Minä olen 60-luvun taapero ja 70-luvun lapsi. Me kävimme EKA-marketissa, urheilimme TUL:ssa ja meillä oli Lada. Meitä oli 4 sisarusta, joille isä luki iltaisin luvun lasten Raamatusta ja iltarukouksen. Äidiltä opimme lasten virret. Kavereilta taas opimme sen, että kommarit ovat jumalankieltäjiä eivätkä pääse taivaaseen. Kirkossa kävimme vain häissä ja hautajaisissa ja joskus jouluna. Joulukirkosta kuulimme aina kommentteja jälkeenpäin. Kirkollisverot maksettiin, koska kirkon sanoma oli hyvä. Äiti sanoi, ettei pistä Raamattua roskikseen, vaikka sitä on käytetty ihmisten tuomitsemiseen ja sortamiseen, eikä pistä sosialismia roskikseen, vaikka sitäkin on käytetty ihmisten sortamiseen ja väkivaltaan. Tsekkoslovakian miehitys ja ihmisoikeuksien polkeminen oli viimemmäksi järkyttänyt mieliä. Kuinka ihmisten käsissä kaikki hyvä kääntyikin aina pahaksi, olipa kyse uskonnoista tai aatteista.
Vaikka 70-luvulla kaupat, automerkit sekä urheilu- ja harrastusseurat olivat erillisiä, yhteiskunnalliset instituutiot olivat yhteisiä. Koulu oli kaikkien koulu, terveyskeskus kaikkien terveyskeskus, KELA kaikkien KELA ja eduskunta kaikkien eduskunta. Ne olivat paikkoja, joissa ihmiset kohtasivat. Instituutioista vain kirkko oli epäonnistunut tekemään itsestään kaikkien kirkon. Vasemmistolainen ei voinut mennä kirkkoon ja olla silti vasemmistolainen, mutta kristitty pystyi kyllä olemaan kristitty ja kuulumaan vasemmistopuolueeseen. Historian vuosisatainen synkeä varjo lepäsi kirkon yllä.
Me kaikki neljä lasta erosimme myöhemmin 80-luvulla yksi kerrallaan kirkosta. Omat kokemukset ja arvot sekä kirkon ja sen herätysliikkeiden arvot löivät liian monessa kohtaa ristiin, ja se sattui. Oma lapsuuden ystävä kasvoi lesboksi (hän erosi kirkosta ennen minua), veljet kasvoivat sivareiksi (ja oppivat Lutherin regimentit, erosivat kirkosta), läheinen kummitäti jäi jo lapsuudessani eron jälkeen ison perheen yksinhuoltajaksi (ja samassa hullunmyllyssä pois kirkkokuorosta, mutta vaikkei eronnut kirkosta kokonaan, niin kaikki lapset erosivat aikuisina, sillä 70-luvun ydinperhearvoilla ehdittiin lyödä heitäkin armottomasti), ympäristön suojelu ja eläinten oikeudet sekä kasvissyönti veti puoleensa meitä sisaruksia (ja ne olivat vielä 80-luvulla joko taistolaistaustaista kiivailua tai idän uskontojen harhaoppeja) ja jo lapsuudessa helvettiin tuomitut aateet humanismista ja feminismiin elivät sisällämme. Arvostimme myös Darwinia ja Einsteinia. Emme yksinkertaisesti sopineet 80-luvun kirkkoon.
Kirkosta eroamisesta en koskaan tehnyt numeroa. Se oli vain yksi hiljainen valinta hiljaisten valintojen joukossa. Jeesusta rakastimme ja ihailimme kaikki. Rukousta en ole jättänyt koskaan ja rippiristi on aina pysynyt kaulassani. Kirkollisveroja en ole maksanut, koska kirkon jäsen en pystynyt olemaan. Sen sijaan mm. KUA:aa olen tukenut muutamalla satasella vuodessa ja ulkomaisia kummilapsiakin minulla on ollut jo 24 vuoden ajan, myös SLS:n kautta tällä hetkellä 3 lasta. Kirkon "sosiaaliselle ja golbaalille siivelle" olen aina lahjoittanut moninkertaisesti enemmän kuin kirkollisveroni olisivat koskaan olleet. Huvittavaa tässä tilanteessa on siis sekin, että kirkko on viime vuosina halunnut leimata meidät uskonnollisiin yhteisöihin kuulumattomat vain rahan perässä juokseviksi pinnallisiksi ihmisiksi.
