onko muita jotka ovat ajatelleet etteivät löydä kumppania ja adoptoisivat ulkomailta lapsen? olen 27 vuotias (poikamainen)nainen enkä ole pahemmin seurustellut elämässäni.(Olen ujo enkä osaa iskeä ihmisiä) Olen kuitenkin ajatellut että haluan vielä joskus oman lapsen ilman synnytyskipuja. Vaikka lapsella ei isää olisikaan en usko sen olevan iso puute -antaisinhan lapselle kumminkin kunnon kodin ja elämän. Mitä mieltä olette lapsen kasvattamisesta onko se ylivoimaista yksineläjälle?(niin henkisesti kuin rahallisestikin ym)
adoptio
Siivooja-Pirjo
8966
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 6 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen ajatellut. Mutta en tiedä onko mahdollista vielä lain puolesta? Myös sitä olen ajatellut, että hedelmöityshoidon kautta koittais hankkia, joskaan en tiedä kestäiskö raskausaikaa yksin ja toki synnytyskin pelottaa.
Kaikki on vaan tehty niin hankalaksi :( Mutta luovuta en jos vauvakuume yltyy.
ihan mahdollista. Osasta kohdemaista voi myös yksinäinen nainen adoptida lapset. Joissakin on kyllä ehtona, että jos adoptoi yksin, täytyy olla valmis ottamaan vähän vanhempi tai vammainen lapsi. Osassa ei tällaista ehtoa ole. Naispari ei saa adoptoida.
Kyllä yksinkin pärjää jos on hyvä tukiverkko eli kavereita tai sukulaisia auttamassa välillä. Kyllähän monet tässä maailmassa ovat yksin lapsen kanssa ja hyvin pärjänneet.
Tärkeää on ettei jää ihan yksin, siinä väsyy helposti. Ja lapsi pärjää ilman isääkin, voihan nimetä miespuoleisen kummin.
Lapset ovat aika vähän aikaa pieniä ja sitten jo itsenäistyvät. Ei siis tarvitse loppuelämää olla täysin sidottu lapseen ja hylätä omaa elämää.
Kannattaa yrittää jos on kova hinku, muuten se harmittaa koko loppuelämän.
Adopitioasioista en tiedä muuta kuin että tiedän myös yksineläjien adoptoineen lapsia. Yksin lapsen kasvattamisesta tiedänkin sitten jo enemmän ja siinä on kyllä ihan täysin mahdollista onnistua ihan hyvin. Itse olen huolehtinut yhdestä lapsesta täysin ilman toisen viikonloppuvanhemman apua melkein alusta alkaen ja ikinä en vaihtaisi pois elämää vanhempana ja lapsen kanssa. Kun sen vielä harkiten teet, en voi kuin kannustaa. Olin myös lapseni syntyessä aikalailla sinun ikäisesi ja olen kokenut, että se oli (ainakin itselleni) hyvä ja jaksavainen ikä olla äiti yksinkin.
Taloudellisesti on ollut aika-ajoin tiukkaa ja tietysti aina tulee jossain määrin olemaan, kun tienaajia on perheessä vain yksi,ja ensimmäiset vuodet vielä opiskelin, mutta aika tiukkaahan voi olla yksineläjälläkin.
Jonkilainen tukiverkosto on tietysti hyvä olla ympärillä, jotta itse voi joskus huilata ja yllättävääkin avuntarvetta voi tietysti tulla. Vastuu on voi myös olla aika ajoin painava yksin kantaa ja siksikin ystävät, sukulaiset, yms. "apuvanhemmat" ovat joskus tarpeen.
Yksi jotakuinkin täysipäinen vanhempi on lapselle huomaattavasti parempi vaihtoehto kuin vaikkapa riitaisa tai ongelmallinen, mutta ns. kokonainen perhe! Eikä hyvä lapsuus varmasti perustu kahden vanhemman olemassaoloon vaan hoivaan, turvaan ja välittämiseen.
Adoptiosta en osaa sanoa mitään, mutta lapsien yksin kasvattamisesta tiedän jotain. Kyllä lapsen/lapsien kasvattaminen onnistuu yksineläjältäkin, mutta kuten monissa muissakin viesteissä sanotaan, tukiverkko on hyvä olla ja on osattava pyytää ja vastaanottaa apua silloin kun on tarvetta. Ei ole lapsen eikä itsesikään etu, että väsyttää itsensä ihan piippuun. Kenenkään ei tarvitse olla "superäiti" ei yksineläjän eikä kaksineläjänkään. Taloudellisesti on joskus raskasta tai ainakin me eletään tosi niukasti, mutta suurempi niukkuus on mielestäni juuri se yksinolo. Ei ole ketään toista vastuunkantajaa, sun täytyy aina itse tehdä kaikki päätökset ja seistä sitten niiden takana. Joskus tuntuu että olisi helpompaa jos olisi toinen kenen kanssa voisi keskustella asioista ja puntaroida eri näkökohtia...asiat kun harvoin ovat ihan mustavalkoisia. Olen elänyt kolmen lapsen kanssa kohta neljä vuotta, ja raskasta ja rakasta on ollut. Lapsiin on hyvät välit ja uskon heidän yhdestä vanhemmasta huolimatta olevan onnellisia ja tasapainoisia lapsia. Elämä on sellaista, ettei sitä kovin tarkkaan voi suunnitella etukäteen. Tai ainakin harvoin suunnitelmat toteutuvat. En minä ainakaan suunnitellut 20 vuotta sitten tällaista, mutta hiton onnellinen olen.
jos ajattelet, ettet halua synnyttää lasta synnytyskipujen takia. Liikaa on nykyihmisellä valinnanvaraa, jos tuollaisenkin voi valita. "En halua synnyttää lasta, kun se sattuu, tilaanpa sen ulkomailta". Voi taivas.
Adoptio on hieno asia jo eettisistäkin syistä, maailmassa on paljon lapsia, jotka tarvitsisivat oman kodin.
Moni nainen pelkää synnytyskipuja, ei niiden pelkääminen tee kenestäkään huonoa vanhempaa. Minäkin pelkäsin hirveästi ja pelkäisin vieläkin.
niin adoptio on eettisempää kuin synnyttäminen niin kauan kuin maailmassa on lapsia, joilla ei ole kunnon kasvun perusedellytyksiä. En silti väitä että lasten synnyttäminen olisi epäeettistä.
Yksin pärjää mutta raskasta se voi ajoittain olla. Onko sinulla oma äiti, sisaruksia, hyviä ystäviä tms. jotka tarvittaessa auttavat? Silloin kun yh-äidillä on kuume ja flunssa ja lapsella samat yhdistettynä mahatautiin niin aivan yksin voi tuntua toivottomalta. Tai kun lasta kiusataan vaikka ihonvärin vuoksi, tai vääränväristen haalarien vuoksi, tai kun lapsi itse tekee jotain tyhmää ja tarvitsisi toista aikuista miettimään että mitäs nyt.
Raha ei tietysti ole kaiken a ja o mutta jos sitä on hieman yli perustarpeiden niin rahalla saa vaikka babysitterin silloin tällöin. Ei tee onnelliseksi mutta helpottaa elämää.
Ja toisaalta isoissa kaupungeissa ainakin on yksinhuoltajien olohuoneita, lapsiparkkeja yms. jotka on tarkoitettu yh-äitien hengähtämiseen.
Mutta jos päätät adoptoida niin onnea matkaan!
On äidit kautta aikain ja kautta maailman pärjänneet yksin monenkin lapsen kanssa.