Mä olin 13v., kun lähdin sisäoppilaitokseen aitooseen. Edellisestä koulusta olin lähtenyt ehkä vähän hepposista syistä. Luokan pojat oli vittuillu mulle millon mistäkin. Suutuin siitä ja lähdin s.o.-laitokseen.
Se ei alkanu hyvin. Kämppikset jotka sain vaikuttivat ihan mukavilta niin kauan kun vanhempani olivat siellä tuomassa mua. Heti niitten lähdettyä toinen kämppiksistä, Mirva, teki hyvin selväksi sen ettei voinut sietää mua. Sen mielestä mä olin rikkonu harmonian joka nillä oli ollut kämpässä ennen mun tuloa(tulin siis kouluun 1/2-vuotta myöhemmin kuin muut). Mä sain joka päivä kuula erilaisia haukkumisia. Mirva sanoi mua vaikka miksi ja väitti että mä haisen pahalle, ja kaikkee muuta. Tietysti mä vastasin siihen samalla tavalla, ainakin aluks, olihan mun puolustaduttava. Mä haukuin sitä läskiks(, mitä se ehkä vähän oli). Oisin silti halunnu tutustuu siihen, mutta Mirva ei todellakaan antanut mulle siihen tilaisuutta. Niinpä mä annoin olla. En puhunut asiasta kotona, ku en halunnu vanhempien huolestuvan. Asuin sen kanssa vuoden loppuun asti.
Seuraavana syksynä koululle mentyäni sain tietää, että jouduin taas asumaan mirvan kanssa. Kirosin mieliessäni ja itkin jo valmiiksi sitä helvettiä mikä oli edessä. Kuitenkin, hassua kyllä, musta ja Mirvasta tuli parhaat kaverit. Mirva suostui vihdoin tutustumaan muhun ja me tajuttiin olevamme sielunsiskoja. Me jaettiin ilot ja surut. Kaikki illat me hilluttiin pihalla jätkiemme kanssa. Riehuttiin, oltiin ja puhuttiin kaikesta. Meillä oli tosi kivaa yhdessä.
Vaikeudet alko uudestaan siitä, kun mä jätin mun jätkän. Mirva jatko jätkänsä kanssa hengaamista, eikä sillä ollu enää yhtään aikaa mulle. Mä tulin helvetin mustasukkseks, tottakai. Niko(Mirvan jätkä) oli meiän eka kunnon riita. Se me saatiin sovitttua, mut se oli vasta alkua mun viime kevään helvetille.
Kaikki oli ok vielä ennen hiihtolomaa. Meiän piti lähtee yhessä hiihtisriparille lappiin. Mä en kuitenkaan päässy koska se meni mun halli- SM:n kans päällekkäin. Siellä Mirva tutustu poikaan nimelta Kalle. Pitkän aikaa Mirva väitti et ne oli pelkkiä kavereita. Mä tiesin ettei ne ollu. Pelkkä se että ne piti mua hereillä joka ilta yömyöhään. Mä kuulin niitten rakkauden tunnustuksia ja muita päivittäin. Meillä oli hiljaisuus asuntolassa klo:22.00. Joka ilta Kalle soitti tasan sillon kun mä olin menossa nukkumaan. Musta tuntui et Mirva pyys sitä tekemään niin. Mua vitutti tosi rankasti. Mun olis pitäny saada nukkuu. Mä treenasin ja yritin käydä koulua siinä sivussa. Eikä asia parantunu, vaikka mä pyysin Mirvaa joko puhumaan muualla tai olla puhumatta olleenkaan. Siis ei se mitään jos ne olis joskus puhunu, mut ku ne teki sitä joka ilta ja sillon ku olis pitäny nukkuu. Ois puhun päivällä.
Joka tapauksessa kaikki paheni kevättä kohden. Mä en voinu tehä enää mitää, ilman ett Mirva vittuili mulle. Ihan kaikesta mitä mä tein väärin, mä sain kuulla monta päivää. Onneks jossain vaiheessa Mirva rupes nukkuu kaverinsa kämpässä. Se ei silti parantanu asiaa. Mirva puhu musta täyttä PASKAA kaikille meiän luokkalaisille. Kääns ne kiaikki mua vastaa, joitan harvoja ihania ihmisiä lukuun ottamatta. Loppujen lopuks mulla oli vaan kolme kamuu meiän luokalla ja pari enemmän koo koulussa. Mun sielunsisko oli kuollu. Siltä oli revitty sielu, se oli poltettu, eikä sitä saisi enää takaisin. Tilalle oli annettu hirviö. Mä päätin lähteä takaisin vanhaan kouluun. Mun tiesin ett mulla tulis ikävä frendei mut mä en kestäny sitä kidutusta enää. Mä halusin kotiin. Sinne mis mä saisin olla rauhassa oma itteni. S.o-laitoksen ahdasmieliset ihmiset oli mulle liikaa.
