Se tuijottaa.

Seinäni takana asuu yhä ikäneito.
Se elää korva melkein kiinni
asuntojemme välisessä seinässä.

Kun olin muuttanut taloon,
se oli alkuunsa hyvin puhelias -
halusi tietää, mistä tulin, kuka olin.

Asunnossa oli aikaisemmin asunut
pari naista, jotka käyttivät sisällä korkokenkiä
ja paljon miehiä.

Olin ymmärtävinäni siitä,
miksi alakerran suruisa leski antoi punertavan
pitkäkarvaisen pölyhuiskansa, Doora Isabellan,
kimeästi haukkuvan kainaloisensa
juosta parkkipaikalla autoni eteen.
Se haukkui minut alkuunsa, kaiken varalta valmiiksi.

Ikäneidolla oli usein avoimien ovien päivät,
oli kesä kun muutin.
Milloin tahansa olin lähdössä ulos,
hän oli tervehtimässä ovellaan.
Etsi jutunjuurta, sipaisi viehkeästi hiuksiaan
samalla tapaa kuin nainen nyt yleensä sipaisee
hiuksiaan flirttaillessaan miehen kanssa.

- Kun me olemme niin taiteellisia, se sanoi usein
ja haki seuraani, odotti seuraavaa tapaamista.

Sen jälkeen, kun aviomieheni tuli ensimmäisen kerran
tervehtimään minua siihen asuntoon,
viipyi yön yli, toisen ja kolmannenkin,
nainen lakkasi tervehtimästä.

Alkoi vältellä. Jos kohtasimme toisemme sattumalta,
se ei enää hipaissut hiuksiaan. Piti ovensa suljettuna.
Muuttui hivenen kumarammaksi, kuihtuneemmaksi.
Rapisi enemmän, myöhempään seinää vasten.
Joskus läpi yön.

Kuulin myöhemmin, että se oli sitä aikaa, kun
paikkansapitämättömät juorut alkoivat levitä.
.
Tässä pikkukaupungissa sen elämä ei varmaan
ole ollut helppoa. Ei tällaisessa kaupungissa
kannata tunnustaa olevansa lesbo,
varsinkaan naapurini kaltaisen ikäneidon.
Vanhuksen,
jonka salaiset kumppanit ja monet,
kaikki kiinanpalatsikoirat, joilla oli ollut hyvin taiteelliset nimet, olivat jo
ehtineet vuorollaan kuolla vanhuuteensa.

Onnekseen hän oli valinnut minut.

Talon päädyssä kuuluu asuvan (ja sitä kuuluu heittävän) kyltintekijä.

Sillä oli aikanaan aito ja oikea kylttimaalaamo, mutta se meni konkurssiin ja (vaikka sitä en olisi halunnut kuulla) minulle kerrottiin, että silloin sitä alkoi heittää.

Tässäkin pikkukaupungilla jalan kulkiessa tai autolla liikenteen seassa sohlatessa (uskokaa tai älkää, mutta tämän kylän pääkatu on yllättävän vilkas töihinmeno- tai töistätuloaikoina) on kaiken aikaa pysyttävä skarppina ja seurattava liikennemerkkejä.

Apteekin risteykseen oli eräänä aamuna ilmestynyt kyltti: Sijaistoimintaan.

Päivän hämärtyessä, kun palasin työmatkaltani, kyltti oli jo poistettu.

Päivää myöhemmin myytävänä olevan kaupungintalon parkkipaikalle oli pystytetty viitta, jossa luki:
Kaupunki myyty! Iglu.

Turha toistaa, mutta se oli kuulema poistettu alta aikayksikön itse kaupunginjohtajan toimesta.

Ei tarvinne ihmetellä, miksi Terveyskeskuksen eteen ilmestyi samaisena iltana sen pääovea osoittamaan seuraava nuoli: Kuolemanlaaksoon!

Kun joskus mietin, mistä kirjoittaa, tuntuu, etten kykene enää kirjoittamaan muusta kuin tästä rakkaasta kotikaupungistani.

Niin se on minutkin niellyt.

Eräänä iltana, toissatalvea se oli, hän oli lähtenyt illalla juuri ennen kymmentä illalla ulos. Asialle.

