nettitarina

Kerran kauan sitten saapui pienen kylän raitille joku kulkija.
Hän katseli ja kuunteli tarkkaavaisesti kylän keskustassa olevia ihmisiä. Tuntuivat älykkäiltä ja asioita miettiviltä.
Kulkija oli kuitenkin hiukan arka, joten hän vain hiljaa kuiskasi pulmansa: Huhuu, voisiko kukaan neuvoa minulle tietä eteenpäin? Vaikkapa sellaiseen kylään josta minun olisi helpointa jatkaa etsintääni.
Olen näet eksyksissä ja koska kylänne näytti ystävälliseltä niin uskaltauduin pyytämään neuvoa.
Toiveikkaana hän odotteli, odotteli ja odotteli.
Yö kulki kulkunsa ja saapui uusi kaunis aamu.
Kukaan ei kuitenkaan antanut vastausta.
Monet pysähtyivät hetkeksi, mutta eivät kuitenkaa sanoneet mitään.
Ei kuulunut edes sellaista murahdusta, jonka kulkija oli joskus muualla kuullut. Se on joidenkin sanakirjassa vakio:
Käytä sitä karttaa itse! Älä tule häiritsemään rauhaani. Minulla on taatusti tärkeämpää tekemistä kuin osoitella muille minne tielle heidän pitäisi suunnata!
Joissakin ohittajissa kulkija oli vaistovinaan ajatuksia:
En minä kehtaa sanoa mitään. Voin vielä vaikka sanoa jotain väärin ja sitten minä punastun ja kaikki näkee sen.
Yhden kerran kulkija oli myös kuulevinaan mutinaa:
Mistä hitosta tuo utelee. En ymmärrä, en ymmärrä ja sitäpaitsi en edes tunne. On se joo ihan tuntematonkin. Olkoon. Kai se joskus huomaa, että sen kartta vielä ihan väärinpäin. Kyllä se sitten löytää varmaan kun on aikansa sitä väännellyt ja teitä polkuihin vaihdellut. En minä viitsi. Kun en edes tunne. Tyhmäkin se varmaan on!
Yhden ajatuksen kulkija vielä lennosta nappasi, tunnistaen sen kaikkein yleisemmäksi:
Asia ei liikuta minua tippaakaan. Sitäpaitsi se ei kuulu ollenkaan minua kiinnostaviin projekteihin joten minä en ainakaan neuvo mitä reittiä voisi kokeilla. Kaiken lisäksi minä en alennu opettamaan jokaista avun tarvitsijaa. Olenhan myös niitä joiden aika on kortilla, sillä en toki huvikseni tässä aukealla pyöri!

Uusi ilta saapui eikä kulkija enää edes yrittänyt kiinnittää niidenkään huomiota, jotka kulkivat ohi häntä edes huomaamatta.
Hänelle tuli tunne kuin olisi pelkkää ilmaa. Läpinäkyvä hetki, joka ei kosketa joitakin koskaan.
Tuntiessaan aavistuksen verran itsensä kuin poispyyhityksi hän hetkeksi lamaantui, mutta silloin saapui: "Heureka!" ja kulkija muisti yhden tärkeääkin tärkeämmän jutun, jota hän oli kantanut syntymähetkestään lähtien mukanaa.
Se oli sisu!
Sen hän kaivoi heti pussistaan ja päätti taas kerran mennä rohkeasti suoraan eteenpäin, miettimättä ollenkaan sitä oliko tienhaara väärä vai oikea, sillä hän tiesi sisuksissaan sen, että jos hän ei osaisi omin neuvoin perille asti niin varmasti jossain olisi kyllä sellainen kylä jonka keskustassa tulisi ainakin se yksi joka edes yrittäisi neuvoa oikeaan suuntaan.
Tästä päätöksestä voimistuneena hän yllätti jopa itsensä ja aloitti.

Pikkuruisen kylän aukiolta kuultiin jonkun laulu:
Se kertoi naiviudesta, tiedon nälästä, halusta oppia, uteliaisuudestakin. Se laulu oli hetkittäin epävireinen, mutta suurimman osan aikaa se soi aivan vilpittömän puhtaasti.
Siinä soinnissa oli valitettavasti ihmetystäkin, sillä siinä kaikui myös sävel joka kyseli kylältä olisiko vastaaja saanut ehkä hyvän mielen jos olisi auttanut.

Siinä kuulsi myös suru siitä kuinka helposti moni tänäänkin kulkee jonkun ohi edes miettimättä voisiko antaa apua ja saada siitä hetkestä hymyn hyvyydeltä.

Näin kulki kylän läpi joku joka toivoi pelkkää aurikoiloa tuohon pieneen yhteisöön.

ps.
Hän vilkutti mennessään kantaen sisupussukkaa tiukasti kainalossaan.