Raikas, kirkas puro solisi iloisesti paljaan taivaan alla auringon lämmittäessä suloisesti, kun istuin vasta heränneen koivun varjossa heilutellen varpaitani viileässä vedessä. Katselin talvesta juuri vironnutta luontoa, joka oli niin mahdottoman kaunis, että kyynel vierähti poskelleni. Nojasin karheaa puunrunkoa vasten ja suljin silmäni. Haistelin kesän sateen kostuttaman tuoreen ruohon tuoksua. Kuuntelin, mitä linnuilla oli minulle kerrottavana pitkältä ja raskaalta etelänmatkaltaan. Kuinka ihmeellinen oli tunne, kun sai levittää siipensä ja levittää siipensä ja liidellä yli vehreiden metsien, päältä puhtoisten ja kimaltavien järvien. Miten ne tyydyttivät ruokahalunsa sieppaamalla taitavasti ilmassa kelluvan hyönteisen ja kuinka he jakoivat pienen pörriäisen ystävänsä kanssa. Ne visersivät pienokaisistaan, jotka kyltymättömästi vaativat huomiota osakseen ja miten nämä untuvikot opettelivat lentämään kauniin kömpelösti piskuisilla siivillään.
Lämmin tuulahdus kävi kasvojeni yli ja avasin silmäni. Pieni hevosen lapsihan se siinä. Se hymyili minulle kostella silmillään ja hörähti tyytyväisenä, mutta jo tamma lastaan kutsuikin ja tottelevaisena varsa laukkasi pitkillä, heiveröisillä jaloillaan emänsä luokse. Se kääntyi kuitenkin minua vielä katsomaan, mutta seurasi kuuliaisesti tamman menoa. Emän äänestä kuulin äidinrakkauden ja ylpeyden paistavan. Niin ne kaksi sitten kirmailivat kauemmas aidattomalle laitumelle.
Onnellinen olin minäkin, olihan minulla tämä kaikki; aurinkoinen taivas, tuoksuva maa ja se vanha kukkiva koivu. Rakastin tuota paikkaa.
Nyt palaan takaisin tuon samaisen joen varrelle. Mikään ei ole enää, kuten ennen. En havaitse edes sitä puhtoista jokea, joka joskus lauloi minulle. En löydä sitä tuoksua, joka minut humallutti.
Astun harmaaseen betonitalohelvettiin, josta ei voi löytää minkäänlaista inhimillisyyttä. Luonnon harmonia on hajotettu ikuisiksi ajoiksi. Emme pääse enää entiseen.
Yksin kuljen hautakiven päällä. Lasikenkäni tekevät viillon sen harmaaseen pintaan. Voin kuulla ikuisuudesta huminan, tuulen helinän kanssa. Kyyneleet tihkuvat tahrien kuihtuneen ruohon. Kalman tuoksun läpi astelen pois hiljaisten aikojen pimeyteen.
Raskain sydämin poistun paikalta katsomatta taakseni. Vaellan vailla tietoa määränpäästä. Tahdon vain sinne, missä luonnon tasapainoa ei ole horjutettu, sinne missä me kaikki voimme olla yhtä.
Vieläkin sitä ihmettelen, kuinka maailma voi olla näin julma. Miksi ihmiskunta ajaa vain omaa parastaan? Emmekö ymmärrä, että luonnon hyvin voinnilla on suuri vaikutus myös omaan terveyteemme?
Ihmiselle on annettu ainutlaatuinen kyky, älykkyys. Voisimme käyttää tätä lahjaamme hyviin tekoihin. Kauneuden luomiseen ja avuttomien; eläinten ja luonnon hyvin voinnin takaamiseen. Mutta me kaksijalkaiset olemme petoja, kaikesta suurimpia sellaisia. Emme pysty maailman parantamiseen yksilöinä, mutta joukossa se onnistuu. Kuinka voimme vain odottaa, että luonto käy meitä vastaan ja tuhoaa lajimme. Vai tuhoammeko me ensin luonnon?
Emme voi kiistää sitä, etteikö hyvyys olisi ihmisluonteelle odotettu vieras.
Lämmin tuulahdus kävi kasvojeni yli ja avasin silmäni. Pieni hevosen lapsihan se siinä. Se hymyili minulle kostella silmillään ja hörähti tyytyväisenä, mutta jo tamma lastaan kutsuikin ja tottelevaisena varsa laukkasi pitkillä, heiveröisillä jaloillaan emänsä luokse. Se kääntyi kuitenkin minua vielä katsomaan, mutta seurasi kuuliaisesti tamman menoa. Emän äänestä kuulin äidinrakkauden ja ylpeyden paistavan. Niin ne kaksi sitten kirmailivat kauemmas aidattomalle laitumelle.
Onnellinen olin minäkin, olihan minulla tämä kaikki; aurinkoinen taivas, tuoksuva maa ja se vanha kukkiva koivu. Rakastin tuota paikkaa.
Nyt palaan takaisin tuon samaisen joen varrelle. Mikään ei ole enää, kuten ennen. En havaitse edes sitä puhtoista jokea, joka joskus lauloi minulle. En löydä sitä tuoksua, joka minut humallutti.
Astun harmaaseen betonitalohelvettiin, josta ei voi löytää minkäänlaista inhimillisyyttä. Luonnon harmonia on hajotettu ikuisiksi ajoiksi. Emme pääse enää entiseen.
Yksin kuljen hautakiven päällä. Lasikenkäni tekevät viillon sen harmaaseen pintaan. Voin kuulla ikuisuudesta huminan, tuulen helinän kanssa. Kyyneleet tihkuvat tahrien kuihtuneen ruohon. Kalman tuoksun läpi astelen pois hiljaisten aikojen pimeyteen.
