Hirveätä, mutten voi asialle mitään. Eli en voi sietää mieheni ala-asteikäistä poikaa pikasuhteestaan. Poika on dysfaattinen, puhuu niin ettei selvää meinaa saada, puhuu älyttömiä, typeriä juttuja, suu käy ihan koko ajan, huutaa, möykkää, riehuu miekkojensa ja sotaukkojensa kanssa koko valveillaoloaikansa. Ei ymmärrä puhetta, rautalangasta saa vääntää. Ei noudata kehotuksia, ei siivoa jälkiään, ei söisi eikä joisi mitään, hymyilee vain typerää hymyään ja toljottaa. Sitten taas höpötetään, karjutaan ja hakataan miekalla (tuo viikonlopuiksi mukanaan, että minä inhoan noita sotaleluja) ohikulkevia, hypitään sohvien selkänojilla. Nukkumaan ei kävisi, itkeä tihrustaa tai naureskelee tuntejakin, tai pomppii ylös sängystä ennen kuin nukahtaa. Ei voi nukkua yksin vaan isin vieressä vain minun paikallani vuoteessa, muuten tulee kauhea itku. Ei suoriudu suihkussa käymisestä eikä yhtään mistään ilman että tulisi surkea itku. Joka helkutin asiasta pitää itkeä ja itku on "tekoitkua" - seuraavassa sekunnissa on naamalla taas typerä hymy ja sotaleikit vauhdissa. Ulos ei poikaa saa eikä motivoitua tekemään mitään järkevää. Stressikäyrä on aina huipussaan kun on edessä viikonloppu tämän "ihanuuden" kanssa. Päätinpä purkautua tänne; miehelle en voi, enkä tietystikään lapselle. Totta kai olen pojalle neutraalin-ystävällinen,leikkisäja mukava. Paljon hänen kanssaan olen kaksin ja touhuilen leikeissään mukana, kun isänsä harrastaa. Muttei taida isänsäkään kovin ihastunut poikaansa olla. Kerran tokaisi:
- Että ketuttaa joka kerta kun täytyy M****s tänne hakea (syvä huokaus päälle)
Säälittää lapsi. Eihän se pelkästään hänen vikansa ole että käyttäytyy kuten käyttäytyy. Äitinsä luona elävät kuin ellun kanat, kämppä on siivoton sikolätti ja aina kun poika on meillä, lähtee äiti vetämään päänsä täyteen uuden miehensä kanssa. Ruokatapojen puuttuminenkin selittyy osin kai sillä ettei pojan äiti itse syö mitään, on linnunluinen luuranko joka ei kokkaa. Mitä lie poika syö kotona?
Inhottaa tuntea lasta kohtaan näin, mutta tunteilleen ei mitään mahda. Olen myös ajatellut ettei sitä kaikista aikuisistakaan tarvitse tykätä, miksi sitten jokaisen lapsen persoonaa pitäisi rakastaa? On muitakin lapsia joista en pidä, mutta suurin osa ystäväpiirin mukuloista on minusta äärimmäisen ihastuttavia ja suloisia vaikka minkämoisten uhmaoikkujensakin kera. Mutta.....Tämä mieheni poika on sietämättömin kaikista tapaamistani lapsista. Ei mitään alitajuista, mustasukkaisuutta ole minulla pojan äitiä kohtaan, en vain yksinkertaisesti kykene pitämään pojan persoonallisuudesta enkä käytöstavoista, tai tavattomuudesta. Enkä voi poikaa kasvattaa: vaatia tai komentaa, lempeästi vain yrittää ohjailla (tuloksetta), kun ei ole oma.
Haukkukaa vain. Minua kuitenkin helpotti kun sain avata sieluni asian tiimoilta.
Olen miettinyt että menisin muiden muksujen kanssa jonnekin viikonlopuiksi kun poika on meillä. Mutta se olisi jo liian lapsellista ja mielenosoituksellista :(
- Että ketuttaa joka kerta kun täytyy M****s tänne hakea (syvä huokaus päälle)
Säälittää lapsi. Eihän se pelkästään hänen vikansa ole että käyttäytyy kuten käyttäytyy. Äitinsä luona elävät kuin ellun kanat, kämppä on siivoton sikolätti ja aina kun poika on meillä, lähtee äiti vetämään päänsä täyteen uuden miehensä kanssa. Ruokatapojen puuttuminenkin selittyy osin kai sillä ettei pojan äiti itse syö mitään, on linnunluinen luuranko joka ei kokkaa. Mitä lie poika syö kotona?
