Oletteko te, huostaanoton kokeneet, kertoneet miten avoimesti perheenne tilanteesta ystäville, sukulaisille tai jopa ulkopuolisille? Onko heidän suhtautumisensa teihin muuttunut tai onko ystävät kaikonneet?
Meillä itsellä on tilanne, että sukulaisia ja ystäviä on todella vähän ja yhteydenpito sukulaisiin on erittäin vähäistä johtuen jo omien vanhempieni ja heidän sisarusten välisistä riidoista, jotka sitten jatkuvat yhteydenpidon puutteena seuraaviin sukupolviin. Eli ollaan vähän tällaista omissa oloissaan olevaa sakkia.
Ystävistäni olen kertonut ainoastaan yhdelle koko tilanteen, eli sen miksi lapsi joutui perhekotiin ja mitä hirveää hän siellä koki ennenkuin pääsi pois. Omat vanhempani tiesivät lapsen perhekodissa olon, mutta kaunistellun version siitä. Heidän sydämensä ei olisi kestänyt, jos olisivat tietäneet millaisesta syystä lapsi siellä oli eivätkä he tiedä tänäkään päivänä että päällä oli huostaanotto. Syy huostaanottoon ei kuitenkaan ollut kodissa, siksi en kaunistellut, vaan siksi että lapsen kohtalo oli niin kauhea etteivät iäkkäät isovanhemmat sitä olisi kestäneet. Helpompi oli säästää heitä ja sepittää tarina lapsen yksinäisyydestä ja kiusatuksi joutumisesta ja jättää kertomatta mihin karmeuksiin tuo em. johti.
Meillä on tosiaan huosta jo purettu ja taakkanamme hirveät muistot sijoitusajalta sekä sitä edeltävien tuskan ja pelon täyttämien vuosien painajaiset ja jälkiseuraukset. Oma perheemme luonnollisesti tietää kaiken, muut lapset olivat jo sen verran isoja sijoituksen aikaan että heidän kanssa pystyi kaiken käymään läpi ja jopa sen että isovanhempia säästetään pahimmalta eikä kodin ulkopuolella asiasta puhuta mitään.
En missään tapauksessä häpeä tuota huostassa ollutta lastani, vaan päinvastoin, hän joutui sellaisen helvetin kokemaan että siksi en halua asiaa ulkopuolisille selvitellä ja lapsi itse haluaa myös olla asiasa vaiti. Hänellä itsellään on pari ystävää nykyään, joille hän on voinut asioitaan jonkin verran kertoa sekä tietysti terapeutille joka onneksemme on tosi ihana.
Olen usein miettinyt esim. tätä meidän tapausta. Siinä on tosi monta asiaa, joiden ei uskoisi olevan nyky-Suomessa mahdollista, ellei olisi itse kokenut. Usein vielä näin jälkeenkin päin tulee nipistettyä itseään ja toivottua että herää pitkästä painajaisesta. Näin ei kuitenkaan ole, kaikki on oikeasti tapahtunut. Ainesta olisi useamman virkamiehen toimintatapojen tutkimiseen, heitteillejättöön, virkavirheisiin etc. En kuitenkaan enää jaksa, kaikki voimat meni lapsen saamiseksi ulos helvetistään sekä sitä edeltävien asioiden viemisestä oikeuden eteen.
Kaiken tämän olen salannut esim. työpaikallani. Onnekseni minulla oli sellainen työpaikka, jossa on joustavat työajat ja pystyin kaikki asiat hoitamaan ilman varsinaisia poissaoloja. Pahimpina aikoina oli täysi työ pitää itsensä kasassa ja usein olin töissä koko yön valvoneena. Vapaapäiviksi ja loma-ajoiksi yritin osuttaa pakollisia viranomaistapaamisia ja muita järjestelyjä niin paljon kun vaan pystyin. Voin sanoa eläneeni täydellistä kaksoiselämää useamman vuoden.
