Minä ymmärrän niitä, jotka vinoilevat, sättivät, herjaavat, ottavat mikä-sinä-olet-ketään-tässä-neuvomaan -asenteen. Ymmärrän palstalle kirjoittavia ehkä paremmin, kuin moni uskoisi.
Muistan, kun sain ensimmäisen 300 sivuisen romaanikäsikirjoituksen editoituna kustantajalta.
Olin aiemmin vakuuttunut kirjoittajan taidoistani. Olin itseeni tyytyväinen ja pöyhkeä, ainakin sisälle päin.
Hyökkäyssuunnitelma pilvilinnaa vastaan oli kuitenkin jo käynnistetty.
Kirjekuoren avaaminen romutti luuloni ja, melkein, itsetuntonikin. Minut täytti suunnaton viha ja pettymys, turhautuminen. Käteni alkoivat täristä, ja hikikarpalot nousivat noroina otsalle. Rakas lapseni oli raiskattu. Liuskat kirkuivat punaisenaan merkintöjä. Ja kun kerron, että ne olivat niitä täynnä, tarkoitan sitä konkreettisesti. Joukossa oli myös sivuja, joiden ylle oli vedetty tummanpunaiset henkselit. Täysin puhtaita sivuja oli neljä. Kolmestasadasta.
Neljä!
Neljä?
Kuvittelin, että asiassa oli tapahtunut hirvittävä väärinkäsitys. Eihän teksti tarvittavien korjauksien jälkeen enää olisi omaani vaan jonkun toisen. Kustannustoimittajan. Sen viekkaan, omavaltaisen ja itsekkään pirun.
Olin vähällä nakata paperinipun takkaan, enkä liioittele yhtään. Tunsin sydämeni särkyvän.
Seuraavana päivänä aloin korjata tekstiä. Huomioin suurimman osan korjausehdotuksista. Kyseinen teksti tuli takaisin korjaukseen neljä kertaa ennen taittoa...
Prosessi käydään läpi edelleen joka kerta, vaikka teoksia on takana jo useita ja korjauskerrat ja -merkinnät ovat kerta kerralta vähentyneet. Nyt osaan ottaa kaiken oppimisen kannalta, jos oikein itseni siihen etukäteen psyykkaan.
Helppoa se ei vieläkään ole.
Muistan, kun sain ensimmäisen 300 sivuisen romaanikäsikirjoituksen editoituna kustantajalta.
Olin aiemmin vakuuttunut kirjoittajan taidoistani. Olin itseeni tyytyväinen ja pöyhkeä, ainakin sisälle päin.
Hyökkäyssuunnitelma pilvilinnaa vastaan oli kuitenkin jo käynnistetty.
Kirjekuoren avaaminen romutti luuloni ja, melkein, itsetuntonikin. Minut täytti suunnaton viha ja pettymys, turhautuminen. Käteni alkoivat täristä, ja hikikarpalot nousivat noroina otsalle. Rakas lapseni oli raiskattu. Liuskat kirkuivat punaisenaan merkintöjä. Ja kun kerron, että ne olivat niitä täynnä, tarkoitan sitä konkreettisesti. Joukossa oli myös sivuja, joiden ylle oli vedetty tummanpunaiset henkselit. Täysin puhtaita sivuja oli neljä. Kolmestasadasta.
Neljä!
Neljä?
Kuvittelin, että asiassa oli tapahtunut hirvittävä väärinkäsitys. Eihän teksti tarvittavien korjauksien jälkeen enää olisi omaani vaan jonkun toisen. Kustannustoimittajan. Sen viekkaan, omavaltaisen ja itsekkään pirun.
Olin vähällä nakata paperinipun takkaan, enkä liioittele yhtään. Tunsin sydämeni särkyvän.
Seuraavana päivänä aloin korjata tekstiä. Huomioin suurimman osan korjausehdotuksista. Kyseinen teksti tuli takaisin korjaukseen neljä kertaa ennen taittoa...
Prosessi käydään läpi edelleen joka kerta, vaikka teoksia on takana jo useita ja korjauskerrat ja -merkinnät ovat kerta kerralta vähentyneet. Nyt osaan ottaa kaiken oppimisen kannalta, jos oikein itseni siihen etukäteen psyykkaan.
Helppoa se ei vieläkään ole.
Vastaukset 27
Vanhimmat
eikö nämä itsensä kehumiset jo riitä?
älähän nyt. On ihan kiinnostavaa lukea näitä kokeneemman kommentteja.
Ilmeistä sitkeyttä ja luupäisyyttä tarvitaan tällä uralla jos eteenpäin mielii.
F. Enzo on myös kiitettävästi osallistunut keskusteluun ja antanut rakentavaa palautetta teksteihin.
olisiko siinä yksi syy, että palsta on viime aikoina ollut antoisampi?
nyt vaivauduit kommentoimaan, saanen kertoa itsekin muutaman tuumauksen, joita esiintymisesi täällä, kotisivuillasi ja niiltä löytyvillä videoilla on nyt ja aiemmin herättänyt.
Siitä on jo aikaa, kun ensimmäisen kerran astuit palstalle ajatuksinesi. Sinulla oli runsaasti ideoita ja kykyä sekä rohkeutta asettaa ne kaikki nätisti riviin, ottaa härkää sarvista. Samalla tavassasi markkinoida itseäsi ja ajatuksiasi oli jotain hirmuisen naivia, se taisi aiheuttaa monissa enemmänkin myötähäpeää kuin halua kannustukseen.
Lähdit niin sanotusti soitellen sotaan, olit jo juomassa tekijänpalkkioita kantapaikassasi, ennen kuin yhtäkään tekstiäsi oli julkaistu.
Oletan, että suuri osa kaikesta oli huumoria, mutta pyrkimyksissäsi täytyi myös olla aimo ripaus vakavuutta. Olit tosissasi, mutta jostain kumman syystä halusit yli sieltä, missä aita on matalin. Ennen kaikkea, ja uskon vakaasti niin, alisuoritit melkoisesti kykyihisi nähden.
Kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti.
Sitten tapahtui jotain kummallista: erikoisen poikkeuksellista sinussa oli se, että myönsit tappiosi suoraan; olit kokenut kirjailijaksi tulemisen raadollisia lainalaisuuksia ja annoit myös ymmärtää niistä jotain oppineesi.
Tiedätkö, mitä nyt ajattelen?
Olen melkein varma, että jos unohtaisit kirjoittamisesi ympäriltä kaiken turhan räpeltämisen ja omalla tavallaan ymmärrettävät mutta falskit yhteydet - tyttäresi piirustukset, viittaukset tyttöystävääsi, tarinoidesi nainti-, juntti- ja pieruhuumorin jne - ja keskittyisit oikeasti vain ja ainoastaan kirjoittamiseen, tai ehkä oikeammin, juuri sen oikean aiheen löytämiseen, se saattaisi riittää.
Sinulla on kadehdittavan paljon ennakkoluulotonta ideointikykyä, poikkeuksellisen runsaasti energiaa saada toimeksi - kuten myös näyttöä siitä - älyä ja onnistumisia muilla sektoreilla, riittävä nöyryyskin on sieltä kai hiljalleen tulossa - korjaa, jos olen väärässä.