Inhottaa tuntea lasta kohtaan näin, mutta tunteilleen ei mitään mahda. Olen myös ajatellut ettei sitä kaikista aikuisistakaan tarvitse tykätä, miksi sitten jokaisen lapsen persoonaa pitäisi rakastaa? On muitakin lapsia joista en pidä, mutta suurin osa ystäväpiirin mukuloista on minusta äärimmäisen ihastuttavia ja suloisia vaikka minkämoisten uhmaoikkujensakin kera. Mutta.....Tämä mieheni poika on sietämättömin kaikista tapaamistani lapsista. Ei mitään alitajuista, mustasukkaisuutta ole minulla pojan äitiä kohtaan, en vain yksinkertaisesti kykene pitämään pojan persoonallisuudesta enkä käytöstavoista, tai tavattomuudesta. Enkä voi poikaa kasvattaa: vaatia tai komentaa, lempeästi vain yrittää ohjailla (tuloksetta), kun ei ole oma.
Haukkukaa vain. Minua kuitenkin helpotti kun sain avata sieluni asian tiimoilta.
Olen miettinyt että menisin muiden muksujen kanssa jonnekin viikonlopuiksi kun poika on meillä. Mutta se olisi jo liian lapsellista ja mielenosoituksellista :(
Vastaukset 52
Vanhimmat
mulla on sama homma. en vaan jaksa mieheni poikaa huh. tytön kanssa tulen loistavasti toimeen ja häntä myös rakastan olen miettinyt että ehkä ajan kanssa opin kiintymään myös poikaan reilun vuoden jo yrittänyt.poika vaan märisee ja vinkuu ei syö suyyttelee muita jos vaikka esim kaatuu. me ollaan tehty niin että meillä noudattaa kaikki lapset samoja sääntöjä iästä ja sukupuolesta riippumatta ( lapset iältään miehen poika 6v,tyttö,8 ja minun poika 9v) se vaan on vaikeaa kun toisessa päässä ei ole kuria ja poikaa lellittään ihan mahdoton poika jopa lässyttää kuin 2vuotiaat ja tottunut saamaan kaiken huomion yksin. tyttö viihtyy meillä tosi hyvin ja viettääkkiin pidempiä aikoja kuin sopimuksessa on.voisit vaikka ehdottaa miehellesi että keksivät pojan kanssa yhteisen harrastuksen johon voi purkaa energiaa tai että käyvät vaikka yöreissulla?? mä tiedän kyllä tilanteesi hyvin minäkin kuuntelin märsäämistä koko viime vl:N ja se on hermoja raastavaa. karhunpalveluksen äitinsä tekee pojalle ku kohtelee kuin 2-3 vuotiasta.
