Tarinat Sergeistä jatkuvat.
Siinä kauppiasporukassa liikkui silloin tällöin eräs pienikokoinen kaveri. Kiinnitin huomiota häneen, kun päällänsä oli tutun näköinen pusakka eräästä avustuspaketista. Tämä kaveri oli niitä avuttomia eläjiä, silloin tällöin oli myytävänä jokin karkkilaatikko. Rupesin juttusille, hän ilmoitti nimekseen myös Sergei. On vaimo, kaksi pientä lasta, tyttö ja poika. Hänen silmänsä (todella kauniit) kostuivat kertoessa pienen tytön kävelemään oppimisesta. Sergein veljetkin tulivat pari kertaa juttelemaan, tarjosin tupakit. Kysyin, miten kauan on pojat polttaneet. Seitsemänvuotiaasta, oli vastaus. "Mitäs äiti on siitä mieltä?" "Ei se tiennyt mitään eikä välittänyt mistään, juoppo" sanoivat pojat, napauttaen kurkkua venäläiseen tapaan. Kerran toin kirpparilta kengät, pari kertaa lastenvaatteita Sergeille, veljekset porukassa veivät säkit Sergein asunnolle. Joka kerran oli pojat aika lailla "tillin tallin". Välillä ei koko Sergeitä näkynyt kuukausiin. Syksyllä "Bednyi Sergei", joksi olin hänet mielessäni ristinyt, ilmaantui raitille. Kyselin, että no missäs olet ollut oikein. Kurssila sanoi olleensa. (Mieheni kommentoi suomeksi, että varmaan kivityökurssilla). Sergei näytti kenkiään, joista pohjat olivat eroa ottamassa päällisestä. Lupasin katsella jos löytyisi jostakin talvea vasten kengät, numero 41. Sovittiin että torstaina tulen käymään tankilla, silloin tavataan.
Punaisesta Rististä sitten annettiin minulle kaksi säkillistä vaatetta, lasten ja aikuisten, ja kenkiä. Menin torstaina, a, oliko Sergei? No eipä vainenkaan.
Silloin puhuin näille trokaripojille ja "Isolle Sergeille", että jos kohta tulee se kaveri, niin tässä on hänelle nämä tavarat. Näkemisen arvoinen oli se rehellinen naama kun laittoivat talteen säkit vanerilevyje alle, ettei kastu, Punaisen Ristin tavarat, joo ja me katsotaan ja me vahditaan. Maksa viisi euroa. Tai osta sutkari, hei viisi euroa. Maksoin, jono liikkui, palasin kotiin.
Siinä kauppiasporukassa liikkui silloin tällöin eräs pienikokoinen kaveri. Kiinnitin huomiota häneen, kun päällänsä oli tutun näköinen pusakka eräästä avustuspaketista. Tämä kaveri oli niitä avuttomia eläjiä, silloin tällöin oli myytävänä jokin karkkilaatikko. Rupesin juttusille, hän ilmoitti nimekseen myös Sergei. On vaimo, kaksi pientä lasta, tyttö ja poika. Hänen silmänsä (todella kauniit) kostuivat kertoessa pienen tytön kävelemään oppimisesta. Sergein veljetkin tulivat pari kertaa juttelemaan, tarjosin tupakit. Kysyin, miten kauan on pojat polttaneet. Seitsemänvuotiaasta, oli vastaus. "Mitäs äiti on siitä mieltä?" "Ei se tiennyt mitään eikä välittänyt mistään, juoppo" sanoivat pojat, napauttaen kurkkua venäläiseen tapaan. Kerran toin kirpparilta kengät, pari kertaa lastenvaatteita Sergeille, veljekset porukassa veivät säkit Sergein asunnolle. Joka kerran oli pojat aika lailla "tillin tallin". Välillä ei koko Sergeitä näkynyt kuukausiin. Syksyllä "Bednyi Sergei", joksi olin hänet mielessäni ristinyt, ilmaantui raitille. Kyselin, että no missäs olet ollut oikein. Kurssila sanoi olleensa. (Mieheni kommentoi suomeksi, että varmaan kivityökurssilla). Sergei näytti kenkiään, joista pohjat olivat eroa ottamassa päällisestä. Lupasin katsella jos löytyisi jostakin talvea vasten kengät, numero 41. Sovittiin että torstaina tulen käymään tankilla, silloin tavataan.
Punaisesta Rististä sitten annettiin minulle kaksi säkillistä vaatetta, lasten ja aikuisten, ja kenkiä. Menin torstaina, a, oliko Sergei? No eipä vainenkaan.
Silloin puhuin näille trokaripojille ja "Isolle Sergeille", että jos kohta tulee se kaveri, niin tässä on hänelle nämä tavarat. Näkemisen arvoinen oli se rehellinen naama kun laittoivat talteen säkit vanerilevyje alle, ettei kastu, Punaisen Ristin tavarat, joo ja me katsotaan ja me vahditaan. Maksa viisi euroa. Tai osta sutkari, hei viisi euroa. Maksoin, jono liikkui, palasin kotiin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.