Mikset siis käytä sitä kaikkea hyväksesi? Jos suhtautuisit kirjoittamiseen astetta vakavammin... Who knows?
Minusta on ollut hauska lukea F.Enzon kommentteja. Kiinnostavia tarinan alkujakin on ollut todella paljon,ja palautteet ovat olleet mielenkiintoisia.
Näinhän tämä vuosi on kulunut. Saavuin palstalle muistaakseni 3.1.2008 täysin ummikkona. Aikaa ei ole mielestäni kulunut siis kovinkaan paljon ajatellen sitkeyttä ja pitkäjänteisyyttä, mitä alalla tarvitaan.
Olin 3 kuukautta aikaisemmin aloittanut kirjoittamisen. Sehän yllätti itsenikin täydellisesti. Minulla oli idea ja inspiraatio. Se oli pakko pistää paperille 2 viikossa. Sitten julkaisin jutut omakustanteena.
En tiennyt tämän palstan olemassaolostakaan mitään ennenkuin tänne ekan kirjoitukseni pistin. Minulla oli kai tarvetta jakaa iloani ja saada aikaan vertaiskeskustelua tms.
Olin naivi ja innostunut ja pöyhkeä. No niin lyhyesti sanoen,F.Enzo, olet osunut naulan kantaan arvioidessasi motiivejani, virheitäni ja kaikkea mitä tämä on mukanaan tuonut.
Luotin liikaa inspiraatioon ja luovaan hulluuteen. Asioita pitää tehdä suunnitelmallisemmin, hioen ja hikoillen.
Minulla on nyt työn alla tältä toiselta pohjalta ponnistava pitkähkö novellintapainen.
Pistän sen tänne illalla näkyviin, kunhan töiltä joudan
juttu kuulla kaikki tuo!
Syystä tai toisesta, todennäköisesti kaikesta viime aikoina kirjoittamastasi johtuen, uskon sinun olevan nyt asian ytimessä ja oikeilla linjoilla. Odotan enää sitä, että muokkaat sivustosi siihen kuntoon, että ne näyttävät oikean kirjailijan kotisivuilta - tämä siis vain siinä tapauksessa, että haluat olla vakavasti otettava tai tulla vakavasti otettavaksi.
Toisaalta taas, mikäli haluat jatkaa huumorilinjalla - kuten sivuillasi sanotaan "tästä se pelleily alkaa" - mikäs sitten siinäkään. Anna palaa vaan! Kaikki me mahdumme kirjallisuusmaailmaan egoinemme ja ideantynkinemme, omine motiiveinemme ja jekkuinemme. Jokainen taaplatkoon tyylillään.
Joka tapauksessa, parasta mahdollista jatkoa, Juupeli!
Heh, tietääkö kukaan mikä on miinuskirja?
Olen urani aikana päässyt kirjoittamaan tuhansiin miinuskirjoihin. Omakustanteeni ovat olleet nollia.
Nyt sitten pluskirja? Siis positiivisesti etiä päin!
kiitos vain sinne Maranelloon ja hyvää jatkoa!
No niin tässä illan päätteeksi sitten lupaamani jälkipala. Tämä on ensimmäinen versio ja siis osittain vielä raakile. Alku ja loppu ovat mielestäni lähes kuosissa, mutta keskiosaa pitää vielä muokata (karsia ja lisätä jotain sekä saattaa se luettavampaan muotoon).
Henkilökuvaan on saatava lisää syvyyttä siinä keskiosassa ja yhden pikku jujun lisäänkin sinne.
Tarina on sysimusta, mutta osittain totta. Tässä siis novellimainen tarina. Lue loppuun, se palkitsee!
JÄLKI PALAA
– Jälki palaa! Äänet kuuluivat nyt lähempää. Valo kajasti jo itäiseltä taivaalta. Oli tulossa kuulas päivä. Otto yritti vaistomaisesti kohottaa kättään koetellakseen poskipäätään. Mutta käsi ei totellut. Se lepäsi hänen sylissään sinertävänä.
Koiran haukku oli kuulunut ensin, jostain sieltä ylempää. Silloin oli vielä ollut pimeää. Hänen nimeään oli huudettu. Otto oli vain käpertynyt parempaan asentoon nähdäkseen tähdet.
Kuu oli nyt vaaleampi ja jäi männyn oksan taakse puolittain piiloon. Se ei haitannut. Mutta jälki, olikohan se nyt vaaleampi? Eipä silläkään ollut väliä, enää. Hän oli valmis. Otto ei varsinaisesti ollut ajattelija, mutta näiden muutaman tunnin aikana maatessaan siinä suon laidassa hän oli ajatellut.
Tuo huuto ”Jälki palaa!” sai Oton kohmettuneen kehon liikahtamaan hitusen. Aivan kuin joku toinen olisi tunkeutunut hänen muistoihinsa. Halusivatko ne hänen ajatuksensakin? Nuorukaisen voipunut pää nousi hetkeksi voimattoman raivon puuskassa. ”Perkeleen vittu!” hän yritti huutaa, mutta jäätyneet huulet eivät totelleet.
Pää vaipui taas rintaa vasten. Hengityksen hauras huuru ei estänyt häntä näkemästä kalpeaa kuuta. Otto sulki kuitenkin silmänsä. Piti vielä ajatella. Omituinen sattuma tuo äsken suon laidasta kuulunut huudahdus: juuri samoja sanoja hän oli käyttänyt illalla. Ne olivat hänen viimeiset sanansa, vähän ennen pakomatkaa.
***
Ajatus pakomatkasta ei ollut Oton oma. Hän viihtyi tässä nuorten psykiatristen potilaiden kuntoutuskodissa. Otolla oli oma huonekin, toisin kuin muilla. Hoitajat olivat mukavia ja ruoka oli maittavaa. Joka toinen iltapäivä pelattiin sählyä voimistelusalissa. Se oli hauskaa. Maalipörssin kärki oli Oton ulottuvilla.
Petsu sitä pakoreissua oli vaatinut, vanhan kaveruuden nimissä. Petsu oli aika hyvä kaveri. Se oli Keravalta vapauduttuaan tullut heti tapaamaan häntä. Muita täällä ei käynytkään, paitsi tietysti Laina, Oton sijaisäiti. Mutta sitä sai aina hävetä. Se puhui liikaa Jeesuksesta.
Petsu oli käynyt jo kolme kertaa, vaikka sillä taatusti oli muutakin tekemistä. Viimeksi se oli tuonut repun ja käskenyt piilottaa sen.
– Ilmoitan sitten kun lähdet, se oli sanonut painokkaasti.
– Keravalleko? oli Otto lohkaissut, vaikka pilapuheet eivät istuneet hänen suuhunsa.
– Voi vittu sun kanssas, jätkä! Ethän sä mikään hullu ole. Tää ei ole sun paikkas. Kato nyt noita dorkia. Onks ne sun kavereita? Oikeesti, hei? sen enempää Petsun ei ollut tarvinnut taivutella. Otto oli nyökännyt ja survaissut sätkänsä sammuksiin maiharinsa anturalla: - helvetissä mä lähden!