Mun vika ilta siellä koulussa oli kaamea. Mä tiesin etten olis siellä enää kauan. Silloin en kyl tienny sen illan oleva vika. Mä halusin ees yrittää selvittää asiat Mirvan kanssa. Siit ei tullu mitään. Mirva kääns asiat ylösalasin ja yhtäkkiä kaikki olikin mun syytä. Mä soitin itkien kotiin ja sain luvan tulla seuraavana päivänä kotiin. Itkin koko yön.
Aamulla mä keräsin vähät kamani ja lähdin bussilla kotiin. En sanonut Mirvalle sanaakaan. Se oli mulle yhtä kuin kuollut. Itkin matkalla ja kotona. Mun oli ikävä niitä vähäisiä kamuja jotka oli mulle uskollisia loppuun asti. Mun oli silti pakko jatkaa eteen päin. Menin tutustumaan uusvanhaan luokkaani. Olin aloittanut lomani 2,5vko:a aikasemmin kuin muut. Se oli ainoa hyvä mitä mä sinä keväänä Mirvalta sain...
Myöhemmin Mirva meilas mulle ja yritti sopia. Eka muin teki mieli, kun muistelin sitä syksyä. Mutta kun muistin kevään, mun mieli muuttu. Haistatin sille pitkät ja jatkoin elämääni onnellisena. Ilman kiusaajia...
Kiitti, jos jaksoitte lukee...
Se ei alkanu hyvin. Kämppikset jotka sain vaikuttivat ihan mukavilta niin kauan kun vanhempani olivat siellä tuomassa mua. Heti niitten lähdettyä toinen kämppiksistä, Mirva, teki hyvin selväksi sen ettei voinut sietää mua. Sen mielestä mä olin rikkonu harmonian joka nillä oli ollut kämpässä ennen mun tuloa(tulin siis kouluun 1/2-vuotta myöhemmin kuin muut). Mä sain joka päivä kuula erilaisia haukkumisia. Mirva sanoi mua vaikka miksi ja väitti että mä haisen pahalle, ja kaikkee muuta. Tietysti mä vastasin siihen samalla tavalla, ainakin aluks, olihan mun puolustaduttava. Mä haukuin sitä läskiks(, mitä se ehkä vähän oli). Oisin silti halunnu tutustuu siihen, mutta Mirva ei todellakaan antanut mulle siihen tilaisuutta. Niinpä mä annoin olla. En puhunut asiasta kotona, ku en halunnu vanhempien huolestuvan. Asuin sen kanssa vuoden loppuun asti.
Seuraavana syksynä koululle mentyäni sain tietää, että jouduin taas asumaan mirvan kanssa. Kirosin mieliessäni ja itkin jo valmiiksi sitä helvettiä mikä oli edessä. Kuitenkin, hassua kyllä, musta ja Mirvasta tuli parhaat kaverit. Mirva suostui vihdoin tutustumaan muhun ja me tajuttiin olevamme sielunsiskoja. Me jaettiin ilot ja surut. Kaikki illat me hilluttiin pihalla jätkiemme kanssa. Riehuttiin, oltiin ja puhuttiin kaikesta. Meillä oli tosi kivaa yhdessä.
Vaikeudet alko uudestaan siitä, kun mä jätin mun jätkän. Mirva jatko jätkänsä kanssa hengaamista, eikä sillä ollu enää yhtään aikaa mulle. Mä tulin helvetin mustasukkseks, tottakai. Niko(Mirvan jätkä) oli meiän eka kunnon riita. Se me saatiin sovitttua, mut se oli vasta alkua mun viime kevään helvetille.
Kaikki oli ok vielä ennen hiihtolomaa. Meiän piti lähtee yhessä hiihtisriparille lappiin. Mä en kuitenkaan päässy koska se meni mun halli- SM:n kans päällekkäin. Siellä Mirva tutustu poikaan nimelta Kalle. Pitkän aikaa Mirva väitti et ne oli pelkkiä kavereita. Mä tiesin ettei ne ollu. Pelkkä se että ne piti mua hereillä joka ilta yömyöhään. Mä kuulin niitten rakkauden tunnustuksia ja muita päivittäin. Meillä oli hiljaisuus asuntolassa klo:22.00. Joka ilta Kalle soitti tasan sillon kun mä olin menossa nukkumaan. Musta tuntui et Mirva pyys sitä tekemään niin. Mua vitutti tosi rankasti. Mun olis pitäny saada nukkuu. Mä treenasin ja yritin käydä koulua siinä sivussa. Eikä asia parantunu, vaikka mä pyysin Mirvaa joko puhumaan muualla tai olla puhumatta olleenkaan. Siis ei se mitään jos ne olis joskus puhunu, mut ku ne teki sitä joka ilta ja sillon ku olis pitäny nukkuu. Ois puhun päivällä.