Vaikea tilanne sinullakin. Minulla myös niin ettei yleensä ole mitään vaikeutta lasten kanssa tai inhoa heitä kohtaan, päinvastoin: lasten kanssa touhuaminen on ihan sitä parasta arkea ja lapsilta oppii. Mutta tämä poika....huoh..Isän, siis mieheni, on mahdotonta keksiä mitään yhteistä harrastetta pojan kanssa, tai minun. Poika on aina että "joo, joo!Jipii!" ja se typerä hymy naamallaan, kun hänelle jotakin yhteistä tekemistä ehdottaa. Sitten kun olisi itse tekemisen aika, kiinnostavatkin vain omat sotaleikit eikä poikaa saa minnekään lähtemään. Jos saakin, tulee harrastuspaikalla sitten se perhanan itkuntihrustamiskohtaus, jolle ei loppua näy ennen kuin on päästy taas tuttuihin ympyröihin = sotaleikkien ja riehumisen pariin. Luulen että poika, joka on erityisluokalla ja siis dysfaatikko, on myös vähän autistinen. Kaikki rutiineista poikkeaminen saa hänet itkemään ja vinkumaan, ja kyläreissuilla riehutaan eikä kylässä edes sukulaisissa, ole pojan mielestä ikinä kivaa. Minä en välittäisi saada elämääni sotkemaan vähän väliä ihmistä, pientä tai suurta, josta en alkuunkaan pidä. Enkä tiedä koska näyttelijäntaitoni loppuvat. Meillä sentään neljä muutakin lasta, jotka jäävät vaille ansaitsemaansa huomiota tämän yhden meillä ollessa ja vaatiessa kaiken huomion syömisessä, pukemisessa, kaikessa. On niin avuton. Inhoan itseäni etten pysty ainakaan vielätätä poikaa rakastamaan, en pysty edes hänestä pitämään. Mutta siitä olen ylpeä ettei hänellä ole tunteistani aavistustakaan. Sanoo aina isälleen että minä olen "kiva" ja tulee pyytämään (sota)leikkeihin kanssaan. Sallii minun myös auttaa milloin tarvitsee apua (ja tarvitsee apua kaikessa). Että olen vielä jaksanut olla ystävällinen ja kärsivällinen poikaa kohtaan, menee hänen oireyhtymänsä piikkiin. Dysfasia ei ole hänen vikansa, ei autismikaan, jos hän autisti on. Mutta rasittava hän on silti ja pilaa elämääni suoraan sanoen hyvinkin lahjakkaasti. Tuntuu kauhealta kirjoittaa näin, mutta totuus on totuus ja jossain sekin on saatava julki sanoa.
Eniten ovat viime aikoina alkaneet ärsyttää poikaan liittyvät pikkuasiat, kuten se, ettei poika tarpeilla, edes isoilla tarpeilla vessassa käydessään muista huuhdella, ei muista pyyhkiä, ei muista pestä käsiään jne. Kivaa mennä parikin kertaa päivässä itse vessaan ja törmätä kakkipönttöön pojan jäljiltä. Yök. Ei normaalia enää pojan iässä olla piittaamatta moisista jatkuvasti. Johtuu varmasti neurobiologisesta vammaisuudesta. Mutta ei ole minun velvollisuuteni toimia terapeuttina tai haluta vapaaehtoisesti erityislapsen kotihoitajaksi. Julmaa mutta näin on.
Juu sama täällä. Itseasiassa kyse ei ole mieheni lapsista, vaikka heistä pariin palaa hermo aivan täysillä. Ja kun tuntee itsensä hirviöksi sen vuoksi ettei voi pitää lapsesta.
Mun tuttavaparilla on RASITTAVA lapsi. Ikää ei edes ole paljon, mutta pariskunta joutuu viettämään välillä meillä paljon öitään, asuvat pidemmällä ja välillä töitä meidän asuinpakkakunnalla. Ei halua tutulle sanoa että eivät voi tulla, heillä kun ei ole varaa hotelliin sitten mitenkään. Rasittavinta on se että pentu itkee tai pitää hirveää älämölöä koko valveillaoloaikansa. Vetää koko kämppää ympäri hirveellä tatsilla, heittelee tavaroita, hakkaa leluilla lattiaa (minun hienot parkettini!!!) kuolaa pitkin poikin JA ÄITI EI SANO MITÄÄN! Meillä on kotona leikkikehä, johon lapsen voisi laittaa rauhoittumaan. Mutta ei. Äitinsä ei siivoa hänen kuoliaan. Hän vaihtaa vaipat missä sattuu ilman suojausta ja äääääh!
Ja minkä sille voi kun vaan ei pidä niin ei pidä. Ei se sinun lapsi ole (jota tällä palstalla muistetaan korostaa turhankin usein...) joten voit mielestäni ottaa ja lähteä viikonlopuiksi karkuun, ainakin osaksi aikaa!
tuollaista kirjoitusta josta empatia puuttuu kokonaan.
Kun on vaan asiat joille lapsi itse ei voi mitään,ja jotka eivät ole itseaiheutettuja..kuulosti ihan Hitlermäiseltä..jossa vain tietynlaisille ihmisille annettiin lupa elää,ja ne vähäiset piti hävittää pois.
