Onko täällä kokemuksia siitä, kuinka koville joutuu parisuhde kun lasta ei alakaan kovin helposti kuulua?
Itselleni on käynyt jopa niin kovasti tämä mielenpäälle (työttömyys lisäriesana), että on jo alkanut pohtia kannattaako meidän enää yrittää lasta ollenkaan.
Olen alkanut jo kyseenalaistamaan onko avopuolisoni edes se oikea. Epäilyä on hiipinyt mieleeni varsinkin arjessa tukena olemisessa, koska hän ei ole kyennyt tukemaan minua edes kun olen ollut työttömänä. Siinä on sitten alkanut miettimään mitä elämä olisi lapsen kanssa jos miehellä ei yksinkertaisesti ole kykyjä tukea edes nyt? Epäilen, ettei hänellä ole kovin hyvät kyvyt tuntea empatiaa minua kohtaan... Hän ei ainakaan kykene näyttämään mitään sen kaltaisia tunteita tällä hetkellä.
Lisäksi olen aika varma, ettei hän kykene tukemaan minua myöskään kotitöiden suhteen ja tämä ongelma on ollut lähes koko suhteen ajan. Sen tietää, etteivät ne kotityöt missään nimessä vähene lapsen myötä.
Tällä hetkellä ihmettelen mitä olen alunperin kumppanissani nähnyt, kun nyt alkaa tuntumaan tältä? Ikäänkuin lapsen tekeminen laukaisi sisimmät ajatukseni ja nyt alan olla kahden vaiheilla haluanko tätä ollenkaan. Ehkä olisikin parempi reilusti hänelle kertoa tunteistani ja esim. sopia hetken jäähy lapsen teon suhteen. Olemme olleet kohta 3 vuotta yhdessä. Onko tämä nyt jokin suhdekriisi vai lapsen tekemiseen liittyvä kriisi kun ei olekaan tärpänny?
Kertokaa kokemuksianne, koska en uskokaan että oisin ainoa vastaavaa kokenut. Yleensäkin tahaton lapsettomuus on parisuhteessa kriisi, mutta miten ihmeessä tämän pääsee ylitse? Vai tarviiko edes päästä? Onko luonto kertomassa ettei meidän perhettä kannata edes perustaa? Tuhat kysymystä, mutta onko niihin olemassa vastauksia?
Itselleni on käynyt jopa niin kovasti tämä mielenpäälle (työttömyys lisäriesana), että on jo alkanut pohtia kannattaako meidän enää yrittää lasta ollenkaan.
Olen alkanut jo kyseenalaistamaan onko avopuolisoni edes se oikea. Epäilyä on hiipinyt mieleeni varsinkin arjessa tukena olemisessa, koska hän ei ole kyennyt tukemaan minua edes kun olen ollut työttömänä. Siinä on sitten alkanut miettimään mitä elämä olisi lapsen kanssa jos miehellä ei yksinkertaisesti ole kykyjä tukea edes nyt? Epäilen, ettei hänellä ole kovin hyvät kyvyt tuntea empatiaa minua kohtaan... Hän ei ainakaan kykene näyttämään mitään sen kaltaisia tunteita tällä hetkellä.
Lisäksi olen aika varma, ettei hän kykene tukemaan minua myöskään kotitöiden suhteen ja tämä ongelma on ollut lähes koko suhteen ajan. Sen tietää, etteivät ne kotityöt missään nimessä vähene lapsen myötä.
Tällä hetkellä ihmettelen mitä olen alunperin kumppanissani nähnyt, kun nyt alkaa tuntumaan tältä? Ikäänkuin lapsen tekeminen laukaisi sisimmät ajatukseni ja nyt alan olla kahden vaiheilla haluanko tätä ollenkaan. Ehkä olisikin parempi reilusti hänelle kertoa tunteistani ja esim. sopia hetken jäähy lapsen teon suhteen. Olemme olleet kohta 3 vuotta yhdessä. Onko tämä nyt jokin suhdekriisi vai lapsen tekemiseen liittyvä kriisi kun ei olekaan tärpänny?