Kaikesta huolimatta minusta tuntuu nyt, että kirkko on muuttunut viimeisimpien vuosien aikana riittävästi. Monet muutaman vuosikymmenen takaiset radikaalit arvot ovat tämän päivän normiarvoja. Kirkon sisään on tullut väljyyttä ja soraääniä. Kirkossa kinastellaan - kirkossa ollaan yksilöitä. Kirkosta on tullut myös sopivan epäsuosittu ja sen asema yhteiskunnassa on kokenut pienen kolahduksen. Kirkko ei voi enää sanella, vaan sen pitää kuunnella, ajatella ja uudistua. Muutoksen myötä väki kirkon sisällä vaihtuu. Onhan totta, että tänä päivänä myös vasemmistolainen ihminen voi kuulua kirkkoon - voi pukeutua kristityksi pukeutumatta porvariksi. Ehkä olen muuttunut itsekin. En enää ole niin helposti valmis luovuttamaan pois osuuttani siitä, mikä minulle on kaikkein arvokkainta. Omat kristilliset ja yhteiskunnalliset näkemykseni ovat saaneet juurtua minussa niin syvälle, ettei kirkko voi riisua niitä minulta pois. Koen, että vasta nyt olen riittävän vahva kuuluakseni kirkkoon niin surulliselta kuin se ehkä kuulostaakin. Vanhin veljemme liittyi kirkkoon jo muutama vuosi sitten ja sisko viime joulun alla. Me pikkuveljen kanssa taidamme seurata perässä. Kuljemme taas koko joukolla uskollisesti vastavirtaan.
Vaikka 70-luvulla kaupat, automerkit sekä urheilu- ja harrastusseurat olivat erillisiä, yhteiskunnalliset instituutiot olivat yhteisiä. Koulu oli kaikkien koulu, terveyskeskus kaikkien terveyskeskus, KELA kaikkien KELA ja eduskunta kaikkien eduskunta. Ne olivat paikkoja, joissa ihmiset kohtasivat. Instituutioista vain kirkko oli epäonnistunut tekemään itsestään kaikkien kirkon. Vasemmistolainen ei voinut mennä kirkkoon ja olla silti vasemmistolainen, mutta kristitty pystyi kyllä olemaan kristitty ja kuulumaan vasemmistopuolueeseen. Historian vuosisatainen synkeä varjo lepäsi kirkon yllä.
Me kaikki neljä lasta erosimme myöhemmin 80-luvulla yksi kerrallaan kirkosta. Omat kokemukset ja arvot sekä kirkon ja sen herätysliikkeiden arvot löivät liian monessa kohtaa ristiin, ja se sattui. Oma lapsuuden ystävä kasvoi lesboksi (hän erosi kirkosta ennen minua), veljet kasvoivat sivareiksi (ja oppivat Lutherin regimentit, erosivat kirkosta), läheinen kummitäti jäi jo lapsuudessani eron jälkeen ison perheen yksinhuoltajaksi (ja samassa hullunmyllyssä pois kirkkokuorosta, mutta vaikkei eronnut kirkosta kokonaan, niin kaikki lapset erosivat aikuisina, sillä 70-luvun ydinperhearvoilla ehdittiin lyödä heitäkin armottomasti), ympäristön suojelu ja eläinten oikeudet sekä kasvissyönti veti puoleensa meitä sisaruksia (ja ne olivat vielä 80-luvulla joko taistolaistaustaista kiivailua tai idän uskontojen harhaoppeja) ja jo lapsuudessa helvettiin tuomitut aateet humanismista ja feminismiin elivät sisällämme. Arvostimme myös Darwinia ja Einsteinia. Emme yksinkertaisesti sopineet 80-luvun kirkkoon.
Kirkosta eroamisesta en koskaan tehnyt numeroa. Se oli vain yksi hiljainen valinta hiljaisten valintojen joukossa. Jeesusta rakastimme ja ihailimme kaikki. Rukousta en ole jättänyt koskaan ja rippiristi on aina pysynyt kaulassani. Kirkollisveroja en ole maksanut, koska kirkon jäsen en pystynyt olemaan. Sen sijaan mm. KUA:aa olen tukenut muutamalla satasella vuodessa ja ulkomaisia kummilapsiakin minulla on ollut jo 24 vuoden ajan, myös SLS:n kautta tällä hetkellä 3 lasta. Kirkon "sosiaaliselle ja golbaalille siivelle" olen aina lahjoittanut moninkertaisesti enemmän kuin kirkollisveroni olisivat koskaan olleet. Huvittavaa tässä tilanteessa on siis sekin, että kirkko on viime vuosina halunnut leimata meidät uskonnollisiin yhteisöihin kuulumattomat vain rahan perässä juokseviksi pinnallisiksi ihmisiksi.
