Tällä palstalla on varmasti tarpeeksi melko samanlaisia tekstejä masennuksesta, syömishäiriöistä, kaverittomuudesta ja itsetuhoisuudesta, eikö vain?
Noista ihmisistä se näkyy useimmiten ulospäin, he ovat surullisia, hiljaisia ja syrjäytyneitä.
Entäpä, kun tuo masentunut tyttö onkin ulospäin erittäin itsevarma, nauravainen, on kavereita, on hyvä koulussa, ja kaikki menee muutenkin hyvin?
En tarkoita ettäkö elämäni olisi sellaista, että koulussa olisin iloinen, ja heti kun kotiovi loksahtaa kiinni rupeaisin itkemään, ei se mene niin. Olen surullinen vain ajatuksissani. Tunnen huonoa omatuntoa kun syön, tai jos itken. Päässäni pieni ääni sanoo "heikot itkee. sulla ei oo mitään syytä vinkua, pidä jo turpasi kiinni". Ja itku yltyy.
Kuulen lähes joka päivä että "susta tulee vielä vaikka mitä". Entä jos ei tulekaan? Olen vain säälittävä. Hukutan itkuni liikuntaan, ja minua ihaillaan kun liikun, hienoa, eikös olekin? Minulla on ystäviä, hyviä ystäviä joita autan heidän murheissaan. Mutta omia tunteita, niitä en näytä. voin itkeä, jos joku vaikka kuolee, mutta en, jos minulla on muutenvain paha olla. En osaa selittää,ja tämä on vain angstia.
Ihan jees jos joku jakso lukee.:) Kommentoida saa, jos on jotain sanottavaa. kliseet on luettu moneen kertaan ja "puhu ammattiauttajalle" myös. Kävin terapiassa, ja masennus ja viha kaikkea kohtaan yltyi entisestään.
Ps. tajusin et kirjotin tän huomaamattani melkein kirjakielellä :O
Noista ihmisistä se näkyy useimmiten ulospäin, he ovat surullisia, hiljaisia ja syrjäytyneitä.
Entäpä, kun tuo masentunut tyttö onkin ulospäin erittäin itsevarma, nauravainen, on kavereita, on hyvä koulussa, ja kaikki menee muutenkin hyvin?
En tarkoita ettäkö elämäni olisi sellaista, että koulussa olisin iloinen, ja heti kun kotiovi loksahtaa kiinni rupeaisin itkemään, ei se mene niin. Olen surullinen vain ajatuksissani. Tunnen huonoa omatuntoa kun syön, tai jos itken. Päässäni pieni ääni sanoo "heikot itkee. sulla ei oo mitään syytä vinkua, pidä jo turpasi kiinni". Ja itku yltyy.
Kuulen lähes joka päivä että "susta tulee vielä vaikka mitä". Entä jos ei tulekaan? Olen vain säälittävä. Hukutan itkuni liikuntaan, ja minua ihaillaan kun liikun, hienoa, eikös olekin? Minulla on ystäviä, hyviä ystäviä joita autan heidän murheissaan. Mutta omia tunteita, niitä en näytä. voin itkeä, jos joku vaikka kuolee, mutta en, jos minulla on muutenvain paha olla. En osaa selittää,ja tämä on vain angstia.
Ihan jees jos joku jakso lukee.:) Kommentoida saa, jos on jotain sanottavaa. kliseet on luettu moneen kertaan ja "puhu ammattiauttajalle" myös. Kävin terapiassa, ja masennus ja viha kaikkea kohtaan yltyi entisestään.
Ps. tajusin et kirjotin tän huomaamattani melkein kirjakielellä :O
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itke itkusi... Ei itsevarmuus tarkoita kovuutta ja ankeiden tunteiden tukahduttamista. Olet ihan yhtä ok ihminen,
vaikka menisitkin peittosi alle itkemään. Kenelle se kuuluu? Tutustu herkempään puoleesi. Ei ihmistä oo tarkoitettu hymyilemään 24/7 ja elämään täydellistä sosiaalista elämää joka sekunti, vaikka tällaisia "vaatimuksia" meille ehkä alitajuisesti esitetään. Meillä on herkät hetket jokaisella. Myös itsevarmoilla ihmisillä. Ja angsti... se kuuluu monen elämään, vaikka sitä piirrettä ehkä vähän piilotellaankin.
Sä voit elää kulisseissa jos haluut, mut tollasta se on, eikä kukaan auta... Lähipiirisi luultavasti ihailee sua ja sun energisyyttäsi, eikä muista, että sulla on muitakin tunteita kuin ilo.
Voisit myös mahdollisesti muuttaa asennettasi "heikkoihin" ja heikkouksiin ylipäätään... Tutustu niihinkin asioihin, itsessäsi tai muissa. Sulla on varmaan joku karikatyyrisen liioiteltu kuva heikosta ihmisestä päässäs, ja ny välttelet sitä (harhakuvaa) kuin ruttoa. Joo että tämmönen analyysi.