Kertokaa kokemuksianne, koska en uskokaan että oisin ainoa vastaavaa kokenut. Yleensäkin tahaton lapsettomuus on parisuhteessa kriisi, mutta miten ihmeessä tämän pääsee ylitse? Vai tarviiko edes päästä? Onko luonto kertomassa ettei meidän perhettä kannata edes perustaa? Tuhat kysymystä, mutta onko niihin olemassa vastauksia?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ei kai sellaista parisuhdetta olekaan, jossa lapsettomuus ei jonkinlaista kriisiä saisi aikaiseksi. Luulisin, että avoimuus ja puhuminen puolison kanssa auttavat kriisin yli. Näin meilläkin kävi. Kun yritystä oli takana vuosi ja hakeuduimme lapsettomuustutkimuksiin, iski kriisi, joka meinasi johtaa eroon. Tyypilliseen marttyyrityyliin ajattelin, että vika on kuitenkin minussa ja että on vähintäänkin reilua päästää miehestäni irti, että hän voi tehdä lapset jonkun muun kanssa. No, puhuminen tosiaan auttoi, mieheni teki selväksi, että haluaa todella olla juuri minun kanssani, vaikka sitten ilman lapsia.
Sinun tilanteesi kuulostaa siltä, että olet alkanut arvioimaan miestäsi siitä näkökulmasta, että onko hänestä isäksi. Puhuminen todella voisi auttaa. Kerro hänelle, että koet, ettei hän tue sinua. Myös kotitöiden jako kannattaa ottaa selvästi puheeksi. Miehesi tuskin osaa lukea ajatuksiasi ja ellet kerro hänelle, mikä sinua painaa, ei hän sitä saa mitenkään selville.
Onko teillä minkä verran yritystä takana? Niin monesti mainitset kirjoituksessasi lasten TEON, että saa sellaisen kuvan, että yritystä ei taida olla kovin paljoa takana ...
...sanavalintani. Tiedän, lapsia saadaan ei tehdä. En tarkoittanut sitä mitenkään loukkaavasti esittää, mutta aina ei jaksa niin virallisesti kirjoittaa.
Noista kotitöistä. Niistä olen kyllä puhunut, etten ala kodinhoitajaksi vaikka työttömänä nyt olenkin. Ihan sillä, ettei kumppanista saa tässäkään tilanteessa tehdä itsestäänselvyyttä edes kotitöiden suhteen. Enimmän teen, mutta tuntuu että työt senkun lisääntyvät kohdallani, kun taas hän puolestaan keskittyy ihan muuhun, mm. urheilemiseen.
Tälläkin on taka-ajatuksena juuri se seikka, ettei pääsisi tavaksi miehelle tulemaan laiskuuns, vaan heräisi kantamaan vastuunsa. Mutta tuntuu minun puheilla olevan nykyään pieni vaikutus/merkitys.
Kyllä mä koen että meillä tehdään lapsia kun niitä ei luonnollisesti saada =)
Puhumalla asiat selviää, tosin mullakin sellainen möllykkämies ettei paljon puhu..mä puhun ja hän kuuntelee. Sen verran olen saanut irti että tiedän mitä ajattelee lapsettomuudesta ja hoidoista.
Minä koen kyllä kanssa tämän loputtoman raskaaksi tulon yrittämisen varsin vahvasti lapsen tekemisenä.
Vaikka yrittäminen on kivaakin niin silti se on alkanut tuntumaan tekemiseltä ja suorastaan suorittamiselta. Välillä tuntuu kuin kaikki ilo olisi sänkypuuhistakin mennyt ovulaation aikaan kun tarvii tehdä testejä ja sitten tukkaputkella vällyjen väliin... Tekemistä se on jos mikä!!!!
Tulostahan ei ole tullut kun tällä palstalla kerta ollaan ja lapsen tekeminen on ollut työn alla 1,4 vuotta.
Olemme alunperinkin arvoiltamme hyvin samanlaisia ja kodin työtkin ovat aina luontaisesti jaettu.
En aluksi halunnut lähteä hoitoihin, koska pelkäsin hoitoja ja niiden vaikutuksia itseeni. Mieheni meni kuitenkin ensin sperma-analyysiin ja sai sitten minutkin mukaan. Hoidot ovat sinänsä menneet helposti, ilman lääkkeiden ja toimenpiteidne sivuvaikutuksia ja kipuja. Piikitykset ja punktio kammottivat jo ajatuksena, mutta mies tsemppasi koko ajan ja oli iloinen kun voitin pelkoni.