Häntä ei vielä silloin pidetty lukkojen takana.
Ruoka ja juoma vietiin hänelle kotiin. Joku muu yritti pitää hänen kotinsa puhtaana. Hän oli hyväntuulinen, tervehti talon asukkaaksi sanomalla:

Tervetuloa Hermannin nuorisoseuraan!

Hymyilimme toisillemme hetken. Emme kätelleet silloin.Jatkoin muuttomiehen kanssa sohvan kantamista asuntooni.

Hän seisoi käytävässä puolisen tuntia, vähän tiellä keppeineen olisi joku sanonut.

Nyt tartuin hänen kohmettuneeseen käteensä, kun hän nojasi väsyneen oloisena keppiinsä urheiluvälinekaupan nurkalla.

- Pankille pitäisi ehtiä.

Esiliina, mekko, alusvaatteet kai, ja aamutossut.

Tapahtuman jälkeen hänen poikansa alkoi toimittaa häntä toiseeen kylään. Dementialaitokseen, suljettujen ovien taakse.

Kahden viikon kuluttua laitokseen muuttamisestaan hän kuoli.

Taloyhtiössä ei ole yhtään tyhjää asuntoa. Poika asuu äitinsä asunnossa. Pääsi pois kaupungin vuokratalojonosta.

tosi hienoja tarinoita jokapahinen! kauniisti ja taitavasti kirjoitettuja, paitsi viimeisen loppuratkaisu vähän onnahteli.

tällaisista tuokiokuvista voisi varmaan koota kokoelman.

Liisa oli äidin kiltti tyttö. Vaaleahiuksinen lettipää, sinisilmä. Kunhan tuosta kasvaisi, kasvaisi Elovena-tyttö.

Tänään Liisa oli kuullut naapurin Matilta, että aikuiset, ainakin hänen isänsä ja äitinsä kuuluvat pumppaavan öisin.

Liisa joutui useinkin ajamaan äidin vanhalla polkupyörällä melkein tyhjin kumein, kun äiti aamuisin otti pyöränpumpun mukaansa, kun lähti polkemaan pesulaan töihin.

Leskinaiseksi sanoivat äitiä. Se tarkoitti, että äidiltä oli kuollut mies, että isä oli kuollut eikä uutta ollut. Jos olisi ollut, olisivat äitiä sanoneet hepsankeikaksi, niin kuin yläkerran Kaisaa.

Neljän jälkeen, kun äiti oli tullut töistä ja pannut perunat kiehumaan ja läskisoosin ensikäryt olivat jo haihtuneet keittiöstä, Liisa kysyi äidiltä:

- Äiti?
- Menehän nyt siitä, että syömään päästään!
- Äiti!? Pyörässä ei pysy ilma yhtään!
- Pitäiskö hommata uusi kumi?
- Jos jättäisit edes joskus pumpun minullekin päiväksi, että saisin välillä pumpata. Sinähän voit pumpata yöllä. Matin äitikin kuulema pumppaa.

Äiti tarttui Liisaa letistä ja pyöräytti niin, että Liisa näki neljä nurkkaa yhtä aikaa.

- Alahan mennä hakemaan Matin äidiltä makaroonin siemeniä, että huomenna saadaan lopun soossin kanssa syödä jotakin hienompaa kuin ainaista perunaa! Ja kysy samalla siltä sitä yöpumppua huomiseksi lainaksi. En jaksaisi nousta kesken yötä pumppaamaan, että neitillä olisi helpompaa.

Liisa viipyi yläkerrassa oletettua pidempään.
Matin äiti tuntui joskus lämpimämmältä ja mukavammalta kuin oma äiti. Sellaista ei saisi äidille ääneen sanoa, eikä edes ajatella. Jumala rankaisisi vääristä ajatuksista. Niin oli pyhäkoulussa opetettu.

Äiti istui jo pöydän päässä ja appoi ruokaa suuhunsa.

- No, löytyikö niitä?
- Löytyi. Jätin pumpun eteiseen ja makaroonin siemenet ovat tässä, Liisa sanoi ja asetti viisi käyrää ja kuivaa makaroonia pöydän laidalle.
- Matin äiti sanoi, että näistä kasvaa ainakin tuhat samanlaista. Meillä ei enää koskaan ole nälkä, äiti, jos emme syö koskaan makarooneja loppuun. Matin äiti neuvoi, että jättäisimme aina viisi jäljelle. Siitä taas kasvaisi tuhat uutta.