Kaikki kokemamme auttoi näkemään asioita uudenlaisessa valossa itselläkin on silmät auenneet näkemään asioita laajemmalti kuin aikaisemmin. Mitään en pidä enää mustavalkoisen itsestään selvänä. Tätä sanomaa kun vaan saisi jotenkin leviämään yleiseenkin tietoisuuteen. Tässä hiljattain yritin varovaisesti avata keskustelua huostaanotoista ja niihin johtavista syistä työpaikan kahvihuoneessa kun meitä oli vain pieni porukka paikalla. Siihen oli luonnollinen tilaisuus erään julkisuudessa ahkerasti olevan henkilön edesottamuksista käydyn keskustelun jatkoksi. Kommentoin, että tuon saman jos tekisi aivan tavallinen yksinhuoltaja, niin lapset olisi huostattu jo aikaa sitten. Tähän tuli sitten voimakkaita kommentteja, että onhan ko. julkkis kuitenkin lapsensa hoitanut ja lapsia ei oteta huostaan ihan noin vain. Sanoin siihen tietäväni tapauksia joissa vanhemman masennus on riittänyt huostaanoton perusteeksi. Tähän tuli todella kiihkeitä kommentteja että ei todellakaan voi näin mennä, jotain muutakin syytä on täytynyt olla. Näin siis on edelleen yleinen käsitys.
Olin varmaan suuri raukka kun en tätä omaa kokemaamme siinä tilanteessa kertonut, mutta haluan säästää kovia kokenutta lastani sekä muita lapsiani yleiseltä repostelulta. En tiedä miten työtoverit olisivat asiaan suhtautuneet jos olisin totuuden kertonut. Työskentelen ammatissa, jossa minun täytyy olla luotettava ja uskottava. Olisi mielenkiintoista nähdä ihmisten reaktiot, jos tietäisivät tapahtuneen. Tällä palstalla on usein ollut siitä juttua, että yleisesti luullaan huostia tehtävän vain alkoholisteilta ja narkkareilta. Näin ajatellaan varmasti täällä meidänkin pikku kaupungissa eikä meidän perheestä kukaan voisi kuvitellakaan mitä olemme kokeneet. Olen korkeasti koulutettu ja hyvässä ammatissa ja huolehtinut aina lapsistani hyvin. Elämä voi vaan tuoda sellaisia yllätyksiä, ettei oikein usko itsekään.
Sitten varmaan kerronkin mitään salaamatta kaiken kunhan lapset ovat lähteneet pois pesästään eivätkä sitten joudu olemaan pikkupaikkakunnan sipinän ja supinan kohteena, itse sen kestän kyllä. Tällä hetkellä vielä kuitenkin aristelen sitä, että meihin iskettäisiin jokin leima josta lapset joutuisivat kärsimään. Kai sitä olisi rohkeampi jos olisi sitä paljon puhuttua tukiverkkoa ja lähisukulaisia enemmän ympärillä, mutta olemme täällä käytännössä vain oman perheen kesken. En tiedä ajattelenko tätä liikaa, mutta ajatukset ovat näissä kokemuksissa päivittäin. Usein kaipaan vertaistukea ja siksi käyn tätä palstaa lukemassa. Nyt en vaan muista lukeneeni toisten kokemuksista tässä kertoako kaikille vaiko ei? - problematiikasta.
Eli, onko toisia jotka ovat pitäneet kaiken piilossa? Ja jos olette kertoneet julkisesti, niin miten on ympäristön suhtautuminen ennenkaikkea lapsiin, mutta myös itseenne muuttunut?
Meillä itsellä on tilanne, että sukulaisia ja ystäviä on todella vähän ja yhteydenpito sukulaisiin on erittäin vähäistä johtuen jo omien vanhempieni ja heidän sisarusten välisistä riidoista, jotka sitten jatkuvat yhteydenpidon puutteena seuraaviin sukupolviin. Eli ollaan vähän tällaista omissa oloissaan olevaa sakkia.
Ystävistäni olen kertonut ainoastaan yhdelle koko tilanteen, eli sen miksi lapsi joutui perhekotiin ja mitä hirveää hän siellä koki ennenkuin pääsi pois. Omat vanhempani tiesivät lapsen perhekodissa olon, mutta kaunistellun version siitä. Heidän sydämensä ei olisi kestänyt, jos olisivat tietäneet millaisesta syystä lapsi siellä oli eivätkä he tiedä tänäkään päivänä että päällä oli huostaanotto. Syy huostaanottoon ei kuitenkaan ollut kodissa, siksi en kaunistellut, vaan siksi että lapsen kohtalo oli niin kauhea etteivät iäkkäät isovanhemmat sitä olisi kestäneet. Helpompi oli säästää heitä ja sepittää tarina lapsen yksinäisyydestä ja kiusatuksi joutumisesta ja jättää kertomatta mihin karmeuksiin tuo em. johti.