Kaikesta huolimatta minusta tuntuu nyt, että kirkko on muuttunut viimeisimpien vuosien aikana riittävästi. Monet muutaman vuosikymmenen takaiset radikaalit arvot ovat tämän päivän normiarvoja. Kirkon sisään on tullut väljyyttä ja soraääniä. Kirkossa kinastellaan - kirkossa ollaan yksilöitä. Kirkosta on tullut myös sopivan epäsuosittu ja sen asema yhteiskunnassa on kokenut pienen kolahduksen. Kirkko ei voi enää sanella, vaan sen pitää kuunnella, ajatella ja uudistua. Muutoksen myötä väki kirkon sisällä vaihtuu. Onhan totta, että tänä päivänä myös vasemmistolainen ihminen voi kuulua kirkkoon - voi pukeutua kristityksi pukeutumatta porvariksi. Ehkä olen muuttunut itsekin. En enää ole niin helposti valmis luovuttamaan pois osuuttani siitä, mikä minulle on kaikkein arvokkainta. Omat kristilliset ja yhteiskunnalliset näkemykseni ovat saaneet juurtua minussa niin syvälle, ettei kirkko voi riisua niitä minulta pois. Koen, että vasta nyt olen riittävän vahva kuuluakseni kirkkoon niin surulliselta kuin se ehkä kuulostaakin. Vanhin veljemme liittyi kirkkoon jo muutama vuosi sitten ja sisko viime joulun alla. Me pikkuveljen kanssa taidamme seurata perässä. Kuljemme taas koko joukolla uskollisesti vastavirtaan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tuttua tunnelmaa. Kun kirkko järjesti vuosi sitten paneelin vuoden 1918 tapahtumista, niin se kutsui Tuomiojan keskustelijaksi edustamaan vasemmistoa. Miksi kirkko valitsi juuri julkiateistin? Toivoin, että kirkko olisi ollut valmis keskustelemaan siitä, kuinka se rusensi vuosikymmenestä toiseen uskovia vasemmistolaisia jäseniään. Kirkon asenteet eivät varmastikaan koskaan revi ulkopuolista ateistia, mutta ne repivät niitä, jotka ovat kirkon sisällä. Omat vasemmistolaiset jäsenensä kirkko on aina unohtanut ja kävellyt heidän ylitseen. Se vähän surettaa, mutta kirkon jäsenenä olen silti pysynyt ja pysyn.
Tiukka tilitys, ei voi kuin arvostaa ajattelua.
Vakaumukselliset asiat ovat erittäin tiukkoja. Kun ihminen niitä käy läpi, päätyy johonkin tulokseen. Sitä on kunnioitettava.
Kerroit kodista, harrastuksista, kirkosta, siis ulkoa vaikuttavista tekiöistä. Ne pyrkivät kahlitsemaan ihmisen omaa ajattelua.
Sinä olet määrittänyt nyt oman itsellesi ominaisen ajatusmaailman. Se erittäin hyvä ja loistava asia kaikkinensa. Suurehko osa ihmsistä ei elinikänään mieti vakaumuksiaan tai aatteitaan, elävät vain ulkoapäin opetetun kaavan mukaan.
Itse kuulun ehkä eri osastolle noin aatemaailmassa. Mutta juuri kertomasi asia, oli se, mitä itse pidän eniten arvossa. Oma valinta, ei ulkopuolinen aivopesu.
Noh, lopussa oleva linkki ei ole mitenkään Sinuun suunnattu, eikä ole mainokseksi tarkoitettukaan. Minun ajatusmaailmaani. En juuri koskaan puhu asiasta. Ihmisellä on itsemääräämisoikeus, jokaisella. Ja jokaisen itsemääräämisoikeutta pitää kunnioittaa.