Tottakai erityislapsi tarvitsee enemmän tukea kuun muut ikäisensä..mutta sinun tapasi olla hyväksymättä häntä...kuulostaa kamalata.Kokemuksesta sanon,että jos lapsella on Autismia..hän kyllä silloin vaistoaa pidätkö hänestä aidosti vai et!
Miksi ees oot miehen kanssa,kun et hyväksy hänen lastaankaan?Ootko aatellut että oma lapsesi voisi olla samankaltainen,hylkäisitkö ja väheksyisitkö häntä sittenkin??
Onko ap ollut hävittämässä lasta pois? Hän sanoi ettei pidä lapsesta ja että vierailut ovat rasittavia...
"Ootko aatellut että oma lapsesi voisi olla samankaltainen,hylkäisitkö ja väheksyisitkö häntä sittenkin?? "
-tällä palstalla muistutetaan koko ajan että lapsilla on oma äiti ja sinulla ei olu lapsen asioihin sanomista. Nyt sitten kun lapsi on varsin rasittava, pitäisi verrata sitä tilanteeseen että mitä jos se olisi oma lapsesi... Oma lapsi on oma lapsi, miehen ja jonkun muun lapsi ei ole oma lapsi.
Mitähän mies ajattelisi jos rehellisesti hänelle sanoisi että lähden kävelemään koska lapsesi on vajaa?
Sitäpaitsi ap. on hoitanut homman hienosti. On kestänyt, on ollut hyvä, on leikkinyt. Minkäs hän sille mahtaa ettei vain pidä lapsesta...
Hyvä kun puhut ahdistuksen ulos.Ihaninta ois päästä
miehen kanssa kahdestaan pitkälle lomalle Havajille.
Mutta kun viheliäinen arki pukkaa päälle!Miten voi
kaiken kestää,ja mielen estää raivoamasta?Eipä
muuten kuin kuppi Capuccinoa nokan alle ja mielen
muutos,huusholli ja lapset on minun Havaji.Alohaoe!
Olen kirjoittanut aiemmin että ymmärrän t-ä-y-s-i-n ja tunnen empatiaa poikaa kohtaan hänen dysfasiasta aiheutuviin ongelmiinsa asti. Mutta kaikkea ei tarvitse selittää dysfasialla. Esim. eivät muut lapsemme hakkaa toisia miekoilla ja riehu kaiken päivää. Heitä saa sylkkyyn haliteltavaksi, pusuteltavaksi, he nauttivat läheisyydestä. Tämän yhden kanssa läheisyys on sitä, että hänen kanssaan voi riehua, häntä voi kutittaa. Ja auta armias että olen kutitellut - hän kirkuu nauraen. Se on ainoa tapa päästä lähelle häntä. Voit kyllä uskoa että empatiaa minulta löytyy, mutta ison perheen pyörittäminen vaatii kompromisseja kaikilta, eivätkä sympatiat aina riitä, kun tämä yksi ei noudata pienimpiäkään itsestäänselviä sääntäjä tai tapoja. Esim. hänen saamisensa syömään, juomaan ja ulos ja kiinnostumaan vähän muidenkin tekemisistä on mahdotonta. Valitettavasti. Olen ollut valmis ottamaan häntä omiin harrasteisiini, että saisin enemmän kontaktia häneen, mutta kuten aiemmassani kuvasin, se ei onnistu. Poika on aina lähdössä "jipii"-asenteella harrastamaan, kylään, tekemään vaikka isänsä kanssa jotakin, mutta ei siitä ikinä mitään tule: poika jumittuu riehumaan kun pitäisi lähteä, harrastepaikalla tulee ikävä sotaleikkejä ja kotiin on kylästäkin päästävä, koska kylässä (sukulaisissa) on "tyhmää" (vaikka poikaa on totisesti sukulaisissakin yritetty miellyttää ja häneen kontaktia saada).