Meillä on tosiaan huosta jo purettu ja taakkanamme hirveät muistot sijoitusajalta sekä sitä edeltävien tuskan ja pelon täyttämien vuosien painajaiset ja jälkiseuraukset. Oma perheemme luonnollisesti tietää kaiken, muut lapset olivat jo sen verran isoja sijoituksen aikaan että heidän kanssa pystyi kaiken käymään läpi ja jopa sen että isovanhempia säästetään pahimmalta eikä kodin ulkopuolella asiasta puhuta mitään.
En missään tapauksessä häpeä tuota huostassa ollutta lastani, vaan päinvastoin, hän joutui sellaisen helvetin kokemaan että siksi en halua asiaa ulkopuolisille selvitellä ja lapsi itse haluaa myös olla asiasa vaiti. Hänellä itsellään on pari ystävää nykyään, joille hän on voinut asioitaan jonkin verran kertoa sekä tietysti terapeutille joka onneksemme on tosi ihana.
Olen usein miettinyt esim. tätä meidän tapausta. Siinä on tosi monta asiaa, joiden ei uskoisi olevan nyky-Suomessa mahdollista, ellei olisi itse kokenut. Usein vielä näin jälkeenkin päin tulee nipistettyä itseään ja toivottua että herää pitkästä painajaisesta. Näin ei kuitenkaan ole, kaikki on oikeasti tapahtunut. Ainesta olisi useamman virkamiehen toimintatapojen tutkimiseen, heitteillejättöön, virkavirheisiin etc. En kuitenkaan enää jaksa, kaikki voimat meni lapsen saamiseksi ulos helvetistään sekä sitä edeltävien asioiden viemisestä oikeuden eteen.
Kaiken tämän olen salannut esim. työpaikallani. Onnekseni minulla oli sellainen työpaikka, jossa on joustavat työajat ja pystyin kaikki asiat hoitamaan ilman varsinaisia poissaoloja. Pahimpina aikoina oli täysi työ pitää itsensä kasassa ja usein olin töissä koko yön valvoneena. Vapaapäiviksi ja loma-ajoiksi yritin osuttaa pakollisia viranomaistapaamisia ja muita järjestelyjä niin paljon kun vaan pystyin. Voin sanoa eläneeni täydellistä kaksoiselämää useamman vuoden.
Kaikki kokemamme auttoi näkemään asioita uudenlaisessa valossa itselläkin on silmät auenneet näkemään asioita laajemmalti kuin aikaisemmin. Mitään en pidä enää mustavalkoisen itsestään selvänä. Tätä sanomaa kun vaan saisi jotenkin leviämään yleiseenkin tietoisuuteen. Tässä hiljattain yritin varovaisesti avata keskustelua huostaanotoista ja niihin johtavista syistä työpaikan kahvihuoneessa kun meitä oli vain pieni porukka paikalla. Siihen oli luonnollinen tilaisuus erään julkisuudessa ahkerasti olevan henkilön edesottamuksista käydyn keskustelun jatkoksi. Kommentoin, että tuon saman jos tekisi aivan tavallinen yksinhuoltaja, niin lapset olisi huostattu jo aikaa sitten. Tähän tuli sitten voimakkaita kommentteja, että onhan ko. julkkis kuitenkin lapsensa hoitanut ja lapsia ei oteta huostaan ihan noin vain. Sanoin siihen tietäväni tapauksia joissa vanhemman masennus on riittänyt huostaanoton perusteeksi. Tähän tuli todella kiihkeitä kommentteja että ei todellakaan voi näin mennä, jotain muutakin syytä on täytynyt olla. Näin siis on edelleen yleinen käsitys.