Sitä paitsi hän oli kiitollisuuden velassa. Petsu oli ottanut syyt niskoilleen heidän vuoden takaisista keikoistaan. Siitä oli napsahtanut kolmen kuukauden kakku, jonka Petsu oli istunut nuorisovankilassa. Se oli nyt paljon kovemman näköinen. Sillä oli skorpioni-tatuointi vasemman silmänsä ympärillä. Siinä oli jytyä: skorpionin pullea ruumis tuli näkyviin, kun Petsu sulki silmänsä.
– Hei, näytäs taas sitä elukkaa! oli Otto pyytänyt osoittaen sormellaan kaverinsa ohimoa. Hän oli hetkunut naurusta, kun Petsu oli pelannut silmiensä kanssa. Toinen silmä oli tuijottanut tylysti rävähtämättä koko ajan Ottoa, kun toinen silmä oli esittänyt näytelmänsä. Skorpioni oli muljahtanut esiin milloin hitaasti, milloin äkisti rävähtäen.
– Tuossa kyllä laskee kovempikin korsto alleen, kun tähtäät sitä mutkalla kaaliin. Eihän se vaan ole sun tähtäyssilmäsi? Funtsitko asian niin pitkälle? oli Otto kysynyt hivenen huolestuneena pahimman naurun puuskan mentyä.
– Olihan siellä aikaa miettiä, oli Petsu vastannut muka välinpitämättömästi ja mulkoillut Ottoa laajentaen silmänsä oikein suuriksi, ihan vain saadakseen kaverinsa taas kiemurtelemaan naurusta.
He olivat jutelleet vielä kaikenlaista. Petsu oli innostunut, kun Otto oli kertonut siitä ampumisjutusta. Sen takia Otto oli tänne joutunutkin (tai tietysti ensin sotilassairaalaan ja sitten psykiatriselle osastolle ja vasta kuukausi sitten tänne). Petsu oli halunnut kuulla jutun uudestaan vielä kerran. Otto jätti tälläkin kertaa osia jutusta paljastamatta.
Hän oli jättänyt kertomatta poraamisen ja että alikersantti Pötrönen oli ollut hänen lapsuuden tuttunsa. Petsu ei olisi kumminkaan tajunnut. Ei omaa elämäänsä osannut selittää. Eiväthän edes psykologit olleet ymmärtäneet hittojakaan niissä kaikissa istunnoissa. Mutta Petsu tajusi aseet ja vittuilun ja koston. Otto oli kertonut lyhyeksi jääneestä alokasajastaan ja Pötrösen silmätikuksi joutumisestaan. Hän oli kertonut oman rynnäkkökiväärin saamisesta ja ensimmäisistä ammunnoista kovat piipussa. Juuri sinä aamuna Pötrönen oli repinyt tupatarkastuksessa Oton kaapin sisustan lattialle ja huutanut: ”Täällä tehdään pojista miehiä. Itku-iikat ja poraajat eivät täällä menesty! Armeija ei tarvitse poraajia!” alikessu oli kääntänyt silmänsä Ottoon huutaessaan viimeisen lauseensa. Sillä hetkellä Otto oli tajunnut, että Pötrönen oli tuttu hänen varhaislapsuutensa leikkikentältä: Ketku.
Mutta sitä Otto ei maininnut Petsulle. Otto oli kertonut vain ampumaradan tapahtumat: kuinka hän oli säästänyt kaksi patruunaa Pötröstä varten. Ja kuinka Pötrönen oli pelännyt Oton tähdätessä sitä lähietäisyydeltä. Laukaus oli vain hipaissut sen olkapäätä, kun Luti oli ehtinyt väliin.
”Helvetti, sinusta on tullut kova jätkä!” oli Petsu sanonut. Sen äänessä oli ollut ihailun sävyä. ”Lesolla on asemiehelle käyttöä. Olisi sellainen keikka tiedossa. Tehdään se yhdessä. Pistän sulle tekstarin, kun kaikki on kunnossa. Tulet sitten yöllä metsän kautta. Tässä on kartta ja kännykkä navigaattorilla. Oman kännykkäsi jätät tänne, ettei sinua pystytä paikantamaan.” oli Petsu vinkannut silmäänsä lähtiessään, niin että skorpioni välähti hetkeksi näkyviin.
Petsun tekstari oli tullut tänään aamulla. Otto ryhtyi vaivihkaa järjestelemään lähtöä. Hän kasasi kaiken tarpeellisen erilliseen läjään kaappiinsa: vaatteita, kartan, ja Petsun tuoman kännykän. Piti odottaa pimeän tuloon. Tänään ei ollut edes sählyä. Ryhmäterapiassa oli aiheena lapsuuden ilot ja pettymykset, mutta Otto vaikeni tiukasti vuoronsa tullessa. Terapeutti jätti Oton rauhaan nähtyään tämän uhmakkaan ilmeen ja jäykistyneen asennon.
Loppupäivän Otto makaili huoneessaan lukien Korkeajännityksiä. Iltapalan jälkeen piti odottaa vielä henkilökunnan kotiin lähtöä. Tytöt käytävän päästä pyysivät Ottoa huoneeseensa pelaamaan pleikkarilla tanssipeliä, mutta hän kieltäytyi. Eivät ne ennenkään olleet pyytäneet. Pekka siellä aina luuhasi, mutta nyt se oli kuumeessa. Ottoa vähän harmitti. Kaisan kanssa olisi voinut syntyä jotain. He olivat jutelleet muutaman kerran ulkona ollessaan tupakalla. Petsu ei kyllä olisi antanut pisteitä Kaisasta; liian lihava. Ja olihan Petsu luvannut, että piilopaikassa olisi kemut ja muijia.
Hän maleksi aulassa ja tarkkaili, miten henkilökunta lähti kotiin. Vain yövahti jäi taloon. Oli aika toimia. Otto meni ruokasalin kautta keittiöön ja alkoi aukoa kaappeja. Reppuun piti saada evästä.
– Mitäs se Otto-kulta täällä vielä tähän aikaan hääräilee? Yllättikö nälkä? kuului siivoojan ääni ovelta. Otto hätkähti melkoisesti, mutta pystyi kuitenkin vastaamaan. Omin luvin keittiöön meno oli kielletty, mutta sitä katsottiin läpi sormien.
– Nälkä, vähän jälkipalaa, sai Otto sanottua.
***
Alkumatkan Otto juoksi. Lokakuun pikku pakkanen sai hengityksen höyryämään. Hänen varjonsa vilisti rinnalla katulamppujen kolkossa valossa vuoroin lyhentyen, vuoroin pidentyen hävitäkseen sitten kokonaan pimeyteen. Vastaantulijoita ei ollut, sillä nämä olivat Sunilan laitakatuja. Kadun vierestä alkoi pusikko, joka jatkui vesijättömaana aina mereen asti. Painava reppu selässä pompahteli ikävästi epätahtiin hätäisten askelten kanssa. Viimeisen kadunpätkän päästä alkaisi metsä ja Otto olisi katseilta suojassa.
