Vesittyneet unet.

Minun piti tähän vastata jo viikko sitten mutta asia unohtui...

Runon synty on sikäli poikkeuksellinen, että ajattelin eteeni runokirjan ja sitten, mikä olisi runollista tekstiä, minkä voisin tuosta kirjasta nyt lukea. Siitä se lähti syntymään.

Mielessäni ei siis ensin ollut minkäänlaista ajatusta. Lähdin vain kehittelemään jotain "runolliselta" tuntuvaa.
Sitten teksti joka alussa oli pelkkiä lauseita lähti muotoutumaan. Se hahmottui ajatukseksi ja tunnelmaksi, jotka eivät olleet selväpiirteisiä mutta käsittelivät menneisyydessä elämistä, muistoissa roikkumista niin että menneisyyden kokemukset estävät tämänpäiväisten mahdollisuuksien kokemisen.
On ollut jotain kaunista - mutta kauneus on ajat sitten haalistunut.
Runon minähenkilö elättelee mielessään mennyttä kauneutta ja on toiselle - ehkä itselleenkin - katkera etteivät asiat enää ole niin. Hän tahtoisi menneiden kokemusten kauneuden myös tähän päivään ja katselee olevaa vain menneisyyden läpi osaamatta antaa arvoa elämälle ja ihmiselle sellaisina kuin ne nyt ovat.

Hyvistä kokemuksista on päivä päivältä yhä enemmän aikaa, muistotkin alkavat tuntua tympeiltä. Silloin mieleen nousee ajatus: jos en enää roikkuisikaan menneessä, kadottamassamme kauneudessa, vaan kohtaisin tämän, tympeältä ja mitäänsanomattomalta tuntuvan todellisuuden, joksi suhteemme on muuttunut - - jos kohtaisin sinut sellaisena kuin olet, ei sellaisena kuin haluaisin sinun olevan - - ehkä löytäisin elämän mielekkyyden jälleen?

Ikävä? Kyllä.
Menneiden varjot yhteisen elämän esteenä? Kyllä.
Juuri näistä oli kyse.
Lisäksi "kohtaisin rypistyneen kätesi pöydällä / tai ainakin oman käteni" sisältää ajatuksen, että välttämättä ei ole kyse yhteisestä elämästä ja sen esteistä, kysymyksessä voi olla myös yksin elävän ihmisen oma kriisi, päästää irti menneestä ja kohdata itsensä.

Toivo anteeksiannosta?
En ajatellut sitä, mutta mielenkiintoista että sinulle tuli runosta tuollainen kokemus, aistimus.

Kyllä runossa tavallaan on kyse myös anteeksiannosta... jos ajatellaan menneisyyden varjoja ja muistojen tuottamaa kipua, anteeksiantamuksen tarve on todellinen... todellisten vääryyksien anteeksiantaminen ja anteeksisaaminen... mutta myös niin, että antaa toiselle anteeksi ettei hän enää ole se, mikä hän oli ja millainen haluaisin hänen yhä olevan.

Ja saada häneltä anteeksi, että olen katsellut häntä vain muistojen läpi ja kadottanut todellisen ihmisen muistojeni, vaatimusteni alle?

Myöhästyneet kiitokseni palautteestasi ja mukavaa että kirjoitit.

:)

Ja kiitos hyvän viikonlopun toivotuksesta. Täytyy oikein pinnistellä muistia... Taisin pitkästä aikaa viettää koko viikonlopun kotona... Jaa, sunnuntaina nyt ainakin olin seurakunnassa... Mutta luulen että viikonloppu oli hyvä, toivottavasti mitä parhain.

:)

Ja hyvää viikonloppua sinulle. Kaikkien asioiden keskelle. Tilanteet ja tunteet vaihtelevat... mutta elämä on. Myös tänä viikonloppuna.

Runossa lepakot kuvaavat ehkä lähinnä ihmisten tunteita, muistoja, ne ovat niitä vesittyneitä unia, joilla ei enää ole todellista merkitystä, mutta jotka itsepintaisesti yhä roikkuvat kiinni, tärkeiksi tekeytyen, ja että voisi mennä eteenpäin ja avautua taas näkemään kirkkaasti, täytyy antaa niiden mennä, potkaista ne pois mielen räystäältä, irroittautua.

Olisi kiva saada se vieraskirjaanne tekemäni runo? Siinä lepakot kuvasivat ihmisiä. Muistan vain että ensin taisin kieltäytyä kirjoittamasta kun mieleen ei tullut mitään, ei ajatusta, ei lausetta eikä kuvaa mutta sitten pulpahti vertauskuvallinen ajatus, toivomus, ettemme ihmisinä olisi lepakoita... Enempää en muista, mutta jotenkin se liittyi lepakon tapaan aistia ympäristö kaikuina, kun näkymättömät ääniaallot, tutka-aallot esineisiin osuessaan heijastuvat takaisin...

old_profile_49106 kirjoitti:

Ja kiitos hyvän viikonlopun toivotuksesta. Täytyy oikein pinnistellä muistia... Taisin pitkästä aikaa viettää koko viikonlopun kotona... Jaa, sunnuntaina nyt ainakin olin seurakunnassa... Mutta luulen että viikonloppu oli hyvä, toivottavasti mitä parhain.

:)

Ja hyvää viikonloppua sinulle. Kaikkien asioiden keskelle. Tilanteet ja tunteet vaihtelevat... mutta elämä on. Myös tänä viikonloppuna.

Runossa lepakot kuvaavat ehkä lähinnä ihmisten tunteita, muistoja, ne ovat niitä vesittyneitä unia, joilla ei enää ole todellista merkitystä, mutta jotka itsepintaisesti yhä roikkuvat kiinni, tärkeiksi tekeytyen, ja että voisi mennä eteenpäin ja avautua taas näkemään kirkkaasti, täytyy antaa niiden mennä, potkaista ne pois mielen räystäältä, irroittautua.

Olisi kiva saada se vieraskirjaanne tekemäni runo? Siinä lepakot kuvasivat ihmisiä. Muistan vain että ensin taisin kieltäytyä kirjoittamasta kun mieleen ei tullut mitään, ei ajatusta, ei lausetta eikä kuvaa mutta sitten pulpahti vertauskuvallinen ajatus, toivomus, ettemme ihmisinä olisi lepakoita... Enempää en muista, mutta jotenkin se liittyi lepakon tapaan aistia ympäristö kaikuina, kun näkymättömät ääniaallot, tutka-aallot esineisiin osuessaan heijastuvat takaisin...

emme ole vahingoittuneita lepakoita
tutkalaitteet epäkunnossa
signaalia vailla

emmehän ?

joskus täytyy myöntää
tarvitsevansa toisen apua, suojaa
ehkä sekin on tervettä

kun läpi etäisyyden
sammuneiden, kuihtuneiden kosketusten
kuitenkin vielä
kohtaa sielun kaikupohjaa
yltää toivon ja luottamuksen maisemiin

haavoittuneina lennämme
kauniimmin kuin ennen
lempeässä yössä

ymmärtäen, koskettaen

kirjoittanut äitiparta 02.07.2007 jossain päin
Hämettä.

PS Runosi lumoaa yhä !