Olin varmaan suuri raukka kun en tätä omaa kokemaamme siinä tilanteessa kertonut, mutta haluan säästää kovia kokenutta lastani sekä muita lapsiani yleiseltä repostelulta. En tiedä miten työtoverit olisivat asiaan suhtautuneet jos olisin totuuden kertonut. Työskentelen ammatissa, jossa minun täytyy olla luotettava ja uskottava. Olisi mielenkiintoista nähdä ihmisten reaktiot, jos tietäisivät tapahtuneen. Tällä palstalla on usein ollut siitä juttua, että yleisesti luullaan huostia tehtävän vain alkoholisteilta ja narkkareilta. Näin ajatellaan varmasti täällä meidänkin pikku kaupungissa eikä meidän perheestä kukaan voisi kuvitellakaan mitä olemme kokeneet. Olen korkeasti koulutettu ja hyvässä ammatissa ja huolehtinut aina lapsistani hyvin. Elämä voi vaan tuoda sellaisia yllätyksiä, ettei oikein usko itsekään.
Sitten varmaan kerronkin mitään salaamatta kaiken kunhan lapset ovat lähteneet pois pesästään eivätkä sitten joudu olemaan pikkupaikkakunnan sipinän ja supinan kohteena, itse sen kestän kyllä. Tällä hetkellä vielä kuitenkin aristelen sitä, että meihin iskettäisiin jokin leima josta lapset joutuisivat kärsimään. Kai sitä olisi rohkeampi jos olisi sitä paljon puhuttua tukiverkkoa ja lähisukulaisia enemmän ympärillä, mutta olemme täällä käytännössä vain oman perheen kesken. En tiedä ajattelenko tätä liikaa, mutta ajatukset ovat näissä kokemuksissa päivittäin. Usein kaipaan vertaistukea ja siksi käyn tätä palstaa lukemassa. Nyt en vaan muista lukeneeni toisten kokemuksista tässä kertoako kaikille vaiko ei? - problematiikasta.
Eli, onko toisia jotka ovat pitäneet kaiken piilossa? Ja jos olette kertoneet julkisesti, niin miten on ympäristön suhtautuminen ennenkaikkea lapsiin, mutta myös itseenne muuttunut?
Vastaukset 14
Vanhimmat
asiasta.
Joskus erehdyin kertomaan kaveripiirissä ja se oli iso virhe. Muutin pois siitä kaveripiiristä - pakko.
Nyt olen kertonut parille naapurille, he eivät hauku. Ja lapsihan on nyt palaamassakin kotiinsa vuoden loppupuolella.
jotka minulta ovat kysyneet missä lapsesi ovat? Sukuni,ystäväni ja lasten ystävät kaikki tietävät huostajutusta...Useimmat ystäväni/kaverit olivat aivan ihmeissään että miksi minulta on/oli otettu lapset huostaan...ja ihmettelivät sitä silläkin kun ovat nähneet sellaisia perheitä joilta nimenomaan pitäisi huostaanottaa lapset... ja vieläkin kysyvät miksei lapsiani ole palautettu kotiin...
Minua ei myöskään hävetä kertoa totuutta huostaanotosta ja huostatuista lapsistani ja mitä he joutuivat sijaisperheessä kokemaan..ym. Lapsetkaan eivät ole laittaneet pahakseen siitä että olen kertonut vaan päin vastoin sanovat että hyvä kun minä kerron niin heidän ei tarvitse sitten kaikille erikseen kertoa...eli pääsevät helpommalla...
Lapsilla on yhä omat kaverit kotikunnassa ja niitä riittää.. ja sama juttu minulla..kaverit eivät ole huostan yhdeydessä kadonneet....vaan ovat kuviossa...
Minä olen yhä sama äiti lapsilleni kun aina ennen huostaanottoa..ja sama kaveri/ ystävä Kavereilleni/ystävilleni...kuin ennenkin.. vaikka tuo huosta joka laittoi lastemme ja minun elämäni sekaisin..niin.. helppoa se ei silloin ollut..mutta tukena oli sukulaiset,ystävät/kaverit...ja lapsilla heidän omat kaverit...
sitten on myös näitäkin tuttuja joilta myös lapsi/lapset huostattu..niin olemme yhdessä miettineet..mitä tehdä... ikävintä on että 2 tuttua äitiä eivät kestäneet laitonta huostaa niin sairastuivat...ja menehtyivät sairauteensa...
työpaikan kahvihuonekeskustelussa pidit suusi kiinni lastasi suojellaksesi.
