muuttaako yksinäisyys ihmistä?

Siis yksinäisyys voi muokata ihmistä juuri tuollaiseksi. Minulla on tulossa remontti, ja jo nyt hermoilen sitä, että se remonttimies tulee tänne oleskelemaan moneksi päiväksi. Pitää vahtia ettei se vie mitään kun ei voi luottaa kehenkään sitten tippaakaan. Vaikeaa tulee olemaan mutta kai se siitä. Mutta kerropa minulle mikä on terve?? Kuka sen määrää kuka on terve ja kuka ei. Minusta olet ihan terve tuollaisena. Massaihmiset on erikseen.

Muistan kun lapsena olin "rohkeasti oma itseni" jolloin minulle naurettiin ja vittuiltiin, jouduin kiusatuksi.

Nuorena (13-20v) kokeilin olla uudestaan rohkeasti oma itseni, minut suljettiin ulkopuolelle. Sitten kuitin pelata muiden säännöillä jolloin en edelleenkään sopinut joukkoon, minulle lähinnä naurettiin ja vittuiltiin jolloin annoin sitten armeijan jälkeen olla. Ei väkisin.

Oikeastaan kaikki kolhut ja kovat kokemukset ovat olleet viimeaikoina vain siunaus: siinä missä muiden elämä hajoaa pirstaleiksi kun esim. puoliso jättää tai joutuu muuttamaan kauas ystävistä, minulla ei ole mitään. Ei paljon paina vaikka olen kuukauden - kaksi aivan yksin jos kaupan kassaa ei lasketa kontaktiksi työtuttavien ohella.
Kai se yksinäisyys on jossain vaiheesa opittava, onneksi opin sen jo lapsena vaikka helvetin vaikeaa se silloin kyllä oli.

Toinen vaihtoehto tietysti on että olin alun alkaenkin äärimmäinen introvertti ja yksinäisyys oli luonnollinen olotila. Muuttunut kuitenkin olen niin että ihmisten merkitys on hivenen kiero, ne eivät ole ystäviä ja mielenkiintoisia, ne vain nauravat ja vittuilevat joten niiden kanssa kannattaa pitää varansa.
Oikeastaan on hauska katsella sivusta kuinka ihmiset musertuvat sellaisen asian alle minkä kanssa olen itse elänyt yli 20-vuotta ja olen sinut sen kanssa. Hyvä show, vielä kun saisi popkornia.

Yrität kapinoida ja bluffata eristäytymällä muista ihmisistä herättääksesi empatiaa. Teet tämän, koska tunnet joutuneesi hylätyksi ja podet katkeruutta. Toisin kuin yleisesti luullaan, aggressiivisella ja kapinoivalla käytöksellä haetaan huomiota muilta ihmisiltä, kun taas passiivisella ja myötäilevällä käytöksellä kohdistetaan huomio muualle. Sanotaan, "rakkaudesta se hevonenkin potkii.." ja deittailussa yleinen viettelytaktiikka on esittää "vaikeasti tavoiteltavaa".

Olet luultavasti täysin terve, mutta jos sinulla ei ole läheisiä ihmisiä, niin tuo kapinallistaktiikka sinun kannattaisi jättää pois. Saatat saada jotain empatiapisteitä täältä palstalta, mutta et hyödy niistä tosielämässä. Katkeruus pois, diplomatia tilalle. Ajattele vaikka, että ansaitset "statuspisteitä" joka kerta, kun teet diplomaattisesti viisaita ratkaisuja.

...muuttaako se. Itse olen aina mieluummin viettänyt aikaa yksin

Arkisin nään tarpeeksi ihmisiä koulussa, ettei illalla jaksa enää nähdä ketään. Mieluummin menen kuntosalille tai lenkille. Voisin kutsua kavereita kylään, mutten halua kotiini ketään muita. Minua ahdistaa, jolleen saa olla yksin, kun "sosiaalinen mittari" on täysi.

Minulle tärkeää on myös hiljaisuus. Toinen ihminen ei niinkään haittaa, jos hän tajuaa jättää yksin, ei tee itseään liikaa tykö. Viihdyin solussa niin kauan, kunnes kämppiksiksi muutti meluisia ihmisiä: kuuntelivat musiikkia ja televisiota niin kovaa, ettei korvatulpat enää auttaneet tuomaan omaa hiljaisuutta. He myös kutsuivat myös paljon ystäviä kylään.

Kun tapaan uusia ihmisiä ensimmäisinä mietin mitä ne minusta haluaa. Mitä hyödyn, jos olen heille kaveri/ystävä? Kannattaako tuhlata energiaa? Ajattelen ystävyyden vaihtokauppana, palvelusten tekemisenä. Eikä sen tarvitse olla sen monimutkaisempaa kuin vaikka kahville meneminen.

Minun mielestä on normaalia haluta nukkua yksin. Olen muutenkin herkkä nukkuja, etten saisi unta jos joku tuhisee ja kääntää kylkeä vieressä. Muutenkaan en saa unta ilman korvatulppia.

En näe kumppanissa mitään pahaa, mutta en silti etsi sellaista. Törmään jos törmään. Minulla muita suunnitelmia (ei suunnitelmia lainkaan, paitsi en aio jäädä paikoilleni), enkä halua punttia nilkkaan ja ketään hidastamaan menoani mitä ikinä sitten päätänkin tehdä.

Välillä saan kuulla kummallisia kommetteja. "Miksi yrität näyttää vihaiselta." Perusilmeelleni en mahda mitään. "Oletpa ujo, kun et katso silmiin." Tyyppi ei kiinnosta minua. Haluan välttää kontakteja eivätkä ne tajua. "Mikset ikinä puhu mitään." Ei ole mitään sanottavaa.

Pystyn ryhmätyöhön ja ottamaan ohjat tarvittaessa, mutta mieluiten haluan työskennellä yksin. Pyrin olemaan ystävällinen ja avulias toisille, vaikka miten välillä vituttaisi, sillä tavoin välttää monia ikävyyksiä. Koulussa kutan ihmisiä, jos näen että he tarvitsevat apua. Siinä pätee taas se, että odotan heiltä vastapalvelusta, jos sitä joskus tarvitsen.

On kaveri, joka valittaa yhden päivän yksin olon jälkeen, että kaikki ovat hyljänneet hänet. Kerran hän tuntui kaipaavan seuraa ja olevan ahdistunut. Lupauduin sitten kylään. Kävi ilmi että siellä oli jo kämppä täynnä seuraa ja juttu kaveria. Läksin takaisin kotiin ja vitutti, että tuhlasin aikaani.

Olen aivan samanlainen kuin sinä, olenko terve, vaikka tiedänkin sellainen jo kauan olleeni, etten voi nukkua samassa huoneessa toien kanssa, niin ajattelee, että olenko mieleltäni sairas, nytkin siskoni aikuinen poika oli minulla yön, ja vaikka olikin toisessa huoneessa, en nukkunut koko yönä ja seuraavan päivän olin aivan sekaisin, se on erittäin raskasta. Luulisin että siihen on vaikuttanut se, että olen jo vuosia joutunut olemaan täysin yksin, ei ketään kenen kanssa juttelisi tavallisia asioita, koira on, mutta ei se kaikkea kanssakäymistä vastaa. Jatkoja sinulle