Jos tunnet nyt olevasi omimmaksesi tuntuvalla ossalla, erittäin hyvä. Sitä jokainen kaipaa. Kaikki eivät valitettavasti osaa itse etsiä osastoaan eläessään.
Noihin urheilujutuihin ja ladoihin en kommentoi, ei meillä sellaisia ollut :=(
Kaikilla on oikeus elää, parhainta mahdolista eloaan.
http://www.vapaa-ajattelijat.fi/
=DW=
Erilaisia kehityskulkuja.
Vaikka olen kanssasi samaa ikäluokkaa, omasin nuorena konservatiivisen katsomuksen. Opin kotona, että sosialistit ovat viideskolonnalaisia, jotka haluavat meidät Neuvostoliiton vasalliksi. Tänään taas kavahdan itsekkäitä ja ahneita porvareita, joiden mielestä duunarin saa riisua alasti ja jotka haluavat luoda kylmän virtuaaliyhteiskunnan, jossa ei kohdata ihmistä. Sydämeni on muuttanut hiukan vasempaan vaikka edelleen olen hyvin isänmaallinen.
Omat pettymykseni kirkkoa kohtaankin ovat alkaneet vasta myöhemmällä iällä. Mielestäni kirkko on antanut liikaa nykyajalle periksi ja yrittää epätoivoisesti olla muodikas. Sellainen ei ole ryhdikästä eikä vakuuttavaa. Nimittäin, jos perinne ei kerro mitä tehdä, ihmisistä tulee helposti pelkkiä komfortisteja.
Kristinuskon toteuttaminen ei muutenkaan onnistu minulta, sillä uskon Jumalaan, ikään kuin Korkeampaan Voimaan, ja siitä asiasta elämä on antanut vakuusnäyttöjä, mutta en usko Jeesukseen millään tavoin, en vain osaa enkä pysty. Mitä ihmettä teen kristityssä kirkossa?
Seuraavat perusteet löysin:
Kirkon ulkomaanapu on kustannustehokas ja asiantunteva. Tuen sitä osaltani. Olen huomannut hyviä tuloksia myös nuorisotyössä. Muutamia tuntemiani todellisissa vaikeuksissa olleita likimain lapsia on saanut suuntaa ja tarkoitusta seurakunnasta - se auttoi sosiaalivirastoa paremmin.
Tuntemani ateistit taas ovat olleet suvaitsemattomia suhteessa kirkkoon. He alkavat aina saarnata omaa uskoaan pyytämättä, jos usko mainitaan. Sellaiseksi en halua, enkä muutenkaan käsitä, että joku kuluttaa energiaa todistaakseen, ettei jotakin ole olemassa, jos kerran sitä ei ole. Sehän on absurdia.
Uskovaisilla, ateisteilla ja jopa agnostikoilla on luja itseluottamus. Uskonsa menettäneellä sitä ei ole. Ehkä minä vain menetin lapsenuskon Jeesukseen mutta jäljelle jäi maailmankaikkeus, luonto ja energia, atomien liike. Kun se lakkaa kohdaltani, kaikki pysähtyy.
En tietenkään kiellä lapsiltani Jeesusta sen kummemmin kuin vapaa-ajatteluakaan. En estä heidän tutustumistaan kristilliseen kirkkoon, koska olisi typerää eristää kirkko heistä 18-vuotiaaksi asti ja kuvitella, että sitten he vilpittömin mielin tutustuvat siihen, mitä sillä on tarjottavanaan. Olen vain sanonut: "Jeesus mahdollisesti oli, koska tarinoita huorien, varkaiden ja sotilaiden kanssa seurustelleesta vallankumouksellisesta löytyy monista lähteistä, mutta en todellakaan tiedä, oliko hän Messias ja vaikea sitä on uskoa."
Lohduksi kuoleman kaltaisia realiteetteja varten en tarvitse uskontoa. Osaan kuolla.
Ehkä kirkko voisi tehdä jotakin rauhan eteen. Olisi ehkä aika perustaa ekumeenisia hiljentymispaikkoja ympäri maailman, missä muslimit, kristityt ja kaikki ateistit voisivat istua vierekkäin ja tutustua toisiinsa ja maailmankaikkeuden hyviin voimiin sellaisina, kuin ne meistä kaikista löytyvät, kun vain annamme elämän kuljettaa. Ei seremonioita, ei minkäänlaista ortodoksiaa. Miltä tuntuisi?
