Mitä annettavaa

sitä rakkaudeksi sanotaan. En usko että toisen rakkauden pelkääminen, olisi itsensä pelkäämistä.
Eihän sitä edes tiedä ellei sitä tuoda esiin.
Rakkaushan on sokea, joten miten lie?
Hyvää miettimistä sinulla.

Ihminen seisoi ryhmän keskellä yksin, nähtyäni hänet minun oli pakko puhutella häntä. En ole päivääkään katunut päätöstäni, hänestä tuli paras ystäväni. Tavattuani sen tärkeimmän, koin saman tunteen toisen kerran elämässäni.

Ihminen rekisteröi toista kaikilla aisteillaan, eleet, ilmeet, ääni, tuoksut .., aistiiko toinen ihminen toista nopeammin asioita, vaikea kysymys. Mikään suhde ei pysy ilman työtä kasassa, vähemmällä työllä selvinnee olemalla oma rehellinen itsensä.

Puristipa kirjoittamasi ajatuksen poikineen, ei siis huono ollenkaan.:)

..rakkauteen ei ole mitään sääntöä. Kun rakastuu niin rakastuu joko heti tai sitten pitkän kaavan kautta tutustumalla.

Minä rakastuin heti ja vaan sitten päivä päivältä enemmän ja enemmän. Niin että näinkin voi käydä.
ja vielä ihan silleen, että kumpikaan ei edes yrittänyt "iskeä", eli olla olevinaan jotakin muuta, kuin mitä on.

Rakastuneella ihmisellä on aina annettavaa toiselle, sitä ei tarvitse pelätä. Jos hän on rakastunut sinuun, niin sinä olet hänelle riittävä. Kahdenkeskinen rakkaus vahvistaa ihmistä, kun on olemassa joku, jonka kanssa jakaa ilot ja huolet. Joku jolle "kelpaa" ihan omana itsenään.

Ja hus pois sellaiset ajattelut, että "olen vain mä", ei kukaan ihminen ole "VAIN". Vaan jokainen meistä on arvokas yksilö tässä elämän kiertokulussa. Muista se!