Äitiä hymyilytti.
- Antoiko se muita ohjeita!
- Ruukku pitäisi olla, ja multaa. Jo aamuksi meillä on ainakin tuhat uutta makaroonia.
- Mistäs minä nyt sinulle ruukun ja multaa tähän hätään?
- Lainaatko sitä ruukkua, josta sinulla kasvoi se särkynyt sydän?
- Niin se... Äiti näytti vaipuvan ajatuksiinsa.
- Saanko, äiti?

Kun äiti ei vastannut mitään, eikä äkäisenäkään katsonut, Liisa nousi pöydästä.

Hän poimi makaroninsiemenet kämmenelleen, meni kamarin ikkunan luo ja laski hellästi makaronin siemenet nuutuneen särkyneen sydämen juurelle.
Sitten hän haki keittiöstä kauhalla juomaämpäristä vettä ja kasteli siemenet huolellisesti.

Äiti huuteli jo tiskaamaan astioita ja Liisa juoksi melkein jo onnellisena äidin luokse.

- Mihinkä sinä sen kauhan? äiti vain sanoi ja alkoi ammentaa hellalta kattilasta tulikuumaa vettä pesuvatiin.

Tässä kaupungissa ajatukset karkailevan yksinkertaisiin tarinoihin.

Liisa karkasi vielä tiskin jälkeen pihalle ja kuiskutteli jotakin Matin korvaan. Molemmat näyttivät nauravan niin kovasti, että pitelivät mahaansa.

Siihen aikaan, Liisan ja Matin aikaan, mentiin aikaisin nukkumaan.

Äiti oli jo asettumassa yöpuulle ja oli jo melkein sanomaisillaan Liisalle myöhästä kotiintuloajasta, mutta vilkaisi sitten ikkunalaudalla olevaa saviruukkua, hymähti itsekseen ja sanoi Liisalle vain:

- Käyhän jo nukkumaan sinäkin.

Aamuisin Liisan äidin oli herättävä aikaisin. Hän herätti Liisan:

- Nousehan keräämään makaroonisato, että saadaan illalla herkutella.

Liisa hieroi sinisiä silmiään, haukutteli vähän ja sanoi äidille:

- Eihän niistä makarooneista voi oikeasti kasvaa makarooneja. Matin äiti jo eilen kertoi, että olit tainnut, äiti, minua vähän narrata.

Kun Liisa nosti päänsä tyynyltä hän näki ensimmäiseksi särkyneen sydämen. Se oli nostanut nuutuneet oksansa jälleen ylös ja näytti vihreämmältä kuin vielä eilen illalla. Sehän oli vielä elossa!

- Äiti, mutta huomasitko sinä särkynyttä sydäntä?
- Huomasin, sanoi äiti ja veti selkänsä takaa kokonaisen pussillisen makarooneja, jotka oli käynyt Liisan nukahdettua Matin äidiltä lainaamassa.

- Tuhat pussillistako siitä kasvoikin?
- Niin, Matin äidillä oli hyvät makaronin siemenet. Tuhat pussillista.
- Mutta ei särkynyttä sydäntä niin kuin meillä on?
- Niin, Liisa. Ei särkynyttä sydäntä. Pian se taas kukkii.

Tässä kaupungissa kun kirjoittaa yhtä tai muutamaa tarinaa, tietää, ettei niitä kukaan lue.

Tässä kaupungissa jokainen luulee olevansa elävä legenda. Muita tarinoita ei tarvita.

Tämä kaupunki on moniulotteinen.
Jos olet kaupunginjohtaja, voit hyvin.
Jos olet työnjohtaja, olet puun ja kuoren välissä.
Jos olet paikallislehden toimittaja, sinun on tiedettävä kaikki.
Jos olet siivooja, sinun on siivottava muiden jäljet.

