Nimi: Villikissa
Kirjoittaja: Tiitustus, Eli Death|Angel
Genre: Angst. one-shot
Warnings: Novellissani on viiltelyä. Oman elämänsä kiroamista.
Ikäraja: K-13
Disclaimer: Itse olen koko jutun keksinyt, vilkasmielikuvitukseni ja paha olo tuottaa raakaa tekstiä, joskus vähän lievempänä.
-------------------------
Kyyneleet valuivat poskillani. En enää jaksanut elämääni. Painoin puukon ranteeseeni ja hiljaa vedin siihen syvän haavan. Katsoin kuinka lämmin ja punainen neste valui rannettani pitkin ja lopulta tippui tipoittain lattialle. Vedin perään toisen samanlaisen ja nautin kivusta jonka tunsin. Verinen puukko tippui valkoiselle matolle ja tahri sen. Hymyilin pienesti. Kuulin portaista askeleet, mutten tehnyt elettäkään että piilottaisin jäljet. Ovi avautui ja joku tuli huoneeseen. Samassa ovi meni myös kiinni. Henkilö joka oli tullut huoneeseen, käveli taakseni. Kuulin kuinka hän haukkoi henkeään nähdessä verisen käteni.
Käännyin katsomaan tulijaa. Näin edessäni mustahiuksisen pojan, jolla oli miehekkäät kasvot. Hän oli pitkä ja komea. Hymyilin hänelle, mutta hän ei hymyillyt minulle.
- Mitä ihmettä sinä olet tehnyt? Poika katsoi minuun ja kumartui minun eteeni että on samalla
tasolla kanssani. Korjasin jalkojeni asentoa kun istuin maassa polvieni päällä. En sanonut mitään. Poika tarttui kasvoistani kiinni.
- Oletko sekaisin? Hän sanoi ja tuijotti silmiini. En kääntänyt katsettani pois. Poika nousi ripeästi ja
tarttui käsivarrestani kiinni, vetäen minut rajulla otteella ylös. En laittanut vastaan. Poika retuutti minut kylpyhuoneeseen. Hän otti kaapista valkoisen pyyhkeen ja kasteli sitä hieman. Hän painoi kostean kohdan pyyhkeestä ranteeseeni.
Inhosin sitä paikkaa. Se oli hoitolaitos. Minut oli pakotettu sinne, ja tämä poika oli kaiken syy. Hän oli päättänyt että minä en pysty olemaan normaalien ihmisten parissa. Minä en muka ollut normaali. Eihän se ollutkaan normaalia. Nauttia kivusta. Mutta minä nautin, enkä voi sille mitään. Inhosin sitä kuinka kaikki oli valkoista, niin puhdasta, mutta se laitos oli kaikkea muuta kuin puhdas. Siellä yritettiin saada ihmiset muuttamaan itseään, tapojaan. Minä en suostunut ja sain siitä rangaistuksia. En halunnut kuitenkaan muuttua. Halusin olla oma itseni, juuri sellaisena kuin nyt olin. Päästäni vialla.
Poika avasi kaapin oven ja otti sieltä siteen. Hän kietoi sen puhdistettujen haavojen päälle, etteivät haavat vuotaisi verta. Minä en välittänyt mistään mitä poika teki. He eivät voisi muuttaa minua. Minä en suostu siihen. He eivät voineet ymmärtää elämääni. Elämässä joka oli vain kulissia. Elämässä jonka vanhemmat tekivät näyttämään täydelliseltä. Minä en sietänyt sitä. Se on syy miksi menin sekaisin. Tiedän itsekin että olen sekaisin, en kiellä sitä. Ei se hyödyttäisi mitään.
Poika alkoi viedä minua alakerrassa sijaitsevaan ruokasaliin. Salissa oli nainen. Nainen katsoi ensin kasvoihini, sitten käteeni. Itse katsoin suoraan eteenpäin, enkä välittänyt naisesta. Sisään tuli mies. Poika piti toisesta käsivarrestani tiukasti kiinni, kuin peläten että mies veisi minut häneltä.
- Mitä on tapahtunut? Mies katsoi vihaisesti poikaan.
- Löysin Riian huoneestaan, joku on viillellyt häntä, poika valehteli.
