Ihanaa

Tutustuin nyt oikein ajan kanssa tähän palstaan ja järkytys oli suuri lukiessani näitä kirjoituksia. Siispä kirjoitan tämän kirjoituksen ja sen jälkeen pysyn palstalta pois. Eihän täällä tunnu olevan kun katkeria ihmisiä, joillakin tuntuu olevan psyyke todella pahalla tolalla. Mutta siis lähtiäislahjaksi oma, vähän toisenlainen tarina.
Mieheni kanssa ollaan oltu yhdessä neljä vuotta ja täytyy sanoa että olen onnellisempi kuin koskaan. Olemme molemmat oppineet edellisistä liitoistamme ja nyt osataan rakentaa suhdetta oikein, liitossamma on erittäin paljon rakkautta, hellyyttä ja läheisyyttä. Meidän suhde siis todella toimii. Jotta onnemme voisi olla täydellinen tulee myös lastemme olla onnellisia. Heidän kanssaan on puhuttu paljon suhteemme aikana, ja esim. lähilapsen (minun) kanssa juteltiin siitä miten hän suhtautuisi siihen että mies muuttaisi meille. Vasta kun hän oli ajatuksen kanssa täysin sinut muutimme yhteen. Tottakai lapset tuovat uusperheeseen aluksi sellaisia haasteita joita ei muissa parisuhteissa ole, mutta miksi niistä asioista pitää tehdä niin isoja numeroita. Meille molemmille on alusta lähtien ollut selvä että ensin tulee omat lapset ja vasta sen jälkeen parisuhde. Minä en itse voisi miestä ottaa, joka olisi valmis hylkäämään lapsensa, sellainen mies ei pysty sitoutumaan kehenkään joka ei lapseensa sitoudu.
Kaikki asiat on puhuttu selväksi,eikä riitaa ole ollut kertaakaan neljän vuoden aikana. Lapseni kunnoittaa ja pitää paljon miehestäni ja tunne on molemmin puolinen. Minulle miehen lapsi on todella tärkeä ja meillä on erittäin lämpimät välit.
Olen erittäin onnellinen uusperheestäni. Joten ilmeisesti olen väärä ihminen tälle palstalle. Siispä siirryn nauttimaan siitä mitä minulla on.