Otto pinnisteli juosten vielä viimeiset metrit, vaikka keuhkoon pisti ja räkä alkoi valua nenästä. Hän ei ollut juoksijatyyppiä. Lihavuus oli kiusannut häntä lapsesta lähtien. Ala-asteella häntä oli haukuttu Läski-Otoksi. Se oli loppunut, kun hän oppi tappelemaan. Äkkipikaisuus, iso massa ja kovat nyrkit olivat nostaneet hänen arvoaan sekä koulun pihassa että Jakomäen ostarin kulmilla.
Otto oli katujen kasvatti, eikä metsään meneminen houkutellut häntä. Sijais-iskä oli pistänyt hänet 8-vuotiaana partioon. Otto oli käynyt siellä vain muutaman kerran. Viimeisellä kerralla hänet haettiin kesken viikonlopun pois. Teltan pystytys ei ollut sujunut ja muiden poikien naljailu oli aiheuttanut raivokohtauksen. Ennen aikuisten väliintuloa hanki oli värjäytynyt punaiseksi useamman partiolaisen verestä. Nyrkit olivat viuhuneet vielä aikuisten painaessa Ottoa maahan. Otosta ei tullut partiopoikaa.
Metsässä oli pimeää ja hiljaista. Vain kuivat oksat risahtelivat hänen raskaiden askeltensa alla.
Päästyään syvemmälle metsään ja kiivettyään mäkeä ylös Otto tunsi olevansa vapaa, mutta ei turvassa. Oli vielä osattava suunnistaa viiden kilometrin taipale autiomökille. Hän istui kivelle ja otti rasiasta valmiiksi käärityn sätkän. Oli aivan hiljaista, ei edes tuulen huminaa. Tähtiä oli ilmestynyt taivaalle. ”Jälkipalaa”, nämä hänen viimeiset sanansa siivoojalle soivat yhä korvissa. Miksei hän sanonut ”iltapalaa” tai ”jälkiruokaa”? Ottoa nauratti, sillä sanasta tuli mieleen Petsu. Hän veteli henkosia, katseli alas kaupungin valoja ja muisteli, kuinka heistä oli tullut uudestaan kavereita.
***
Siitä oli reilu vuosi. Se oli alkukesää. He törmäsivät sattumalta Jakomäen ostarilla. Molemmat olivat kaljaostoksilla. He eivät olleet nähneet pariin vuoteen. Petsu asui nykyään Kotkassa. Se oli mennyt sinne merimies-ammattikouluun, mutta koulu oli jäänyt kesken.
Tilanne oli Otolle hämmentävä. He eivät olleet edes soitelleet toisilleen, vaikka nuorina kovanaamoina he olivat puuhanneet yhdessä kaikenlaista. Otto oli ollut kuin sauvaton hiihtäjä Petsun yllättävän lähdön jälkeen. Nyt jätkä oli siinä taas kuin ei mitään, vaatimassa ”messiin lähtemistä”. Emmittyään hetken Otto löi Petsua kaverillisesti rintaan myöntymisen merkiksi. Sitten hypättiin Petsun corollaan. Tai eihän se Petsun oma ollut, vaan Kotkasta pöllitty. Petsulla meni hyvin.
Se oli päässyt piireihin ja se oli nyt luottokuriiri. Se kuljetti kamaa kätköiltä Vantaan metsistä Kotkaan. Rannassa Petsu räväytti vyölaukkunsa auki ja näytti setelitukkua. Sitten se kertoi muijista. Niitä oli nyt kuulemma tyrkylle asti. Ottoa kismitti. Hän kiskaisi kolme kaljaa pikatahdissa huiviin. Jysäri piti taltuttaa. Petsu jeesasi ja kaivoi taskustaan kymppi-milliset diapamit. He kilistivät pullojaan ja joivat vanhan kaveruuden kunniaksi.
– Hei! Se jälki! Jälki palaa! huudahti Petsu innoissaan. Otto makasi auringon kuumentamalla kalliolla odottaen aineiden tehoa. Hän vain siristeli silmiään hölmistyneenä toisen hyppiessä tohkeissaan siinä ympärillä. Se oli varmasti vetänyt spiidiä kuormasta, ajatteli Otto.
– Arpi punoittaa! Otto on otoksissaan! Petsu twistasi kalliolla Oton edessä kaljapullo kohotettuna taivasta kohden.
– Älä helvetissä! Punoittaako? Otto nousi ylös ja kävi katsomassa corollan peilistä poskipäätään. Kyllä se punoitti, kuten silloin ennen! Se arpi oli jo seitsemän vuotta vanha, eikä se enää yleensä punoittanut ryypätessä. Nyt se hehkui selvästi, ehkä auringon takia.
– Hei, tätä pitää juhlia! Meistä tuli frendejä sinä iltana! hihkui Petsu ja kaivoi viski-pullon corollaan penkin alta. – muistatko sen, kun juostiin pakoon Jorppaa? Kynsit turvallasi vähän katua!
– Joo pikkuinen asvaltti-ihottuma yllätti, mutta karkuun päästiin. Pitäis mennä hakkaamaan se Jorppa. Se ei nykyään pystyisi meille mitään, sanoi Otto ja kulautti siivut viskiä. Hän pyyhkäisi viiksensä kuiviksi kämmenselällään ja koetteli sitten poskipäätään epäuskoisena. – Joo, hän vain lisäsi ja jäi katselemaan merelle.
– Hakataan se yhdessä joskus! Siinä oli paska jätkä! Kiusasi aina pienempiään, varsinainen paskahousu! nauroi Petsu katsoen Ottoa ilkikurisesti. – Mutta tänään ei onnistu. Pitää käydä kätköllä ja maksaa lasti. Voisit tulla mukaan! Lähde mukaan sitten Kotkaan! Sähän olet sieltä kotosinkin. Lähdetään illalla hillumaan kapakoihin!
***
Otto suuntasi nyt kohti kuntopolkua. Hän oli helpottunut, sillä pururadan valot kajastivat jo kauempaa. Tämä kivikko oli vain pirullista. Pirunpeltoa; termin hän oli oppinut armeijassa. Hän kompasteli tämän tästä kiviin, sillä sakeaan kuusikkoon ei tähtien valoa riittänyt. Pururadalta olisi helppo suunnistaa kohti Kaarniemeä. Jossain ennen Luovia tulisi kylätie vastaan ja siitä pitäisi kääntyä vasemmalle. Sitten navigaattoristakin olisi apua; autiotalo oli kartalla toisin kuin tämä korpitaival.
Hän raivasi tietään kiroillen viimeisten pajupusikkojen läpi kohti pururadan valoja. Maihinnousukenkä hörppäsi vettä ojasta hänen ponnistaessaan ylös penkalle. – Saatanan vittu, pääsi hänen huuliltaan turhankin kovaäänisesti. Hän vilkuili penkalla kyyristellen molempiin suuntiin ylös ja alas polveilevaa kuntopolkua. – Helvetin hyvä, hän sitten lisäsi kuin pehmentääkseen äskeisiä sanojaan. Polulla ei enää näkynyt kuntoilijoita. Ja sitten valot sammuivat.