- Kuka sinua on viillellyt? Mies katsoi nyt minuun. En vastannut mitään, en ollut kokoaikana siellä
ollessani puhunut sanaakaan. Elin huumatussa tilassa lääkkeiden takia, joita he minulle syöttivät. Tai siis luulivat syöttävänsä. En minä koskaan syönyt niitä lääkkeitä, en halunnut elää huumattuna.
- No emme voi tietää kuka sen on tehnyt. Vie tyttö huoneeseensa, Mies sanoi pojalle. Poika alkoi
viedä minua takaisin huoneeseeni, mutta matkalla hän kääntyikin eri suuntaan. Hän vei minut takahuoneeseen. Siellä hän piti kasvoistani hetken kiinni. Sitten hän suuteli minua. Hämmennyin. Sitten hän vetäytyi kauemmas. Hän avasi takaoven ja viittasi ulos.
- Juokse villikissa, juokse vapauteesi, en enää vangitse sinua, poika sanoi kyyneleet silmissä. Katsoin
häneen hetken ja hän nyökkäsi. astuin ovesta ulos ja juoksin pihan rajalle. Käännyin ja katsoin poikaan joka itki.
- Kiitos, tapaamme vielä, muodostin ensimmäiset sanani pojalle. Poika hautasi kasvonsa käsiinsä ja
kaatui istumaan maahan, minun juostessa kauas pois, vankilasta jossa olin elänyt.
Kirjoittaja: Tiitustus, Eli Death|Angel
Genre: Angst. one-shot
Warnings: Novellissani on viiltelyä. Oman elämänsä kiroamista.
Ikäraja: K-13
Disclaimer: Itse olen koko jutun keksinyt, vilkasmielikuvitukseni ja paha olo tuottaa raakaa tekstiä, joskus vähän lievempänä.
-------------------------
Kyyneleet valuivat poskillani. En enää jaksanut elämääni. Painoin puukon ranteeseeni ja hiljaa vedin siihen syvän haavan. Katsoin kuinka lämmin ja punainen neste valui rannettani pitkin ja lopulta tippui tipoittain lattialle. Vedin perään toisen samanlaisen ja nautin kivusta jonka tunsin. Verinen puukko tippui valkoiselle matolle ja tahri sen. Hymyilin pienesti. Kuulin portaista askeleet, mutten tehnyt elettäkään että piilottaisin jäljet. Ovi avautui ja joku tuli huoneeseen. Samassa ovi meni myös kiinni. Henkilö joka oli tullut huoneeseen, käveli taakseni. Kuulin kuinka hän haukkoi henkeään nähdessä verisen käteni.
Käännyin katsomaan tulijaa. Näin edessäni mustahiuksisen pojan, jolla oli miehekkäät kasvot. Hän oli pitkä ja komea. Hymyilin hänelle, mutta hän ei hymyillyt minulle.
- Mitä ihmettä sinä olet tehnyt? Poika katsoi minuun ja kumartui minun eteeni että on samalla
tasolla kanssani. Korjasin jalkojeni asentoa kun istuin maassa polvieni päällä. En sanonut mitään. Poika tarttui kasvoistani kiinni.
- Oletko sekaisin? Hän sanoi ja tuijotti silmiini. En kääntänyt katsettani pois. Poika nousi ripeästi ja
tarttui käsivarrestani kiinni, vetäen minut rajulla otteella ylös. En laittanut vastaan. Poika retuutti minut kylpyhuoneeseen. Hän otti kaapista valkoisen pyyhkeen ja kasteli sitä hieman. Hän painoi kostean kohdan pyyhkeestä ranteeseeni.
Inhosin sitä paikkaa. Se oli hoitolaitos. Minut oli pakotettu sinne, ja tämä poika oli kaiken syy. Hän oli päättänyt että minä en pysty olemaan normaalien ihmisten parissa. Minä en muka ollut normaali. Eihän se ollutkaan normaalia. Nauttia kivusta. Mutta minä nautin, enkä voi sille mitään. Inhosin sitä kuinka kaikki oli valkoista, niin puhdasta, mutta se laitos oli kaikkea muuta kuin puhdas. Siellä yritettiin saada ihmiset muuttamaan itseään, tapojaan. Minä en suostunut ja sain siitä rangaistuksia. En halunnut kuitenkaan muuttua. Halusin olla oma itseni, juuri sellaisena kuin nyt olin. Päästäni vialla.
