa mielestäsi,
vaikka olen poissa näkyvistäsi.
Odotan sinua, välimatkan päässä,
jossain hyvin lähellä, juuri kulman takana.
Kaikki on hyvin.

-Henry Scott Holland-