Otto otti muutaman paniikinomaisen juoksuaskeleen ja kompastui rähmälleen. Hänen kätensä osui johonkin niljakkaaseen ja hetkessä hän oli huutonsa saattelemana pystyssä. Pelkkä männynjuuri! hän tajusi polkiessaan maata litisevällä kengällään. Hän yritti katsella ympärilleen, mutta säkkipimeys vallitsi kaikkialla. Sydämen jyskytys tuntui kaulassa asti. Piti rauhoittua. Hän vain seisoi paikallaan ja kuunteli. Vähitellen silmät tottuivat pimeyteen ja vaalea pururata alkoi erottua ympäristöstään. Kappale tähtitaivasta näkyi kuusenlatvojen lomasta.
Tarkistettuaan navigaattorista oikean suunnan lähti Otto varovaisesti kävelemään kohti itää. Kulku oli hidasta, sillä ajoittain rata katosi näkyvistä sakeamman metsikön kohdilla tai milloin polku sukelsi alemmas suomaiseen maastoon. Olikohan hänen pakonsa jo huomattu? Laittavatkohan ne jälkikoirat perään? Petsun mielestä sitä ei tarvinnut pelätä. Koirien ääntä ei ainakaan kuulunut. Helvetin kivaa, hän hoki mielessään. Perillä odottavat Petsu ja tytöt. Sitten ryypätään ja nussitaan. Ja sitten Lesowitz palkkaa hänet asemieheksi. Petsun aisapariksi. Niiltä puuttui kovanaama. Vantaan juippia pitäisi kovistella, oli Petsu sanonut. Kuormasta oli syöty.
Petsu olisi mielissään kun hän avaisi repun. Otto oli lähtiessään murtanut lääkekaapin ja ottanut kasan pilleripurkkeja mukaansa. Hän pysähtyi ja laski repun maahan. Sytytettyään sätkän hän kaiveli reppua ja löysi Dexedrineä. Ne olivat Kaisan ADHD-lääkkeitä. Puhdasta piriä, oli Kaisa kehunut. Nyt sitä tarvittiin, ajatteli Otto nielaistessaan muutaman tabletin vesihuikan kera. Olo oli heti parempi; teki melkein mieli juosta.
Pimeys ja metsä tuntuivat nyt hyvältä. Reppu selässäkään ei painanut enää ja taival alkoi taittua kuin huomaamatta. Olipa hyvä, että hän oli silloin lähtenyt Petsun mukana Kotkaan. Petsu ei ollut koskaan udellut liikoja. Se tiesi, missä meni raja. Silloin corollassa matkalla Kotkaan oli naurettu ihan perkeleesti.
***
Oli oikeastaan Jorpan ansiota, että Petsu ja Otto lyöttäytyivät yhteen. Siinä pihapiirissä asui paljon jengiä ja aina oli yhteenottoja. Jorppa oli olevinaan kingi. Petsu oli aikaisemmin ollut Jorpan juoksupoika, mutta niille oli tullut jotain kinaa. Otto seurasi näitä kukkoiluja yleensä syrjästä. Joskus hänet pyydettiin maalivahdiksi katukiekkoon, kun muut eivät uskaltaneet ottaa lämäreitä kiinni. Ne olivat Oton tähtihetkiä, vaikka hänet unohdettiin heti pelin loputtua.
Otto oli silloin 10-vuotias, kun Jorppa otti hänet hampaisiinsa. Oli sellainen liian kuuma päivä, että vain maleksittiin pihalla. Pitkästynyt Jorppa nappasi Oton kiinni ja piteli häntä poliisiotteella aloillaan. Sitten se kävi ilman syytä kuulustelemaan.
– Otto, onko isäs ylivelkaantunut?
– Ei ole, sai Otto pihistyä kun Jorppa hieman hölläsi otettaan.
– Eikö! Onko sen pussit täynnä? Ajattelin vaan kun se ottaa joka ilta Lainan! räkätti Jorppa muiden säestäessä.
– Taidat olla oikeassa, Läski-Otto. Ilman panoa ei Ottoa! hekotti Jorppa niin, että hänen otteensa kirposi hetkeksi.
– Ei panoa ilman Ottoa! Otto on nostettu perseestä, Lainan perseestä! Pano meni väärään luukkuun! huutelivat muutkin mopopojat kiemurrellen naurusta. Raivon sumentamana vapaaksi päässyt Otto yritti huitoa paljon isompaa Jorppaa nyrkeillään, mutta se pystyi pidemmillä käsillään helposti torjumaan hyökkäykset.
– Hyvä Otto! Vedä turpaan sitä runkkaria! kuului jostain.
Kaikki nauroivat, jopa tytöt. Otto juoksi kauemmas ja viskeli kiviä summittaisesti kiusaajiaan kohti. Muutama kivi osui autoihinkin. Itkun sumentamin silmin Otto näki pihan tyhjentyvän; ne olivat paenneet rappukäytävään. Jorppa heristeli vielä nyrkkiään ovenraosta kalliolle päin äskeistä huutelijaa kohti. Otto huomasi nyt, että se oli Petsu.
Petsu maleksi kädet housun taskuissa Oton luokse.
– Helvetin mulkvisti toi Jorppa. Kostetaan sille!
– Ei me pystytä, sanoi Otto.
– Ei nyt, mutta myöhemmin. Minulla on suunnitelma valmiina. Lähetkö ostarille pöllimään karkkia ja röökiä? kysyi Petsu. He lähtivät ja Petsu opetti Otolle pöllimisen. Saaliinsa he jakoivat puistossa nurmikolla istuen. Molemmat söivät suklaapatukkaa ja polttivat punaista Marlboroa.
– Eihän Laina ole sun oikea mutsis?
– Ei, vastasi Otto. He hörppivät kokis-pullosta pitkin kulauksin. Juostessa oli tullut hiki ja jano.
– Mun ukko dokaa. Mutta ei se haittaa. Se antaa mun olla, sanoi Petsu ja puhalteli savurenkaita selällään maaten.
– Laina ja Kalle on mun sijaisvanhempia. Mun omat vanhemmat kuolivat autokolarissa, kun olin jotain viisivuotias. Mä oli ainoa joka selvisi siitä. Sitten mä jouduin Kotkasta tänne.
– Älä! Siistiä! Onks sulla arpia siitä kolarista? kysyi Petsu kohottautuen kyynärpäidensä varaan. mutta Otto pudisti päätään.
– Käydään kimppaan. Sä olet hyvä jätkä! Mutta sun pitää vaihtaa tyyliä. Sun mutsi, tai mikä vara-mutsi se onkaan, ei ymmärrä mitään kuteista, sanoi Petsu mittaillen Oton olemusta silmillään.
– Laina on uskovainen, sanoi Otto nolona.
– Ei se mitään. Nyt kerätään tuoretta koiranpaskaa, sanoi Petsu. – Koston hetki on koittanut!
Päivällisen aikaan piha oli tyhjentynyt ja kaverukset hiipivät mopojen luokse. He sivelivät Jorpan mopon satulaan huomaamattoman kerroksen koiranpaskaa. Paskaa jäi vielä yli ja loput he tunkivat bensatankkiin. Pojat jäivät pusikkoon odottamaan. Tunnin päästä Jorppa oli ilmestynyt kaverinsa kanssa pihalle ja hypännyt satulaan. Vasta polkaistessaan mopoa käyntiin se oli huomannut tahmeuden housuissaan.