Sanot, että kirkko voisi tehdä jotakin rauhan eteen. Kuinka paljon pasifistina toivoisin samaa, mutta surukseni minun on todettava, etten usko kristittyjen kirkkojen mahdollisuuksiin rauhantyössä. Islaminuskoisiin maihin tehtyjen ristiretkien, kolonialismin ja juutalaisvainojen jälkeen kristikunnan kädet ovat tyhjät. Tilaa on vain anteeksipyytämiselle ja vaikenemiselle. Kristityn ei ainakaan sovi esiintyä rauhanlähettiläänä.
Olen työskennellyt ulkomailla ja törmännyt siellä muihin uskontoihin. Olen tutustunut juutalaisiin ja viettänyt islaminuskoisten ystävieni kanssa yhdessä joulut ja Id al-Fitrit. Olen käynyt moskeijassa ja buddha-temppelissä. Myös lapsuuden ystäväni on buddhalainen. Vieraat uskonnot eivät ole minulle outoja. Hyvien ystävieni joukossa on myös ateisteja. Tunnen viisaita ja nöyriä ateisteja.
Perinteitä ja tapoja perinteiden ja tapojen vuoksi en ole oikein koskaan osannut arvostaa. Etiketti-ihminen en ole koskaan ollut. Tunnen itseni joskus suorastaan ilkeäksi, kun kaivelen perinteiden juuria ja merkityksiä esiin itselleni. Sitten hylkään tai hyväksyn perinteen. Harkitsen kaikkea aivan liikaa ja helpommallakin voisin itseni päästää. Joidenkin asioiden voisin antaa vain olla.
Minun on vaikea ajatella, että kirkko olisi antanut liikaa periksi nykyajalle, sillä näen, että kirkko antoi vuosisatojen ajan periksi maalliselle vallalle ja yhteiskunnan yläluokalle. Kristinusko kasvoi vuosisatojen ajan kieroon. Tämän päivän kirkko on tullut lähemmäksi tavallista ihmistä ja lähemmäksi Jeesusta.
Sanot, että lohduksi kuoleman kaltaisia realiteetteja varten et tarvitse uskontoa. Tiedätkö, en minäkään kuoleman takia usko. Ulkopuoliset näkevät uskon usein liikaa kuoleman kautta, mutta minä luulen, että useimmille uskoville tuonpuoleisuus ei ole uskon perustus. Se on vain lisä. Raamattuun ja erityisesti evankeliumeihin kätketty symboliikka on sisällöllisesti niin vahvaa, ettei se voi olla ihmisen kirjoittamaa. Usko on enemmän tätä hetkeä kuin tuonpuoleista. Minä uskon Jeesukseen.
Minun on vielä pakko kysyä, miksi kirjoitat "sydämeni on muuttanut hiukan vasempaan vaikka edelleen olen hyvin isänmaallinen". Ajatteletko, että vasemmistolaiset eivät ole isänmaallisia? Minulle, minun vanhemmilleni ja isovanhemmilleni vasemmistolaisuus on aina ollut vain talouden hoitamista ja työn tulosten jakamista, talouspolitiikkaa, eikä talouspolitiikkaa tarvitse sitoa millään tavalla naapuruussuhteisiin, ei itään eikä länteen. Kun Neuvostoliitto romahti, diktatuuri ja ihmisoikeuksien polkeminen romahti. Sosialismi ei kuitenkaan kaatunut. Läntisessä naapurissamme sosialistit hallitsivat yhtäjaksoisesti noin 50 vuotta ja rakensivat sinne kansankodin. Idässä sosialismi ja diktatuuri yhdistyivät kommunismiksi, lännessä sosialismi ja demokratia yhdistyivät sosiaalidemokratiaksi. Minulle julkinen terveydenhoito, koulu, yliopistot, Tielaitos, VR, kunnalliset energialaitokset ja puhelinyhtiöt, kunnalliset vuokratalonyhtiöt, Finnair, valtion teollisuusyritykset jne. olivat kaikki sosialismia, yhteistä omistamista. Tuo sosialismin aika oli hyvää aikaa Suomessa. Nyt kaikki on myyty pois ja helppo raha tuhlattu taivaan tuuliin. Osansa tässä myymisessä oli myös 90-luvun demareilla.
Tähän ikään kuuuluu myös se, että koneelle pääsee vain silloin, kun lapset nukkuvat. Siksi tämä vastaus vähän viivähti.
