VANHUKSEN VALKOINEN SAUVA

Kuunnelkaa vaieten tarinaa
on kerronta hieman vaikeaa,
se kuljettaa meidät vuosien taa
tämä taattojen,isien maa.
Kylä pieni tuo Etelä-Suomessa
kesä kaunis on tuomikin kukassa,
sen asukkaat kulkevat nyyhkien
pois kyyneleitä pyyhkien.
On aivan kylän rajalla
kiviaita tuo metrin korkea,
kiertäen koko alueen sen
missä maa on hiljaisuuden.
On sodassa nuoret kylän tään
vain naiset ja vanhukset keskenään,
suruviestiä pastori kuljettaa saa
jonkun vie taas kiviaidan taa.
Vanha kirkko on vakaasti paikallaan
puinen risti merkkinä katollaan,
illan hämyssä sinne kulkevan näin
vanhan naisen paljain päin.
Käsi kurttuinen oven kun auki saa
vanha sarana hiljaa valittaa,
askeleet johtaa horjuen
eteen ristin Jeesuksen.
Vanhus polvistui viereen alttarin sen
käsi toinen kuin sauvaa pidellen,
hän katseensa kohotti ristiin päin
ääni väristen lausui näin.
Herra! Varmaankin tunnet minut nyt?
Olen elämän laidalla kärsinyt,
säästä nuoret miehet tämän maan
ota minut! Jos kelpaan vaan?
Pari kynttilää valaisi kirkon tään
missä vanhus rukoili yksinään,
hetkessä liekit kuin lepattain
näkyi hehku kynttilän vain.
Näki vanhus ristillä Jeesuksen
valkovaatteissa ikään kuin ihmisen,
hän ollut ei täällä siis yksinään
naulanreijät oli vieraalla käsissään.
Näkyi heikkoa kynttilän hehkua vaan
kirkko uinui hämärän valossaan,
mutta ristin juurelta Jeesuksen
kuului ääni tuo rauhallinen.
Älä säikähdä vanhus, on tuskasi sun
veriviiruina otsalla naulitun,
minä poistan tuskan ja kurjuuden
väistyy pilvet yltä taistojen.
Paloi kynttilät jälleen lepattain
oli kirkossa vanhus yksin vain,
hän ristille katsahti lähteissään
enkel`parvi oli vierellä kruunatun pään.
Ovi kirkon kun sulkeutui kerrotaan
jäi vanhus portaille seisomaan,
kädessä hänellä,kuulin sen
oli paimensauva valkoinen.
Tykit vaieten vaimeni taistojen
niin toteutui toive vanhuksen,
yönä tummana kirkolle kulkijaa
hän valaisee valkealla sauvallaan.