Inseminaatioista ei tullut tulosta, mies otti sen raskaammin kuin minä, hän oli vakuuttunut, että tulisin raskaaksi, kun mitään selkeää syytä lapsettomuuteen ei ole löytynyt.
IVF:stä ja PAS:ista on tullut kohdun ulkopuolinen raskaus ja varhainen keskenmeno. Olemme selvinneet niistäkin ja mies muistuttanut, että yhdessä kohdataan vaikeudet kun kerran on luvattu olla yhdessä niin hyvinä kuin pahoinakin aikoina. Minä olen saanut kokea fyysisen puolet näistä vastoinkäymisistä, mutta henkisen puolen olemme jakaneet yhdessä.
Olemme varautuneet siihenkin, että vastoinkäymisiä tulee edelleen ja voi olla, että lasta ei hoidoista huolimatta meille tule. Uskon liittomme kestävän senkin.
kyllä meillä lapsettomuus on erottanut. MIes varsinkin koki minussa suuren pettymyksen kun en sitten uskaltanutkaan lähteä hoitoihin vaikka reseptitkin saatiin. samoin mietin että onko tarkoitus että meidän ei ole tarkoitus yhdessa saada lapsia. Olen sanonut sen miehellekin että ymmärrän jos haluaa lopettaa suhteen ja yrittää uudestaan toisen kanssa
Yksi vaikuttava asia voi myos olla ns. 3-vuoden kriisi. Itsellani se on aina tullut suhteisiin. 2sta ensimmaisesta avopuolisosta erosinkin tuon takia. Itselleni vain tulee aina tuossa vaiheessa hirvea kyllastyminen ja arsytys. Teilla viela lapsenteko tuo lisaa painetta ja toki myos se, etta mies ei mielestasi osallistu tarpeeksi. Keskustelemalla ja kompromisseilla noista varmaan paastaan sopuun ja jos ei paasta niin sitten mieti uudestaan.
Kaikki nuo teoriat kolmen, viiden tai kymmenen vuoden kriiseistä ovat kyllä ihan hirveää soopaa! Yleisin taitaa olla "seitsemän vuoden kriisi", mitä naistenlehdet meille tuputtavat. Mietipäs nyt uudestaan. Tuskinpa sinunkaan suhteesi todellisuudessa päättyi jonkun maagisen "kolmen vuoden kriisin" seurauksena, haloo! En myöskään ymmärrä miten tämä liittyi aloittajan aiheeseen? Mistä edes tiedät kuinka kauan pariskunta on ollut yhdessä? Rupea nyt vielä riimukivillä ennustamaan suhteen tulevaisuutta, niin pääset asian ytimeen.
Asiaan.
Lapsettomuus on omassa avioliitossa ollut todella paha kriisi. Vaikeinta siinä on ollut se, että minä ja mieheni olemme tehneet surutyötä niin eri tavoin ja eri vaiheissa. Aika tyypillistähän on, että miehelle realiteetit ja suru iskevät paljon naista myöhemmin. Meillä kävi niin, että itse romahdin valtavaan masennukseen ja suruun, jota mies ei tajunnut ollenkaan. Ihmetteli, miksi olen "niin dramaattinen" ja "jaksan märehtiä samaa asiaa koko ajan". Tämä siis tilanne pahimmillaan. Pikkuhiljaa mieskin sitten alkoi sisäistää tilanteen vakavuuden ja mahdolliset seuraukset; esim. sen että meillä ei välttämättä koskaan ole yhteistä biologista lasta.
Miehen suru ja tapa surra on ollut ihan erilaista kun omani. Minä suren itkemällä, raivoamalla ja puhumalla avoimesti läheisilleni, kun mies puolestaan suree hiljaa itsekseen. Harvoin oma-aloitteisesti ottaa surua esiin, myöntää kuitenkin kuinka hänestäkin on toisinaan vaikeaa esim. seurata sukulaislasten kasvua. Suru on muodoltaan myös erilaista,varmaan koska vanhemmuus näkyy niin eri tavalla naisten ja miesten elämässä. Ei mieheltäni kysellä "lapsien hankkimisesta" samassa mittakaavassa ja yhtä itsestään selvyytenä kuin minulta, eikä hän koe samanlaista ulkopuolisuutta esim. työpaikan kahvituntien vauvakeskusteluissa (koska niitä ei miehen töissä ole).