Poika avasi kaapin oven ja otti sieltä siteen. Hän kietoi sen puhdistettujen haavojen päälle, etteivät haavat vuotaisi verta. Minä en välittänyt mistään mitä poika teki. He eivät voisi muuttaa minua. Minä en suostu siihen. He eivät voineet ymmärtää elämääni. Elämässä joka oli vain kulissia. Elämässä jonka vanhemmat tekivät näyttämään täydelliseltä. Minä en sietänyt sitä. Se on syy miksi menin sekaisin. Tiedän itsekin että olen sekaisin, en kiellä sitä. Ei se hyödyttäisi mitään.
Poika alkoi viedä minua alakerrassa sijaitsevaan ruokasaliin. Salissa oli nainen. Nainen katsoi ensin kasvoihini, sitten käteeni. Itse katsoin suoraan eteenpäin, enkä välittänyt naisesta. Sisään tuli mies. Poika piti toisesta käsivarrestani tiukasti kiinni, kuin peläten että mies veisi minut häneltä.
- Mitä on tapahtunut? Mies katsoi vihaisesti poikaan.
- Löysin Riian huoneestaan, joku on viillellyt häntä, poika valehteli.
- Kuka sinua on viillellyt? Mies katsoi nyt minuun. En vastannut mitään, en ollut kokoaikana siellä
ollessani puhunut sanaakaan. Elin huumatussa tilassa lääkkeiden takia, joita he minulle syöttivät. Tai siis luulivat syöttävänsä. En minä koskaan syönyt niitä lääkkeitä, en halunnut elää huumattuna.
- No emme voi tietää kuka sen on tehnyt. Vie tyttö huoneeseensa, Mies sanoi pojalle. Poika alkoi
viedä minua takaisin huoneeseeni, mutta matkalla hän kääntyikin eri suuntaan. Hän vei minut takahuoneeseen. Siellä hän piti kasvoistani hetken kiinni. Sitten hän suuteli minua. Hämmennyin. Sitten hän vetäytyi kauemmas. Hän avasi takaoven ja viittasi ulos.
- Juokse villikissa, juokse vapauteesi, en enää vangitse sinua, poika sanoi kyyneleet silmissä. Katsoin
häneen hetken ja hän nyökkäsi. astuin ovesta ulos ja juoksin pihan rajalle. Käännyin ja katsoin poikaan joka itki.
- Kiitos, tapaamme vielä, muodostin ensimmäiset sanani pojalle. Poika hautasi kasvonsa käsiinsä ja
kaatui istumaan maahan, minun juostessa kauas pois, vankilasta jossa olin elänyt.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ja olisi kiva saada kommenttia tästä "novellista" :)
mutu, lienee kirjoittanut kirjoittaja, Joka kirjoittaa paljonkin Suomi24:ään. Se ilmestyi kuin tilauksesta, mutu, sivun kirjoittajille esimerkiksi siitä, mutu, mitä kirjoittamalla palsalle voi saavuttaa.
Viiltely on vakava asia.
Nyt toivoisi esiin kaivautuvan niiden enemmän kirjoittajien tekstien analysointiin perehtyneiden vanhojen palstakonkareiden, joiden anti palstalle tässä ketjussa vielä puuttuu.