Joka tapauksessa kaikki paheni kevättä kohden. Mä en voinu tehä enää mitää, ilman ett Mirva vittuili mulle. Ihan kaikesta mitä mä tein väärin, mä sain kuulla monta päivää. Onneks jossain vaiheessa Mirva rupes nukkuu kaverinsa kämpässä. Se ei silti parantanu asiaa. Mirva puhu musta täyttä PASKAA kaikille meiän luokkalaisille. Kääns ne kiaikki mua vastaa, joitan harvoja ihania ihmisiä lukuun ottamatta. Loppujen lopuks mulla oli vaan kolme kamuu meiän luokalla ja pari enemmän koo koulussa. Mun sielunsisko oli kuollu. Siltä oli revitty sielu, se oli poltettu, eikä sitä saisi enää takaisin. Tilalle oli annettu hirviö. Mä päätin lähteä takaisin vanhaan kouluun. Mun tiesin ett mulla tulis ikävä frendei mut mä en kestäny sitä kidutusta enää. Mä halusin kotiin. Sinne mis mä saisin olla rauhassa oma itteni. S.o-laitoksen ahdasmieliset ihmiset oli mulle liikaa.
Mun vika ilta siellä koulussa oli kaamea. Mä tiesin etten olis siellä enää kauan. Silloin en kyl tienny sen illan oleva vika. Mä halusin ees yrittää selvittää asiat Mirvan kanssa. Siit ei tullu mitään. Mirva kääns asiat ylösalasin ja yhtäkkiä kaikki olikin mun syytä. Mä soitin itkien kotiin ja sain luvan tulla seuraavana päivänä kotiin. Itkin koko yön.
Aamulla mä keräsin vähät kamani ja lähdin bussilla kotiin. En sanonut Mirvalle sanaakaan. Se oli mulle yhtä kuin kuollut. Itkin matkalla ja kotona. Mun oli ikävä niitä vähäisiä kamuja jotka oli mulle uskollisia loppuun asti. Mun oli silti pakko jatkaa eteen päin. Menin tutustumaan uusvanhaan luokkaani. Olin aloittanut lomani 2,5vko:a aikasemmin kuin muut. Se oli ainoa hyvä mitä mä sinä keväänä Mirvalta sain...
Myöhemmin Mirva meilas mulle ja yritti sopia. Eka muin teki mieli, kun muistelin sitä syksyä. Mutta kun muistin kevään, mun mieli muuttu. Haistatin sille pitkät ja jatkoin elämääni onnellisena. Ilman kiusaajia...
Kiitti, jos jaksoitte lukee...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hmm... Surullista...
Ehkä Mirvallekkin tuli sua kova ikävä ja se ois halunnu sopia?
Mul on vähä samantapainen juttu itselläni
ollu vuos sitten... Mut mä olin se joka ei halunnu enää jatkaa ystävyyttä vaikka itse sen pilasin.. :/
Hmm.. Nyt mua harmittaa ku en
yrittäny uudelleen ystvyyttä... Anna
Mirvalle vielä yksi mahdollisuus... Jos
haluat itse sitä.
Älä Anna Mirvalle Uutta Tilaisuutta! Leopardi ei pääse pilkuistaam luoja sentäs!!!
ihan opettava stoori (tavallaan)
mut se vaan mua jäi vaivaamaan, et miks ne ihmiset vihas sua jo ennestään ennen kuin mirva meni sotkeen sun asiat...?!?
se asia jäi mulla hampaan koloon... ?
Kaikilla oli ennakkoluuloja. Se oli sellanen ahdasmielinen paikka. Onneks mä oon takas kotona, Kaukana sieltä..
no onneks sulla on nytte kaikki kunnossa... ;)
Niinpä..
Toivon vaan ettei kukaan joutuis kokee mitään tollasta. Se oli pahimman laatunen helvetti..
Mulla vähän saman tapanen stoori, paitsi en oo S.o:ssa. Mä en ymmärrä miks ne ihmiset vihaa mua. En voi vaihtaa koulua, koska mutsi ei anna lupaa. On mulla muutama hyvä ystäväki tuolla, mut niitä ei oo ku pari.
Mulla tää tilanne on nyt pään päällä, ja se on menny tosi rumaks. Mutsi mm sano et se ilmottaa poliisille jos kiusaus jatkuu vielä. Mä en vaan jaksa tota kaikkee paskaa enää. :( Haluisin vaan lähtee jonnekki kauas pois, ja alottaa uuden elämän, ilman niitä kamalia ihmisiä. Mut ei pysty.
Iltasin mä vaan itken omassa huoneessani (tai yritän itkeä) ja sen jälkeen tunuu aina vaan vielä pahemmalta :< Oon nyt 13 vuotta, eli saman ikänen ku sä sun tilanteessas. Sit se on niin helvetin rasittavaa ku useimmat ei ymmärrä miten paljon se satuttaa. Tää on ihan kamalaa..
Jos vaan viittit, naputtele mulle postia, osotteeni on:
[email protected]
Kiitos, teitpä mitä hyvänsä. Sun tarinas lukeminen sai ajattelemaan ihan uudella tavalla.