– Paskahousu! olivat pojat huutaneet pusikosta ja lähteneet pinkomaan karkuun. Silloin Otto oli kaatunut katuun ja se arpi oli muistona siitä.
***
Kaikki tuntui nyt niin selkeältä siinä kävellessä. Petsuun pystyi luottamaan. Se valehtelu oli ollut turhaa. Miksei hän ollut kertonut isästään edes silloin automatkalla? Hän kertoisi heti perillä! Niuvanniemen ja kaiken. Olikohan hänellä ADHD? Kaisan lääkkeistä tuli hyvä olo. Sodassa käytettiin samaa kamaa, että sotilaat jaksaisivat. Miksihän Korkeajännityksissä ei ollut koskaan mitään siitä?
Pururata oli kadonnut näkyvistä. Otto huomasi sen liian myöhään. Hän seisoi nyt isolla, laakealla kalliolla ja kuuta vasten pystyi näkemään vain joitain käkkärämäntyjä. Hän säntäili edestakaisin eksyen entistä pahemmin. Otto yritti tehdä repusta kaivamastaan Korkeajännitys-lehdestä soihdun, mutta se paloi liian nopeasti ja sokaisi hänet vain pahemmin.
Hän istui taas kivelle rauhoittumaan. Polku oli löydettävä. Miten helvetissä hän oli kadottanut sen? Se ei voinut olla kaukana. Ilmansuuntia on neljä ja jossain suunnassahan se polku on, perkele sentään! Lähellä oli iso mänty. Otto kierteli sitä ja varmisti, että se näkyisi joka suuntaan taivasta vasten. Sitten hän laittoi puun juurelle palaneen lehden merkiksi ensimmäisestä suunnasta, minne hän lähtisi etsimään. Navigaattorin nuolesta hän päätteli varmimman suunnan.
Hän kuuli vain oman hätäisen huohotuksensa hapuillessaan varovasti eteenpäin. Välillä hän tarkasteli maata purujen varalta kännykän valossa. Merkkimäntyä ei saanut kadottaa ja hän eteni välillä kääntyillen varmistaakseen sijaintinsa. Sitten hän astui tyhjään. Ensin hän pyöri villisti rinnettä alas ja sitten tuli pudotus ja mätkähdys.
***
He olivat ajaneet betonitalojen parkkipaikalle. Tämä oli kuin Jakomäkeä, paitsi että talot olivat punaisia. Otto oli tunnistanut vanhan leikkikenttänsä siinä lähellä. Hän ei ollut käynyt täällä 14 vuoteen. Hän ei viitsinyt mainita Petsulle tutuista seuduista.
– Karhulan Raitit. Aika kotoisaa, vai mitä? kysyi Petsu
– No jaa, landea, vastasi Otto empien.
– Tää on karua seutua. Tapahtuu kaikenlaista. Mutta markkinat on hyvät ja kauppa käy. Sun pitää tutustua Lesowitzin kanssa. Voitaisiin käydä heittämään keikkoja kahdestaan, ehdotti Petsu.
– Mikäs siinä. Sopiihan se, vastasi Otto ja he löivät kättä päälle.
– Mä asun tossa talossa, osoitti Petsu eteensä. – Oletko lukenut Alibista, kun siinä tapahtui aikoinaan ne pora-murhat? Ukko meni sekaisin ja tappoi naapurin ja muijansa poraamalla. Ajattele!
– Joo tapahtuuhan noita, nyökytteli Otto.
– Asut ensin mun luona. Mutta ihan eka juttu. Tiedätkö mitä?
– Ryypätään ja pistetään Kotka sekaisin? arvasi Otto toiveikkaana.
– Ei, työt ensin. Corollasta pitää päästä eroon. Liikaa todistusaineistoa, you know? Mitä pitää tehdä?
– Poltetaan se?
– Aivan oikein! Jälki palaa! Petsu kosketti Oton poskipäätä sanoessaan tämän. – Ajat mun autolla perässä niin poltetaan tää kosla lentokentän metsässä.
***
Pudotus oli raju, mutta Otto säilyi tajuissaan. Hän mätkähti pehmeälle suolle. Kylkeen pisti kun hän yritti nousta ylös. Nuorukainen istuutui parempaan asentoon ja hengitti hyvin varovaisesti. Se sujui.
Hän nousi taas seisomaan, mutta vasen nilkka ei kantanut. Nyrjähtänyt, perkele! Suon kosteus alkoi tunkea vaatteiden läpi. Otto raahautui kontaten joitain satoja metriä pitkin kallion reunaa etsien kuivempaa paikkaa. Vihdoin maasto alkoi nousta ja kuiva lepopaikka löytyi. Siihen hän jäi lepäämään nojaten kallioon istualtaan. Paljon ei ollut tehtävissä. Kännykkä oli tippunut rytäkässä jonnekin.
Otto kaiveli reppua ja vaihtoi päälleen kuivempaa vaatetta. Kenkä ei lähtenyt jalasta ja hän antoi sen olla. Onneksi oli lääkkeitä! Kipu oli yltynyt kovaksi ja hän otti kourallisen Panacodeja juoden loput vedet niiden kera. Siitä tulisi hyvä olo puolessa tunnissa. Hän keräili kuivan näköistä ruohoa ja oksan pätkiä lähistöltä ja sytytti sitten Korkeajännitysten avulla nuotion. Se lämmitti mukavasti, ihan kuin silloin joskus partiossa.
Hän oli nukahtanut ja tuli oli sammunut. Ei sillä ollut enää väliä. Hän ei tuntenut enää kipua, eikä kylmyyttä. Hän tiesi kuolevansa kohta. Sitten hän pääsisi tuonne ylös äidin luokse, tuonne missä tähdet tuikkivat. Hän tuijotti niitä hiljaisena ja ajatteli äitinsä lämmintä syliä. Nyt hän uskalsi muistella sitä viimeistä kertaa, kun äiti oli pidellyt häntä sylissä siellä vessan lattialla.
***
Isä aloitti poraamisen aamulla heti radiouutisten jälkeen. Se oli jo viides päivä poraamista ja Otto alkoi tottua siihen. Otto ehti siepata mukaansa vajaan suklaavanukkaan ja puoliksi syödyn voileivän, kun äiti kaappasi hänet kainaloonsa. He sulkeutuivat kylpyhuoneeseen, missä jyrryytys ei kuulunut niin kovaa.
Nyt heillä oli keltaiset korvatulpat, sillä eilen äiti oli päässyt livahtamaan kauppaan iltapäivällä isän nukahdettua. Äiti paineli tulpat Oton korviin ja silitti pojan kulmikasta päätä. He eivät puhuneet mitään. Se olisi ollut mahdotonta melun takia. Oton vähäiset lelut olivat jo valmiina eilisen jäljiltä vessanpöntön takana.
Hän pisti kolme taistelu-ukkoaan asemiin. Otto katseli äitiä, joka istui kylpyhuoneen nurkassa jalat ristissä hiljaa huojuen. Äiti ei huomaisi, jos nyt ottaisi pöntöstä vähän vettä. Oli kokeiltava, miten patteriukko ryömii vedessä. Äiti oli ummistanut silmänsä. Vain huulet liikkuivat. Se höpisi niitä Jeesus-juttujaan taas, vaikka isä oli kieltänyt.