on sulla taitoa kirjoittaa...luoda jännitteitä, mutta nuo henkilöhahmot ovat epäuskottavia karikatyyreja. Ehkä tarkoituskin? vaikeaa niihin on samastua, joku persoonaton nättipoikanukkesankarihahmo (joka olisi uskottava vaan jos osoittautuisi itsesäälissä rypevän sankarittaren fantasiaksi) ja tuo sankaritar...vähän huonoa ideaalia/viestiä nuorille lukijoille: viillä itseäsi, niinsaat kaiken säälin ja vielä pusut ja vapauden kaupanpäälle. Niin olihan siinä se ikäraja. Nyt voi olla ettei tuo aukeakuin niille jotka ovat kokeneet samaa/vastaavaa. Ajattelisin, että taideilmaisu olisi jotenkin kollektiivisesti jaettavissa, ei vain harvojen samanmielisten ymmärrettävissä. Että taiteen kieli voisi ylittää ikä, ja kulttuurirajat...siten voisit kehittyä kirjoittajana etäännytämällä vähän enemmän -tuo on enemmän kuin terapiapäiväkirjaa, vaikakkin kyllä elävästi kirjoitettua, varmaan kun pääset yli noista pahoista jutuista alat kirjoittaa entistäkin paremmin :) sori jos tuli liikaa neuvoja, pidä huoli itsestäsi, enkeli! (eläkä sitä kuolemaa turhaan ihannoi, hautaan ehtii kaikki, mutta elää kannattaa viimeiseen pisaraan saakka)
Kiitos kommentistasi. Tekstini yleensäkkin ovat tuota luokkaa. "ja tuo sankaritar...vähän huonoa ideaalia/viestiä nuorille lukijoille: viillä itseäsi, niinsaat kaiken säälin ja vielä pusut ja vapauden kaupanpäälle." hmm... Poika oli tuon tytön vanginnut, vain koska tätä rakasti, ja päästi menemään, koska huomasi tytön olevan onneton. En ihannoi kuolemaa, en ole koskaan ihannoinut. Nimimerkkiini on omat, henkilökohtaiset syyt. ja nuo pahat jutut olenkin jo selittänyt tuolla yhdessä vastauksessa alempana. Lisää tekstejäni voi lukea osoitteesta www.paronitaracassie.webs.com Kiitos paljon kun kerroit mielipiteesi ja neuvot, enköhän saa tekstejäni vielä parempaan suuntaan :)
olen huolissani sinusta, jos saatteessasi sanot kärsiväsi pahasta olosta, kirjoitat ko. aiheesta ja sen jälkeen pyydät palautetta. Huono yhtälö. Palautteenantaja saatta miettiä, miten reagoisit mahdolliseen (rakentavaankin) kritiikkiin.
Toivottavasti saat apua pahaan oloosi.
Olet huolissasi? selvä, kuinka vain. Pahaa olo tarkoitan sillä että itseäni ahdistaa. Viiltely ei liity nykyään millään tavalla minuun, vaikkakin ennen liittyivät. Jokainen purkaa pahaa oloaan omalla tavalla ja haluan palautetta teksteistäni.
Asia mikä tässä liittyi omaan pahaan olooni oli
tuo loppu. Kutsuin itseäni pienenä villikissaksi, Se oli tapa, koska rakastin metsiä ja juoksin usein niissä.
Nyt se on taas esillä, koska tunnen olevani villikissa, joka on vangittu, eikä pääse vapauteen. Jonakin päivänä toivon että pystyn sanomaan nuo sanat vielä itselleni : " Juokse villikissa, juokse vapauteesi, en enää vangitse sinua," Se osa tästä tarinasta on omaa pahaa oloani.
ja sanot. [rakentavaankin] kritiikkiin. Kritiikki ei ole pelkästään negatiivistä vaan kritiikki voi olla myös rakentavaa ja positiivista. Kriitiikki on vain määrite näille kaikille. Kriitikko ei siis ole negatiivinen kritisoitavaa kohtaan. Kiitos kumminkin huolenpidostasi.
Olin kieltämättä huolissani, koska JOSKUS palautteen taso täällä on ala-arvoista: silloin ei varmaankaan ole hyväksi, jos ihminen ihminen on kovin rikkinäinen. Yleensä kritiikki on perusteltua ja rakentavaakin,ja silti joku hyvin tasapainoton/nuori/herkkä kirjoittaja saattaa ottaa siipeensä.
Ymmärrän kyllä kaunokirjallisen subjektin (tai kertojan tai miksi ikinä haluammekaan sitä kutsua) ja kirjoittajan välisen eron, mutta kuten itsekin sanoit, usein kirjoittajan persoona näkyy tekstillä jollakin tavalla. Sinun kohdallasi olin huolissani lähinnä viittauksestasi ahdistukseen saatesanoissasi.
Hyvä tarina oli joo, vaikka eri tyylinen kuin useimmat lukemani nettitarinat (fantasiaa, k-13 ja ylöspäin, muitakin x))
Pravoo Tiitustus :3
Kiitos rakas -Canine- : ni. Oli ihanaa nähdä kommenttisi täällä :) Noh enköhän ole vähän erilainen kirjoittajakin kuin useimmat niistä joita luet. :)