Syytä vain empatiakyvyttömyydestä. Olen mukana mm. saattohoitotyössä, vammais-, ja vanhustyössä ja olen saanut työstäni kiitosta - empaattisuuteni takia. Olen kanssaitkijäluonne, joskus aistin asiakkaitteni (= ystävieni) kärsimykset jopa aivan fyysisenä kipuna itsessäni. Tässä ei ole empatiakyvynpuutteesta kyse. Mutta mielipiteensä kullakin. Mukavaa alkavaa kevättä sinullekin silti :):)
Helpotti suunnattomasti. Miehelleni en voi näin laajasti avautua enkä aivan syvimpiä tuntojani purkaa. Kiitos kaikille jotka halusivat kokemuksia ja neuvoja jakaa. Kiitos kaikille - niillekin jotka ovat sitä mieltä että olen kamala ja tunnekylmä ja vaikka mitä (kamaluuteni avaukseni otsakkeessa jo tunnustinkin. Empatiakyvyttömäjksi en tunnustaudu sen sijaan).
Kaikilla on oikeus mielipiteisiinsä. Teidän ansiostanne, teidänkin, jotka olette eri mieltä, jokin tumma möykky tuolta sisikunnasta kuitenkin irtosi ja olo tuntuu kevyemmältä nyt. Kiitos teille ja aurinkoa kaikille
ja osata asettua toisen asemaan.
Kun on enemmän tekemisissä erityislasten kanssa..huomaa että eivät he ole pelkästään/ainoastaan rasittavia..kuten ap. asian ilmaisi.
Jokainen meistä voi mielessään ajatella että entäpä jos kyseessä olisikin oma lapsi?Hyväksyisikö hänet..vai antaisiko pois..kun se on niin rasittavakin..Silloinhan olisi lapsen oma äiti..miksi sellainen ajattelu olisi jotenkin väärin?
Itse olen vuosia työskennellyt eri tavalla vammautuneiden lasten,ja aikuisten parissa..ja totean sen että ennakkoluuloja on yhä ja valitettavan paljon.Siten tuntuu ap.lläkin olevan..
miehen lasta..kuten itse asian ilmaisit,sitä ei voi muuksi muuttaa.
Vertaat erityislasta ns. normilapsiin.Siinä juuri teetkin virheen.
Et näe mitään hyvää miehesi lapsessa,ainakaan sellaista et maininnut.
On aivan eri asia olla työssä muualla,ja kokea tunteita siellä..sehän on työtä josta maksetaan..ja jossa pitääkin jaksaa.Ei se silti tarkoita että olisit hyvä ja oikeanlainen toimija erityislapen kanssa.
On eri asia verrata esim. kehitysvammaista ihmistä Ms-tautia sairastavaan henkilöön..ne vaan eivät ole vertailukelpoisia.
Joten,oikeastaan väliä on vain sillä miten ilmaiset miehen lapselle sitä että myös hän on tärkeä..ja arvokas lapsi.
ei osallistu lapsensa elämään tai asioiden hoitoon mitenkään?
Ymmärrän ettei miehen ex vaimo keskustele sinun kanssasi lapsen asioista..sehän on etävanhemman l. isän tehtävä.
Miksi mies itse ei kysele lapsen asioista?Kyllä koulusta annetaan suoraan tietoa lapsen koulumenestyksestä..kuin myös voi soittaa suoraan esim. kouluterveydenhoitajalle ja lapsen asioista kysellä.Se ei oo ees vaikeeta.
Kuulostaa siltä että tuo lapsen isä ei ota vastuuta omastaan.Hyvä siinä sitten syytellä ex-vaimoa lapsen ongelmista..
Luepa kaikki viestini ennen kuin alat esittää perättömiä :)
Lapsen isä ja minä ja suku täällä on yrittänyt lapsen kanssa harrastaa. Ei onnistu. Lapsi on intoa täynnä aina jostakin menosta tai harrasteesta puhuttaessa, etä "joo!jipii!", mutta kun olisi lähdön tai jonin yhdessä tekemisen aika sitten, niin lapsi on kuin ei mitään kuulisi, tai alkaa tuhertaa itkuaan, tai hihittää vain ja riehuu sotaleikkiensä merkeissä - lähtemisestä harrastepaikkaan (uimahalliin, retkelle, heppatallille....) ei tule mitään. Tai jos lapsen saa puoliväkisin harrastepaikalle raahattua, hän riehuu siellä sotaleikkejään tai tuhertaa itkua, tai marssii eestaas ihmisten luona heille älyttömyyksiä höpöttäen. Yritetty on. Kyläpaikoissa suku tekee kaikkensa että lapsi viihtyisi. Aina kun pojalta kysyy "oliko kivaa?" on vastaus "ei". Ja aina riehutaan ja hakataan muita ja leuikitään sotaa. Vain noita riehumisleikkejä poiika suostuu leikkimään ja vähän katsomaan töllöstä piirrettyjä. Siinä kaikki mihin hänet saa motivoitua.