Patteriukon ryömiminen veden liukastamalla lattialla oli epätoivoista. Se joutui alakynteen, vaikka sen konekivääri ampui sarjoja lähes samaan tahtiin kuin seiniä vavisuttava poraaminen. Pikku-Otolla oli helppo tehtävä hyökätä viemäriputken takaa patteriukon niskaan ja tappaa se miekallaan.
Otto söi voileivän loppuun, mutta heitti kurkunpalan pönttöön. Äiti ei huomannut mitään. Poraaminenkin oli tauonnut. He poistivat korvatulpat.
–Äiti, saanko hakea Ketkun ulos?
– Jeesukselle kiitos. Jokohan se loppui? Isän pitäisi ottaa lääkkeet. Sitten voitaisiin ilta-päivällä käydä hakemassa leipää ja kiikkua leikkikentällä. Ehkä Keijokin on siellä silloin.
Otto tiesi, mitä hänen kuului tehdä. Hiirenhiljaa hän hiipi ulos kylpyhuoneesta ja ryömi kurkistelemaan keittiön oven raosta. Keittiöön siilautuvat auringonsäteet saivat huoneessa leijailevan kivipölyn näyttämään taistelutantereen savulta. Seiniin oli ilmaantunut kymmeniä uusia reikiä. Vihollisen konekivääri oli laulanut. Reitti oli selvä, sillä isä oli parvekkeella tupakkatunnilla. Pora lepäsi kuumentuneena ruokapöydällä. Lääkepurkit olivat koskemattomina leipälaatikon vieressä. Isä ei ollut kajonnut niihin moneen päivään.
Vaaraa ei ollut ja Otto kipaisi keittiöön. Hän otti jääkaapista makkarapötkön ja piimäpurkin ja vielä limpun leipälaatikon päältä. Isä nojasi selin parvekkeen kaiteeseen, ei se huomannut mitään. Äiti raotti kylpyhuoneen ovea ja Otto livahti sisään. – sanoitko lääkkeistä? kysyi äiti.
Otto palasi keittiöön ja hivuttautui parvekeoven rakoon. – iskä, sinun pitäisi ottaa lääkkeet!
– Mhmp, pitää jatkaa töitä, vastasi isä kääntämättä päätään.
– Iskä, koska minä saan polata? kysyi poika hienoisen toiveikkuuden vallassa, sillä isä ei ollut sanonut sanaakaan moneen päivään.
Isä käänsi päätään hyvin hitaasti ja jäi tuijottamaan poikaa, muttei virkkanut mitään. Sitten ovikello soi ja Otto juoksi avaamaan. Se oli joku niistä naapurin sedistä, ehkä alempaa neljännestä kerroksesta.
– Missäs se remonttireiska on? Pyydäs isää tänne, sanoi setä.
Isää ei tarvinnut pyytää sillä hän laahusti eteiseen väsynein silmin. Otto perääntyi kylpyhuoneen oven rakoon.
– Niin Heiskanen tuolta naapurista, päivää. Ajattelin vain kysyä, että alkaako remontti jo olla loppusuoralla. Kun pitäisi nukkua, kun olen yölöysissä ja tuo poraaminen kuuluu aika kovaa. Niin, kyllähän päiväsaikaan saa remontoida. Ihmettelin vain kun on kaupungin vuokra-asunto, että mitäs sitä kannattaa itse rempata…
Heiskanen oli aloittanut reippaasti, mutta hänen äänensä muuttui hiljaiseksi muminaksi, kun poraaja vain toljotti häntä.
– No niin näkemiin vain, hän sai sanottua ja kääntyi kiireesti pois nähtyään vilaukselta keittiön seinää. Se muistutti reikäjuustoa. Juoksuaskeleet kaikuivat portaikossa, kun isä veti oven kiinni.
Äiti ja Otto söivät lounaansa nahkean kumimaton päällä. He ryystivät piimää vuorotellen suoraan purkista. Otto ei vielä oikein osannut ja osa piimästä valui rinnuksille.
– Ei se haittaa, sanoi äiti. – Meille koittaa paremmat ajat, kun isän järki palaa. Jeesus auttaa kyllä meitä. Pitää vain rukoilla ja odottaa.
– Odotetaanko vielä yksi yö? kysyi Otto ja hipaisi kädellään äidin mustaa poskipäätä. Hän katsoi sormenpäätään ja ihmetteli, miksei se muuttunut mustaksi.
– Odotetaan vielä näin monta yötä. Äiti kohotti oikean käden sormet pystyyn. Otto työntyi syliin laskemaan sormia.
– Sitten iskän jälki palaa!
Älä lupaa lukijalle yhtään mitään "se kannattaa" juttuja ennen tekstiä. Lukijana tuollainen itsevarmuus oksettaa. Mistä sinä tiedät mistä pidän, mistä en. Anna minun ITSE päättää, pidinkö tekstistä vai en.
Edelleen sorrut usein näihin aloittelijamaisiin ylilyönteihin. Nöyrry jo, ymmärrä ettei kirjallisuutta luoda itsevarmuudella, jonka takana ei ole kokemusta.
Missä tahansa töissä, jopa siellä apteekissa herättää pelkkää ärtymystä ihminen joka puhuu KUIN tietäisi asiasta, tietämättä kuitenkaan edes perus asioita, esim. roomalaisia numeroita pillerirasian kyljessä.
En pidä palstalaisia tavallisina lukijoina, vaan vertaisinani kirjoittamista harrastavina ihmisinä. Oletan siis että he osaavat suhtautua ammattimaisen objektiivisesti annettuihin tekstinäytteisiin riippumatta siitä kuka ne on kirjoittanut.
Mielestäni en luvannut yhtään mitään. Asenteeni on nöyrä; kertoohan sen jo otsakkeeni "Vakavampi yritelmäni". Lupaan vain, että loppu palkitsee ja annan samalla ymmärtää, että keskikohta ei ole vielä parhaimmillaan.
Mielipiteesi osoittaa ennakkoluuloista, törttöä suhtautumista. Et ilmeisesti pysty asettumaan oman rajoittuneisuutesi yläpuolelle.Asteikolla XL-C antaisin sinulle arvosanan XLIII. Sait aikaiseksi tortun -sikäli erikoisen, että se ei ole lämmin eikä höyryä mutta haisee tekijältään.
Long time no see tai jotain, mutta onko ollut päivääkään, ettet luuraisi tällä palstalla? Missä välissä kirjoitat ne kirjasi, sadat julkaistut sivut?
F. Enzo,tyhmä kysymys, mutta oliko kustantaja siis jo tehnyt päätöksen julkaisusta, kun lähetti tuon korjattavan version sinulle takaisin?
kustantamisesta oli silloin jo allekirjoitettu.
Kiinnostuiko kustantaja tekstistäsi ns. heti vai pitikö sinun lähettää teksti ensin moneen kertaan muokkailtuna, joko omasta tai kustantajan aloitteesta? Siis ennen sopimuksen allekirjoittamista. Olisi mielenkiintoista kuulla, vaikka ehkä tuo hetki ei ikinä koitakaan, niin on siitä hauskaa unelmoida.
näin arvelinkin.