Raskain sydämin poistun paikalta katsomatta taakseni. Vaellan vailla tietoa määränpäästä. Tahdon vain sinne, missä luonnon tasapainoa ei ole horjutettu, sinne missä me kaikki voimme olla yhtä.
Vieläkin sitä ihmettelen, kuinka maailma voi olla näin julma. Miksi ihmiskunta ajaa vain omaa parastaan? Emmekö ymmärrä, että luonnon hyvin voinnilla on suuri vaikutus myös omaan terveyteemme?
Ihmiselle on annettu ainutlaatuinen kyky, älykkyys. Voisimme käyttää tätä lahjaamme hyviin tekoihin. Kauneuden luomiseen ja avuttomien; eläinten ja luonnon hyvin voinnin takaamiseen. Mutta me kaksijalkaiset olemme petoja, kaikesta suurimpia sellaisia. Emme pysty maailman parantamiseen yksilöinä, mutta joukossa se onnistuu. Kuinka voimme vain odottaa, että luonto käy meitä vastaan ja tuhoaa lajimme. Vai tuhoammeko me ensin luonnon?
Emme voi kiistää sitä, etteikö hyvyys olisi ihmisluonteelle odotettu vieras.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Emme voi myöskään kiistää sitä, etteikö ylioptimistinen roska olisi ihmisluonteen suurin mätäpaise.
Minä luin tämän; voinen siis myös kommentoida. Ja olkaa hyvät vain, työntäkää nyt taas hyvät ihmiset (te tiedätte keitä olette) havupuitten siemenkotia sinne, minne aurinko ei paista, koska minä aion taas syntisesti sanoa jotakin sellaisesta pikkuasiasta kuin kielestä ja kommentoida tyyliä.
Tyyli, yhdellä sanalla, on kököhköä.
"Raikas, kirkas puro solisi iloisesti paljaan taivaan alla auringon lämmittäessä suloisesti, kun istuin vasta heränneen koivun varjossa heilutellen varpaitani viileässä vedessä."
Jos luet tekstisi toiseen kertaan, huomannet, mikä siinä on kaikkein pahimmin pielessä. Kuvailu.
1. Se ei ole yhtään omaperäistä. Ainoastaan adjektiiviattribuutti toisensa jälkeen höystettynä aina-niin-vastenmielisillä adverbeilla.
2. Ja teksti vielä tukehtuu siihen attribuuttiähkyynsä. Joka siunaaman asia on määritelty raikkaksi tai paljaaksi tai sateen kostuttamaksi tai piskuiseksi tai viileäksi tai raskaaksi. Eikä edes riitä: useat asiat ovat määritellyt useaan kertaan. Teksti on täynnä tyhjää. Tuo aloituskappale hyvänä esimerkkinä; puolet pois ja hyvä on.
"Raikas, kirkas puro solisi iloisesti"
Eli vähemmän ärsyttävästi: "puro solisi"
Suosittelen ennemmin kertomaan, "mitä tapahtuu" tai edes "mitä on", kuin "millaista on".
Toiseen asiaan:
Onko tämän pakko käyttää niin kuvottavia clichéitä ja niin äärettömän imeliä kielikuvia?
"Katselin talvesta juuri vironnutta luontoa, joka oli niin mahdottoman kaunis, että kyynel vierähti poskelleni."
Yök.
"Luonnon harmonia on hajotettu ikuisiksi ajoiksi. Emme pääse enää entiseen."
Tuplayök.
"Kyyneleet tihkuvat tahrien kuihtuneen ruohon. Kalman tuoksun läpi astelen pois hiljaisten aikojen pimeyteen."
Tripla ja kvadruplayökit.
Oikeastaan melkin mikä tahansa ote tekstistä ennen hömppäpohdinnan alkamista sopisi tähän. Eli siis ennen: "Vieläkin sitä ihmettelen..."
Se hömppäpohdinta sitten ei tyylillisesti poikkea juurikaan kouluaineesta.
Olkoon.
Ja lauserytmi, jolla haettaneen jotakin runollisuutta, korostaa toistuvia yök-fiilinkejä entisestään:
"En havaitse edes sitä puhtoista jokea, joka joskus lauloi minulle. En löydä sitä tuoksua, joka minut humallutti."
Onko tämä enää edes makuasia?
*
Sisällöstä sitten:
Tämä on peräti typerän naiivi. Naiivi _voi_ olla kyllä periaatteessa hyvä juttu mutta typerä ei sitten koskaan; iloiset pikkulinnut jakavat pörriäisensä toistensa kanssa ja kiltit hepat käyskentelevät ympäriinsä, kunnes tulee iso ilkeä ihminen ja rakentaa niiden päälle betonikolossin. Lähinnä naurattaa.
Kaiken kruunaa lopun osoitteleva ja moneen otteeseen nähty luontoihmisten hömppäpohdinta, joka ei tuo mitään etäisestikään uutta mihinkään. Pahasti osoitteleva, kuten sanoin - tässä ei ole enää jäljellä yhtään mitään tulkittavaa.
Siis en sitten yhtään tykännyt.
Monta sanaa sanomaan hölmösti uudelleen jo sanottu asia.
minua huvitti lukea kommenttisi.on hienoa, että kerroit ajatuksistasi, mutta en tarkoittanut tekstiäni otettavan noin vakavasti. olen joskus maininnut sen olevan lapsekas keskinkertaisuus ja kun ottaa huomioon, että olen kirjoittanut sen vuosia sitten en edes ihmettele sen sävyä. Jokatapauksessa kuitenkin kiitän ja olen iloinen, että joku on tosissaan alkanut pohtimaan;)