Jo lähetettyäni ensimmäisen vastauksen ajattelin sinun varmasti ihmettelevän vasemmistolaisuuden koplaamista isänmaallisuuden puutteeseen. Se ei ollutkaan tarkoitukseni. Kuvasin vain hiukan hatarasti omaa muutostani porvarin lapsesta jonkinlaiseksi jäsentymättömäksi asevelisosialistiksi.
Ei minulle työväkipatriotismi ole epäselvää. Suomalainen työmies pelasti tämän maan jo silloin, kun Berliini ja Moskova päättivät Eurooppaa käydä jakamaan. Mistä muualta kenttäarmeijan suuri vastuun ja kärsimyksen kantava massa olisi saatu? Jos mies oli tuohon aikaan ylioppilas, hänestä tehtiin jo vänrikki ja upseeri.
1950-luvun teollistumisen vauhti oli hurja. Sosialidemokraatit kamppailivat kommunistien kanssa sieluista työmailla ja ammattiliitoissa ratkaisevat vuodet. Sosialidemokraatit estivät Suomen matkan kommunismiin vielä rauhan aikana.
Kahdeksantuntinen työpäivä ja kaikenlainen eriarvoisuuden tasoittaminen ja vaikkapa yhtenäinen peruskoulu ovat suuria yleishyödyllisiä tekoja.
Eikä pääomalla ole koskaan ollutkaan isänmaata. Suuret omistajat ovatkin aina huolissaan omistuksistaan - eivät maastaan ja kansastaan. Jos heidän firmansa tuottaa markan enemmän Neitsytsaarilla, he siirtävät sen sinne. Rallikuskit siirtävät kirjansa Monacoon, ettei tarvitse maksaa veroja. Silti he ajavat asvaltillamme lomillaan, ja vievät lapsensa Lastenklinikalle täällä käydessään.
Schumacher maksoi veronsa Saksaan. Arvostan häntä, koska hän on patriootti. Suomalainen nousukas ei ole sitä oikeasti koskaan. Työläinen on, koska hänen vaihtoehtonsa on tämä maa ja tämä ympäristö, tämä infrastruktuuri, nämä naapurit.
Mutta uskotko, että huvitti kuunnella jo lapsosena näitä jyränkejä, kun sanoivat, että kun tulee vallankumous, rikkailta otetaan hienot talot ja annetaan tarvitseville, köyhille ja opiskelijoille? Ja kun sanottiin, että kun nämä keskiluokkaiset ovat talonsa tienanneet ja kykenevät ne maksamaan, lämmityksen ja kunnossapidon, että kuka kaiken sen sitten maksaa... niin jyrängit sanoivat, että yhteiskunta maksaa.
Sen verran matemaatikko minä olin lapsena, ettei tuo oikein ainakaan minun talousajatteluuni uponnut. kai minä yhteiskuntarakenteen radikaalia muuttamista pidin epäisänmaallisena. Lähdin siitä, että isänmaallisuus oli a priori samaa kuin minun isänmaallisuuteni. Kaikilla maailman pikku pioneereilla oli tietenkin omansa mutta sitä en miettinyt.
Mutta nyt keskityn vastustamaan näitä suvilindeneiden lennokkaita ideoita. Ehkä me suomalaiset olemme syvimmältämme kirottuja individualisteja.
Kristillisillä kirkoilla on hallussaan hieno sanoma, jonka kristilliset kirkot ovat itse ryvettäneet. Vuoden 1918 tapahtumat eivät alkaneet vuonna 1918, vaan paljon aikaisemmin. Nöyryytetyn kurjan kansan viha kirkkoa kohtaan oli luonnollista. Viha kääntyi myös vihaksi kristinuskoa kohtaan, sillä lukutaidottomalla kansanosalla ei ollut mahdollisuutta tutustua evankeliumiin muutoin, kuin heidän elämäänsä ohittaneen ja polkeneen kirkon välityksellä. Hallitsevan luokan, valtion ja kirkon vuosisatoja kestänyt liitto raiskasi kristinuskon. Kristityt ovat tehneet niin paljon pahaa meillä ja muualla, ettei evankeliumien aarteilla ole aina uskottavuutta.
alunalkujaan on saanut valtakirjan ryhtyä maan päällä tuomitsemaan, niin eläviä kuin kuolleita???