Moni vuotiset työkaverit tietävät varmasti luotettavuutesi, se ei olisi yhtään kärsinyt, vaikka olisit heille puhunutkin. Ja olisi ollut hieno tilaisuus avata heidän silmiään ymmärtämään vähän tätä mieletöntä huostaanottohuumaa, josta maamme on kärsinyt viime vuosikymmenen. Olet varmasti yksin miettinyt asioita ihan riittävästi, joten varmasti houkutus oli suuri saada jakaa ajatuksia työkavereille, mutta silti jaksoit lapsen takia pitää suusi kiinni. Minusta se oli hienoa! Niin varmaan olisin itsekin tehnyt, koska olen ymmärtänyt, että olette aika pieneltä paikkakunnalta.
Itse olen aika avoimesti kertonut meidän tapauksesta, jopa tuttavan tutuillekin useammassa tilanteessa. Yleensä vastaanotto on ihan myönteinen, vaikka monet kyllä kauhistelevatkin, millaista viranomaismenettelyä Suomessa voi olla. Jotkut sanovat aavistelleensa, että eivät kaikki huostaanotot voi olla ihan sitä, mitä väitetään, koska niitä on niin paljon.
Kerran yksi pariskunta alkoi jyrkästi väittää, että aiheettomia huostaanottoja ei voi olla olemassa. Paikalla ollut pariskunta, joka oli ystävä sekä heille että minulle, puuttui keskusteluun, koska he ovat läheltä seuranneet meidän tapaustamme ja nähneet kaikki asiakirjat sun muut asiaan liittyvät. Kun vastaan väittävä pariskunta sai enemmän tietoa, he kyllä hämmästelivät ja olivat aika kauhistuneita, että sellaista voi sattua yleensä. En voinut olla nauramatta mielessäni heidän alun vastustukselleen kun selvisi, että he olivat sijaisvanhempia :D
kun kuulevat huostaanotosta. En ole huomannut, että olisi mitenkään muuttunut. Tiedä sitten, vaikuttaako siihen se, että meille on monella tavalla niin selkeät todisteet siitä, että huostaanotto oli aiheeton.
Tuo on niin keskeinen asia että ihana kun otit sen esille. Meilläkin on huosta takana, mutta tuntuu ettei sen synnyttämää varjoa voi ikinä poistaa! Minä en onneksi ole ollut työelämässä koko huostan aikana enkä voisi kuvitella, että olisin jaksanut. Hirveitä aikoja olet joutunut kestämään!! Ja YKSIN! Ja syyttömänä, peläten ihmisten puheita kaikenkaikkiaan.
Minulle tämä palsta on ollut tuki ja helvetti. En olisi koskaan uskonut, että asenteet on noin jyrkkiä ja syvällä joissakin. Löysin tämän palstan -05: Järkytyin totaalisesti kaikista elukkamaisista solvauksista. Ne ehkä saikin minut pitämään kaiken sisällä.
En menisi kertomaan kenellekään. Olet minusta tehnyt ihan järkevästi teidän koko perheen kannalta. Itseäsikin sinun kannattaa säästää, vaikka lastasi ajatteletkin ensisijaisesti.
Olet törkeän häväistyksen uhri! Tiedän miltä se tuntuu. -Sen voin sanoa, että samastumiskykyä on kertynyt ylipäänsä niitä kohtaan, jotka mistä tahansa syystä (syyttöminä) joutuvat kokemaan leimaamista tai vähättelyä tai mitätöintiä...
Äitini, ex.anoppini, vanhimmat poikani aina mukana tapaamisissa. Ja pitävät puoliani. Yksin en varmaan jaksaisikaan.
sossu on ollut, kun "suku" on paikalla? Onko kiristänyt tapaamisten rajoituksella? Peruuttanut tapaamiset? Kirjannut papereihin ketkä ovat paikalla "negatiiviseen" sävyyn?