Äitiyteen liittyy minun mielestä niin paljon enemmän myyttisiä ulottuvuuksia kuin ísyyteen. Me lapsettomat naiset olemme aina jotenkin ulkopuolella jostain myyttisestä "äitiyden salaisuudesta". Eihän me "voida tajuta", kun meillä ei ole lapsia. Ulkopuolisuus rassaa paljon.
Lievennys edelliseen viestiin. Huomasin, että ap olikin maininnut suhteensa keston, joten pahoittelut siitä kommentista. Rupesi kuitenkin kiinnostamaan sarina13, että eikö tuo fatalistinen asenne ole aika rajoittava piirre parisuhteissasi? Miksi turhaan edes yrittää suhdetta, jos kerran tiedät jo että kolmen vuoden päästä "tulee hirveä kyllästyminen ja ärsytys"?
kyllapa kiihdytti tunteita tuo minun vastaukseni. Ei tietenkaan se, etta tulee 3-vuotta tayteen kaada suhdetta. Vaan yleensa (ainakin minulla, ja ihan omasta kokemuksestani kerroin) eka vuosi menee ihan kuherrellessa. Toisena vuotena alkaa jo tottua toiseen ja kolmantena arsyyntya joihinkin juttuihi mista alussa tykannyt, tylsistya jne. Hieno homma jos sinulle ei vastaavaa tullut. Ja tuosta 3-vuoden kriisista olen kuullut vasta jalkeenpain. Kahden 3-vuoden suhteen jalkeen minulla ollut sama mies jopa 10-vuotta. Ehka tuo kyllastyminen jne. kuuluu enempi tuohon nuoruus aikaan. Eihan sita yrittamista parin kariutumisen jalkeen kannata lopettaa, vai???!!! Ihmetyttaa minuakin sinun asenne minun viestiini ja kokemuksiini. Enka todellakaan ole taikauskoinen, naisten homppalehtia lukeva, yksinainen, miehiin pettynyt nainen. Anteeksi jos petyit!
Tuli vaan mieleen kun lähdettiin tähän kriisi-ilmiöön, niin olen kyllä miettinyt omalla kohdalla ihan ikäkriisiä. Ikää kun on kertynyt 34 vuotta, niin onhan se monillekin sen ikäisille yksi "vakava" paikka. Tässä iässä saattaa tuntua jopa pahemmalta kuin esim. 30- vuotiaana se fakta että raskautuminen onkin todella vaikeaa. Ja ikää tulee senkun vaan lisää.
On tässä käynyt myös niitä tunteita läpi, että pitää alkaa hyväksymään sekin vaihtoehto etten lapsia ikinä kuuna päivänä saa. Mutta sen läpikäyminen on tietenkin lopullista vasta sitten kun lääketiede on antanut minulle vastaukseksi ehdottoman ein. Lopullista lapsettomuutta en siis vielä ole hyväksynyt.
Minulle on tullut elämääni lähes kyyninen vaihe päälle. Tuntuu että nyt viimeistään karisee loppukin sinisilmäisyys monien asioiden suhteen ja alkaa ottaa yhä enemmän elämästä kantapään kautta opittua ihan käyttöönkin. Tähän mennessä on vaan ajatellut että "se oli huonoa onnea" ja esim. että "en anna haitata minun elämääni, silkkaa sattumaa". Fakta on toisenlainen. - Minä itse voin paljon vaikuttaa asioihin, eikä pelkästään onnella tai sattumilla ole siihen vaikutusta. Toinen ikäkriisiin olennaisesti liittyvä asia monillakin on, että miettii mitä on saanut elämässään aikaiseksi ja sitten turhautuu/masentuu jos itselleen tärkeät asiat eivät vieläkään ole toteutuneet.