1. kirjoitin tarinan
2. lähetin sen monelle kustantajalle
3. sain kiinnostuneita yhteydenottoja
4. päädyimme kustannussopimukseen yhden kanssa
5. teksti tuli takaisin postitse ja editoituna
6. korjasin tekstin
7. teksti tuli takaisin s.postitse ja editoituna
8. korjasin tekstin
9. teksti tuli takaisin s.postitse ja editoituna
10. korjasin tekstin
11. teksti tuli vielä kerran takaisin s.postissa
12 korjasin tekstin, vielä kerran
13. teksti meni taittoon ja oikolukuun
14. luin ja hyväksyin taitetun version
15. teksti meni painoon
16. sain tekijänkappaleet ja samana päivänä teos oli kaupoissa
tämän vuoksi haukuit kriitikoita. Kirjoita paremmin tyttö pieni.
Jos tuo yllä oleva on mulle tarkoitettu (?)niin ei voi kun ihmetellä. En ole haukkunut ketään tai mitään.
Eikö Enzo olekaan maskuliini? Mulla se assosioitui jotenkin näin: Ferrari->Tuulilasi->mies
Ei tekstisi noista tämän palstan kirjoituksista päätellen vieläkään loistavaa ole. Ymmärrän kyllä tunteesi; käytin itse samaa sanaa - raiskata - raivotessani oman tekstini kopeloinnista, ja kyseessä ei ollut edes editoija, eikä käsikirjoitus, vaan kuolevalle isälle kirjoitettu lyhyt muistelmavihkonen!
Kirjoittaminen vaatinee niin ylimielisyyttä kuin nöyryyttäkin, oppineisuutta ja oppimiskykyä. Miten voisi kirjoittaa ylpeydettä - onhan se aikamoista itsensä esiin tuomista, että olettaa sanojensa ja ajatustensa vaikuttavan johonkin jotenkin. Ja sanotaanhan, että käsikirjoitus on helppo kirjoittaa (hah!), mutta että varsinainen työ alkaa vasta sitten. Muokkausvaiheessa on hyvästä editoijasta iso apu. Omaan tekstiin sokeutuu. Kyllähän me kaikki nämä tiedämme, mutta silti reagoimme niihin.
En minä ole tuollaiseen tekstin raiskaukseen törmännyt. Korkeintaan pari kirjoitusvirhettä on korjattu, eikä minun noitakaan korjauksia ole tarvinnyt tehdä, vaan kustannustoimittaja on korjannut virheeni.
Varmaan riippuu siitä, miten valmiiksi jaksaa tekstin hioa ennen kustantajalle lähettämistä.
Lyhyt ja huonosti kirjoitettu!!
Tekstiäni ei ole editoituna tullut vielä nähtyä. Siis sellaisista teksteistä joista olisin halunnut.
Jos noin mahtavasta pinkasta (300 s.) vain 4 (neljä) puhtaana, niin aika paljon sitten niitä pilkku yms. pieniä juttuja on varmaankin ollut.
Kun kuvittelen, että saisin oman 400 sivuiseni takaisin editoituna, supistettuna vaikkapa 300 sivuiseksi, niin saattaisi siinä sitten olla minulla yskähtelemistä vähäksi aikaa.
Tulikin mieleeni tässä yhteydessä, että
oliko se tämä kirjailija Itkonen kun totesi jossain lehtikirjoituksessa, että vaikka hänen tekstiään moititaan liian pitkäksi niin hän kirjailijana pitää oikeuksistaan kiinni siinä, että määrää romaaninsa sivumäärän.
En nyt muista oliko noin se ajatus. Mutta laitoin vain tähän, sillä luultavasti minäkin sitten pitäisin aika tiukkana ainakin joitakin poistettujen kohtien takaisinsaamista.
Tiedä häntä sitten, jos oikeasti pääsisin sellaiseen tilanteeseen.
Olishan se kokemus sekin.
on ensikertalaiselle - ellei sitten aina - jollain lailla herkkähipiäinen kokemus.
Ensinnäkin se, että saa sen sopparin... Se aihettaa päiväksi pariksi pelkkää leijuntaa.
Lopultakin!
Ja sitten saattaa tulla epäusko.
Pelkää menettävänsä kaiken.
Kun kustantaja sanoo ensikertalaiselle, että karsi ja lyhennä, sitä karsii ja lyhentää, pitkin hampain. Niin on parempi, alussa on syytä kuunnella kustannustoimittajaa tarkoin, miksei myöhemminkin. Hän on aina tärkeä, ja tuurista riippuu, millaisen sattuu saamaan.
Voimasuhteet ovat varmaan aika usein ensin tyyliä kirjailija 0 - kustantaja 6. Kun nimeä ja teoksia karttuu, voimasuhteetkin tasoittuvat. Jossain vaiheessa saattaa käydä niin, kuten kerroit Itkosesta, että sinulle muodostuu ns. tarpeeksi munaa vaatia kaikki haluamasi. Voit vaikuttaa teoksen pituuteen jne. Jopa itse lopputuotteen eli kirjan kansiin jossain tapauksissa, jos niin haluat. Kaikki eivät kuitenkaan halua. Toiset eivät halua edes keksiä teokselle nimeä, vaan sen tekee kustantaja kirjailijan puolesta, takakansiteksteistä tms. puhumattakaan.
Kaikki on tapauskohtaista, niin uskon.
Kiitän F. Enzo nopeasta vastauksestanne pähkäilyyni. Mulla mitään 400 sivuista ole nyt missään, mutta kuvittelin että jos olisi niin mitä sitten…
ja sitäpaitsi muistan F. Enzo hyvin, että komentelit minua jo aikapäiviä sitten häipymään teksteineni takavasemmalle vai minne se oli...
että
... voi zumankauta kun en silloin jo lähtenyt... mitä mä vielä täällä pähkäilen että kuinka monta sivua pitää kirjoittaa ja minkälaiseen genreen ja pitäisikö sittenkin se runokirja vai novellejako tässä nyt kuitenkin alkaisi seuraavaksi...
vai
pitääkö sittenkään tehdä ja kannattaako ja kaikkihan on jo kirjoitettu!
Hyvin opettavainen oli se editointijuttusi tässä taannoin. Taisi olla ensimmäinen kerta kun teksti käsiteltiin tällä palstalla niin että voi verrata alkuperäistä editoituun. Vai onko niitä ollut aiemmin?
läppäähän sitä on kai tullut täällä joskus heitetyksi, puolin ja toisin, joten no fard feelings...
Ja kuten niin monesti todettua, tänne jää jotenkin niin jumalattoman jumiin, ainakin hetkeksi.
Ja taas.
Ja taas.
Pelkästä kuttuilusta ja väittelystä väittelyn takia ei sen sijaan jaksa enää oikein syttyä.
Meikäläisenkin pitää kohta ryhdistäytyä, laittaa hampaat suuhun ja ryhtyä ihan oikeisiin töihin.
Sitä siis odotellessa, cheers!
feelings, piti sanomani ja korjaamani, ennen kuin joku muu näppärä-älyinen taas ryhtyy voitonriemussaan oikomaan...
"Fart feelings" olisikin sitten jo ollut ratkiriemukas erhe.