Muistan lapsuuden haan
ja puisen aidan,
sen nimeä enää en.
Ja lehmät mieleen saan
hakapolun kaidan,
sen kaiken kauneuden.
Ja äidin lypsävän nään
ja päänsä kumartuneen
Kukan kylkeä vasten.
Näen paarmat yllä pään
valmiina pistokseen
ja huiskat käsissä lasten.
Näin kaiken sieluni silmin,
kun katselin täysikuuta.
Kuin ikivanhan filmin;
ja aioin ihan muuta.
ja puisen aidan,
sen nimeä enää en.
Ja lehmät mieleen saan
hakapolun kaidan,
sen kaiken kauneuden.
Ja äidin lypsävän nään
ja päänsä kumartuneen
Kukan kylkeä vasten.
Näen paarmat yllä pään
valmiina pistokseen
ja huiskat käsissä lasten.
Näin kaiken sieluni silmin,
kun katselin täysikuuta.
Kuin ikivanhan filmin;
ja aioin ihan muuta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Melkein tuli itku...
Kaunis!
Mukava, kun pidit; tämä oli aika spontaani runo. Teen pienen tunnustuksen. Aioin kirjoittaa runon poroerotuksesta ja nimikin oli jo kirjoitettu, mutta sitten ajatus lähti harhailemaan tutumpiin muistoihin ja kirjoitin niitä sitä mukaa.
Lopussa tuo nimi, "Poroerotus" näytti lievästi sanottuna omituiselta.
Mutta ehkäpä joku joka on sellaisen oikeasti nähnyt, kirjoittaa siitä. Minun olisi ollut vain kuvitelmaa.
Hannu saapuu vanhalle tutulle paikalle lähteen luo. Siinä on hupaisa levätä humisevan männyn juurella ja katsella lähteen peilikirkasta vettä, joka pohjamudistaan somasti poreilee. Siinä näkyy taas suvannon selkä ja koti peltoineen ja koivuineen.
Hän katselee tuota tuttua taloa, harmaantunutta navettaa ja saunaa ja sievää punaista asuinrakennusta, jonka isä ja Antti vainaa ovat rakentaneet. Se on hänen, isän ja äidin koti. Ja koko tienoo, laihoavat pellot ja humisevat puut, kaikki ovat niin rakkaita.
Kirkas lähde, värisevä havisto ja kesäyön kajastus suvannon uuvuttavassa tyyneydessä ovat kuin osa hänestä. Hän tuntee sen, sillä hänen ruumiinsa on saanut ravinnon sen maan antimista ja sielu on juonut kuulakkaina kesäöinä ympäröivän luonnon uinuvaa ihanuutta.
Se on rakas isänmaa, kotoisten unelmien vihreä satumaa, sen kuiskeet ovat niin leppeitä ja tuttuja. Ymmärrä ja rakasta, kuuluu kuin hentoinen huokaus; älä hylkää, älä hylkää, minä kuulun sinulle.
Lapsuuden muistot palavat ikuisella liekillä silmissämme ;)
lapsuuden muistot täyttävät muistivarastoa paljon suuremmalta osalta kuin niiden ajallinen kesto edellyttää. Luultavasti merkityskin on samoin vastaavasti suurempi.
tämä runosi meni eilen silmieni ohi, se on tuo
lyhyt ja rekkaamaton nicci kaiketi syy. Vai pi-
tääkö minun selitellä mitään ?
Runosi sai minussa samanlaisia tuntemuksia kuin
tuolla rr:n puolella Mysin runo - se herätti omat
lapsuuden muistot mieleen.
Haikean kaunis.
Kiitos huomiosta. Tämä muistikuva syntyi, kuten aiemmin sanoin, vahingossa, ajatus johti toiseen, kenties vielä kuukin tuli mukaan moiseen.
Nythän oli kaunis täysikuu. Kuurunoja sinullekin!
Täst mää tykkäsin ! Täsä o nostalkia ja voi
oikke kuulla maitokannuje kolina ja nährä lehmisavun...Hiano, kiitos ko muistelit
lukijoittenki riamuks ! :)
Mukava kun tykkäsit! Maitokannujen kolina taitaa kuulua yhden jos toisenkin lapsuusmuistoihin. Meillä ei kyllä ollut lehmisavuja; se on jo selvää työvoiman rationalisointia. Meillä lapset joutuivat hoitamaan sen työn, eli huiskimaan pois kärpäset ja paarmat lypsettävän lehmän kimpusta, ettei lehmä hermostuksissaan potkaissut ämpäriä nurin.