Arvelen kuitenkin olevani tavallista vahvempi nainen, jolle on nämäkin koitokset tarkoitettu. Osaan sitten arvostaa tilannetta ja hetkeä kun haaveeni oikeasti alkavat toteutumaan.
Petyin kun täällä ei oikein syntynyt kunnon keskustelua lapsettomuuteen liittyvästä kriisistä. No, pari sentään tuli. Kohtalotovereita varmasti on, ehkä vaan monille on tämäkin aihe liian arka tuotavaksi näin julki?
Itselleni voimia antavat muut asiat jotka eivät liity lapsiin kuten harrastukset ja työelämä, kun siihen jonain päivänä taas palaan. Jos pyörii vaan yhden asian ympärillä ajatukset, jää muu elämä elämättä, mitä todella katuisin keinutuolissa vanhana mummona. Ja sekin, että vaikuttaa siltä kun ensimmäinen lapsi on saatu niin ihmiselle tulee sitten uusia "ongelmia". Eli koskapa meillä hyvä olisi olla?
Toivotan kuitenkin kaikille samassa elämävaiheessa oleville voimia. Kyllä aika näyttää mitä tuleman pitää ;).
ehkä pitäis panikoida kun ollaan yritetty viimeiset 15 vuotta ja lasta vaan ei kuulu.
meillä lasta on yritetty 1.5v ilman tulosta.. suhdetta on koeteltu jos jonkin näköisillä asioilla..
meidän suhde eteni alun alkaen hyvin nopeasti ja muutimme yhteen n.kk seurustelun alkamisen jälkeen.. jätimme ehkäisyn pois samaan aikaan kun muutimme yhteen.. emme kovin kovasti yrittäneet lasta ensimmäiseen puoleen vuoteen kunhan nyt harrastettiin seksiä ilman ehkäisyä mutta kun rupesimme toden teolla jo haluamaan lasta eikä sellaista kuulunu hankkiuduimme yksityiselle puolelle lapsettomuus kokeisiin.. tässä vuoden sisään on ilmennyt vaikka mitä hankaluuksia meidän saada lasta mutta toivoa on..
suhde on meinannut kariutua jo kertaalleen mutta muista syistä kuin lapsettomuus, silloin kun suhde meinasi kariutua niin muutimme erilleen mutta olemme edelleen yhdessä ja yritämme lasta.. erilleen muutto oli meidän suhteelle parasta mitä saattoi tapahtua.. kun olimme kuitenkin muuttaneet niin nopeasti yhteen..
meillä kotityöt tekee pääsääntöisesti mies (koska hän on kauhea siivous intoilija ja minä tykkää hiukan eletymmän näköisestä kodista, mies siis käy siivoamassa minun asuntoa parin viikon välein:) kuuntelemme toistemme murheet ja puhumme asiat halki jos tulee ongelmia tai mieltä painaa jokin..
lapsettomuus on tuonut meitä enemmän yhteen kun se on sellainen asia meillä mille kummatkaan ei voi mitään (vika siis on kummassakin) lapsi asioista pystymme puhumaan avoimesti mutta muut asiat tuppaa sitten jäämään sisälle niin että toinen saa vähän aikaa tonkia tietoa esille ennen kuin asiat saa ulos toisesta..
Meillä oli 10 vuotta sitten tilanne joka on jokseenkin samanlainen mutta kuitenkin erilainen eli meillä mies halusi lasta yli kaiken ja perustaa perheen mutta itse en halunnut lasta ollenkaan.Tämä on siis tahallista lapsettomuutta mutta samalla tavalla mieheni joutui sen asian eteen ettei hänestä tule isää kun että emme olisi jostain toisesta syystä saaneet lapsia vaikka olisinkin halunnut.
Hänelle siis jäi vaihtoehdoksi joko lähteä tai jäädä ja olla lapseton lopun elämänsä. Todellakin tästä on jo 10 vuotta ja ollaan jo naimisissakin oltu usean vuoden onnelliseti. Mieheni ei puhunut koskaan asiasta mitkä johtivat siihen ettei hän lähtenyt mutta luulen ettei lapset ja lasten saamattomuus riko hyvää parisuhdetta vaan kyllä siihen on jokin muu syy.