Itselläni vain peruutettiin tapaamiset, kun toin "sukua" mukana ja laitettiin valvotut tapaamiset. Lapset pettyivät kun eivät nähneet, kuten minäkin ja minun syyksi kirjattiin, kun en tullut yksin "palaveriin".
avoimesti kaikille. Naapureille, sukulaisille, ystäville ja työpaikalla. Asia oli tarpeeksi kipeä ja ratkaisu vaikea, etten enää halunnut kantaa salailun taakkaa niskassani. Ja tein kaikille selväksi, että arvostella saa ja tervetuloa keskustelemaan kanssani asiasta.
Myös lapsellani oli "lupa" kertoa asiasta avoimesti. Tosi koomillisia tilanteita syntyi kun lapsi kailottaa ruokakaupan jonossa, että kun minä olen siis huostaanotettu ja perhekodissa sitä ja tätä.... Ihmiset tekivät välittömästi "hajuraon"...heh...minua ei todellakaan hetkauttanut toisten reaktiot.
Muutamat perheet kielsivät lapsiaan leikkimästä minun lapseni kanssa ja muutamat vanhemmat eivät enää tervehdi. Jotenkin säälien katson heitä...no jokainen tekee mitä haluaa.
Meilläkin huostaanotto on päättynyt. Mitään ei ole jäänyt hampaankoloon minulla tai lapsella. Meillä oli siis ns. onnistunut huostaanotto. Vierailua perhekotiin suunnitellaan lapsen toiveesta.
Mä olen kyllä aika avoimesti kertonut, en nyt ihan kaikille, mutta lähimmille, naapurin mummoille, kun ihmettelevät missä tyttö on ja aluksi kun kyseltiin, että missäs "jaana" on niin kerroin kyllä. Olen myös avoimesti kertonut kaikille, että sijoitus on tapahtunut minun toimestani ja olen erittäin tyytyväinen kotipaikkakuntani sosiaalitoimen toimintaan ja perhekotiin, missä tyttö on !
kyllä asianosaiset kiittää myös hyvää onneaan, että sijaishuollon paikka sattui olemaan hyvä ja siis lakeja noudattava. Niin ei lähestulkoonkaan aina ole.
Itse valikoin ihmiset, kenelle kerroin ja kenelle en. Mitä vähemmän henkilöllä näytti olevan uuden tiedon vastaanottokykyä ja jos hän oli muutenkin asenteissaan hyvin joustamaton, jätin kyllä kertomatta. Miksi rasittaa itseään sellaisella henkilöllä, jolla ei tietoa ole, eikä hän halua sitä saadakaan.
oli niitä "ystäviä" kunnes lapset huostattiin. Sen jälkeen leima varmaan ikuisesti persiis vaikka parannuksen olenkin tehnyt elämässäni. Työpaikalle tai muille vastaaville tahoille en ole asiasta halunnut kertoa. Se häpeän ja epäonnistumisen tunne vanhempana lamaannuttaa ihmisen täysin..hiljaa sisälläni tiedän kuitenkin olevani hyvä ja viis muiden mielipiteistä.
vastuun omista tekemisistään ja eteenpäin aina vain vaikka henkikin salpautuisi.
Kun julkisuuteen jatkuvasti valutetaan eri toimijoiden (= oma lehmä ojassa...) taholta tätä jo mantraksi muuttunutta huutoa
juopoista, hulluista ja narkkareista huostaanotettujen ja sijoitettujen lasten ja nuorten vanhempina
niin mitä sitä suuri yleisö siis muuta osaakaan ajatella. Juoppoja, hulluja ja narkkareita....
Onneksi pikkuhiljaa alkaa tämä tieto tämän lastensuojeluviranomaisten toiminnasta ja sijaishuollon osalta
levitä oikeanlaisena ja vääristelemättömänä julki ja kaiken maailman tietoisuuteen.
Vielä kun saisi äänen tuonne YK:kin päin kuuluville
niin se voisi omalta osaltaan pakottaa myös asioista vastaavat maan ylimmät viranomaiset
seuraamaan oikeasti ja jopa puuttumaankin
kuntien tilanteeseen.
Ystävät ja sukulaiset ovat tärkeimmät asenteineen, muista niin tarvitse välitääkään.
siinä vaiheessa olen valmis luovuttamaan vaikka tiedotusvälineille kaikki tapauksemme asiakirjat nimineen kaikkineen.