Kaupunki tarjoaa palvelujaan kaikille kaupungin asukkaille.
Holhokki tai valvoja saa istua tuntikausia ikkunansa ääressä ja katsoa. Se on maksettu.
Vanhus saa huutaa voimansa loppuun. Se on maksettu.
Kyltinpystyttävä saa tehdä kylttinsä ilmaiseksi, mutta saa maksaa kylttitarpeensa itse ja vähän muutenkin. Kyltinpystyttäjä on saanut hullun leiman.

Kaupungin työttömyysprosentti on maan korkeimpia.
Kaupunki tarjoaa pahoin voinnin ilmaiseksi.
Se kuuluu kaupungin hyvinvoivaan kuvaan.

Kaupunki ylläpitää silkkihansikkaita, mutta potkaisee kovakärkisellä turvakengällä, ettei sen omiin varpaisiin satu eikä tunnu miltään, jos joku astuu kaupungin varpaille.

Liisa asui ihmemaassa. Siellä oli toivoa.

Tämä kaupunki on toivoton, se voi pahoin kaikessa sinnikkyydessään näyttää muulta.

Joku arveli, että kaupunki olen minä.
Suuria luuloja.

Koiralla oli kapinen, läiskikäs turkki. Sillä on kauniit silmät, vähän surulliset.

Se lähti mukaani kun tulin ensimmäistä kertaa kaupungin torille. Se oli kärkkymässä siellä makkarakojun vierellä.

Minun kävi sitä sääliksi. Ostin sille yhden lihapiirakan ja palan Suomi-makkaraa. Annoin jäähtyä vähän, ettei se polttaisi suutansa hotkiessaan. Näki, että sillä oli nälkä.

Ostin muutaman tomaatin, tillinipun ja uusia perunoita. Kilon muikkuja ja asterikimpun.

Torin vierellä on kahvio. Siinä myydän kotona paistettua leipää, joka oli vielä lämmintä paperipussissaan.

Kun olin maksanut leivän ja työnsin kahvilan oven auki, melkein osuin koiraan. Se loikkasi vaivalloisesti sivummalle ja katsoi minua ikään kuin syyttävästi.

- Anteeksi, pikkuinen sanoin sille ja yritin silittää sen päätä, mutta se väisti kättäni, peräytyi ja kävi istumaan terassipuolen pöydän alle.

- Ymmärrän, sanoin sille. Minulla oli jo kiire kotiin, joten otin muutaman juoksuaskeleen ennen kuin huomasin, ettei minulla niin kiire ollut.

Pankkiautomaatilla huomasin, että koira istui kadulla takanani, valmiina pakenemaan. Tuntui kuin sen kirsu olisi värissyt torikorista leijailevasta leiväntuoksusta.

Osuuskauppa oli matkan varrella. Kävin sieltä palan lihaa ja koirankeksejä.

Niin se menisi tästä lähtien. Jotakin uutta ostoskorissa katseesta ja koiran tarpeista riippuen.

Perheemme oli nyt kolmijäseninen. Tai oikeastaan kaksitoistajäseninen. Täytyy kirjoittaa tarkasti, jos on kirjoittaakseen, ettei väärinkäsityksiä tule.

Uskon, että koiran kanssa me puhumme silmillämme, antamalla tassua toisillemme, kastelemalla toisemme. Koira tosiaan osaa uida koiraa.

Tässä talossa kuuluu kaikki läpi.
Seinän rapina, vessan lorotus, astioiden kalina, korkea vanhan naisen ääni, kimeä haukunta.

Kuitenkin tämä on arvotalo keskellä kaupunkia.
Lähellä kaikkea näin pienessä kaupungissa.

Kun istun koneellani ja kirjoitan kaupunkitarinoita, kuulen, vaikka en tahtoisi, kun naapurin ovikelloa soitetaan.

- Palovaroittimia!
Naapuri kuuluu vetäisevän oven kiinni.
- Ei tähän aikaan.

- Sohvan vaihtoa!
- Onko rouva kotona, sohvan vaihtoa olisi tarjolla.

Sitten soi minun ovikelloni.

Jatkan kirjoittamista.

Hyvä, että huomasi olla avaamatta.
Oli varovainen, vanha ihminen.

Romaanit syntyivät vaeltamaan. Nyt he asuvat kaupungin parhaissa vuokrataloissa, nuoremmat aina itseään vanhempien alapuolella.

Kaupparatsut vaeltavat. Myyvät, mitä on pakko. myös.