Ihan hyvä analyysi, koska tuo kaikki on totta...
Ääh. en osaa enää ajatella.
Mutta ei mun kavereiden tehtävä ole pitää mua pinnalla vaan huolehtia itsestään..
Tosin itselläni karkaa välillä nykyisin käsistä tuo itkemisenkin ajankohta ja on nyt muutamia kertoja päässyt koulussa lipsahtamaan siihen että itken julkisesti.
Itse puran pahan oloni musiikkiin.. jokaisella oma tapansa.
Itse kuulen tuota samaa että "kyllä susta jotain vielä tulee!" Itse en kyllä osaa uskoa siihen. Nuorempana itkeminen oli minulle itselleni häpeä enkä koskaan itkenyt niin että joku näkee. Nykyisin olen oppinut pääsemään eroon tunteiden panttaamisesta ja pystyn itkemään toistenkin nähden - tosin koulussa en sitä mielelläni tee.
Veikkaan että johtuu sun iästä. Nuorena tunteet ailahtelee ja osalla on jonkinlaista teini-iän masennusta, joka menee myöhemmin ohi itsestään. Aina tämä ei tietystikkään päde. Itsellänikään puhuminen ei ole varsinaisesti auttanut mitään huonon olon kohdalla.
Suosittelen että miettisit mistä tuo paha olo on kotoisin. Kun syöt, tunnet huonoa oloa? Pelkäätkö lihovasi? Itse olen hieman ylipainoinen ilman tuota ongelmaa, vaikka tämä vähentääkin itseluottamustani.
Itsekkin toimin "terapeuttina" ystävilleni. Luojan kiitos, uskallan kertoa heille asioistani vaikka he kaikki asuvatkin satojen kilometrejen päässä ja näen heitä muutamia kertoja vuodessa.
Mieti tunteitasi, mistä käsitys itkemisen vääryydestä on peräisin, mikä tekee sinusta heikon jos itket jne. Uskoisin että ajattelet noin, koska itkemällä ilmennät pahan olosi näkyvästi. Laumassa pärjäävät vain vahvat - heikot jäävät jälkeen. Pitää siis näyttää vahvalta.
Tsemppiä sinne! Enempää en osaa valitettavasti sanoa!
Ps. Toisinaan aika auttaa, toisinaan ei. Voit kokeilla kavereille puhumista, oli se sitten vaikeaa tai ei, jos uskot, ettei se vaikuta ystävyyssuhteisiisi. Tutki itseäsi, vaikket haluaisi. Vastaukset ovat sinulla itselläsi.
Kiva kuulla et en oo ainut jolla on ollu tällasta...
Pelkään joo lihovani, vaikka tiedän että se on lähes mahdotonta liikuntamääräni takia, mutta en mielestäni sairasta mitään syömishäiriötä tms..
Itkemisen vääryys on siinä että muut ihmiset luottaa miuhun. Jos mä murrun, mihin ne sit tukeutuu?
Taidat hieman tajuta ajatusmaailmaani tältä osin:)
Kiitos, on jo vähän parempi olo
Et ole yksin tuntemuksiesi kanssa, mulla on myös vähän samanlainen tilanne sillä olen sosiaalinen, huumorintajuinen ja iloinen ihminen ulospäin, mut kuitenkin kätken omat tunteeni syvälle itseeni enkä näytä niitä muille. Kaverini kertovat minulle kyllä omat murheensa ja autan heitä selviämään, mut mie en kuitenkaan ole uskaltanut kertoa omista ongelmistani.
Mie olen kuitenkin nyt viimeinkin kertonut tästä asiasta yhdellä kaverilleni jonka olen tuntenut lapsuudestani asti ja se että sain puhuttua hänelle niin auttoi minua jonkin verran.
Muuta neuvoa en voi oikein antaa kuin että yrittäisit puhua tästä vaikka edes yhelle kaverilles se että saisit sanottua kaikki tuntemukses ääneen saattais auttaa sua. Vähän on kuitenkin hankala antaa mitään neuvoja kun en tunne sua mitenkään.
Voin kuitenkin sanoa että et ole yksin näitten tunteiden kanssa, aina on joku jolla on saman kaltainen ongelma.
Tsemppiä vaan sinulle oikein paljon ja yritä ajatella positiivisesti, kyl kaikki kuitenkin muuttuu lopulta paremmaksi. :)
Oikeasti tavallaan huojentavaa kuulla että en ole ainoa, vaikka ei se hyvä asia ole että muillakin on "vaikeuksia" yms.
Niin. En tiedä pystynkö puhumaan, sillä en oikein tiedä mitä mun pitäisi sanoa. Pientä lohtua tuo se, että muutan syksyllä toiseen kaupunkiin, ja ehkä elämä alkaa mennä raiteilleen pikkuhiljaa :)
Ja tsemppii kaikille jotka tuntee yhtään samoin...