Isä on luojan tähden yrittänyt saada pojasta tietoa äidiltä. Koulumenestyksestä, kavereista, kaikesta mitä poika kotona touhuaa. Mikä on vuorokausirytmi? Mitä ja miten usein syö? Mutta äidiltä ei tietoja heru!
Olisi kiva kun lukisit tosiaan viestit ensin jos tunnet tarvetta kommentoida. Tämä kaikki on jo viesteissäni kirjoitettuna nääs :)
Perheessämme on jo yksi muu erittäin haastava mutta myös erityisen rakastettava neurobiologisesti hapenpuutteen takia vammautunut lapsi. Hänen kehityksensä erityinen tukeminen kotiympyröissä ja terapioista taisteleminen muu paperisota on tuttua jo vuosien ajalta. Ennakkoluuloja ei ole. Eikä ole ikuna ollut mitään vaikeutta rakastaa tätä lasta hyvine ja huonoine puolineen. Hänen perusluonteensa vain on aivan eri kuin on miehen pojan. Minä katson ensin luonnetta, sitten vasta diagnooseja. Ei kaikkea voi minkään diagnoosikriteeristön alle laittaa, kaikkea ikävää käyttäytymistä. Osan kylläkin (otetaan nyt esimerkiksi aistiyliherkkyys ja sen mukanaan tuomat känkkäränkät jne.).
pitää tai välittää lapsesta joka kotiimme tulee.
Olipa sitten vaikka lasten serkut,tai naapurin lapset..tai jopa koulutoverinsa.
Meillä onkin siksi suurperhe,perheessä kun omien lasteni lisäksi asuu mieheni vanhempi lapsi..sekä nuorempi etälapsi on useinkin luonamme.
Kaikki lapset ovat myöskin yhtä tärkeitä ja rakkaita.Kun tapasin mieheni,hänen vanhempi lapsensa oli murrosikäinen ja kun itsellä oli aivan samanikäinen lapsi..meillä synkkasi jutut heti.
Mieheni nuorimmainen lapsi oli tuolloin vasta vaippaikäinen..aivan ihastuttava lapsi,joka vei heti sydämeni.
Kotonamme ei muutoinkaan käy ketään niin vierasta,etten häntä hyväksyisi..tähän ikään kun on jo oppinut seulomaan "jyvät akanoista" ihmissuhteiden osalta.
Elikä kun lukee noita kirjoituksia joissa moititaan eroperheen lapsia holtittomasti käyttäytyviksi,ja joita ei haluttais isäviikonlopuille sinne yhteiseen kotiin.
Ihmettelen miksi on niin kovin vaikea hyväksyä puolison lapsia??Juuri sellaisina kuin he ovat.
Omakohtainen kokemus eli olen itse eronnut,ja nuorimmainen lapsistani(8v) on kuin elohiiri..aina liikkeessä,ja puhuu kuin papupata(tosin joskus hiljaakin osaa olla).Ongelmia niin kotona kuin koulussakin.
Isänsä haluaa tavata lapsiaan vain kerran kuukaudessa,viikonloppuna.Isänsä vaimo haukkuu lapsia joka kerta kun siellä ovat,eikä hän halua edes kaikkien lasten sinne menevän.
Isänsä on täysin vaimonsa talutusnuorassa..ei varmast itse haluais olla erossa lapsistaan(koska on jopa miettinyt eroa,syystä ettei saa tavata lapsiaan koska tahtois..ja koska toinen vaan aina lapsia moittii)..mutta,on silti ilmeisen tossukka koska asialle ei mitään tee..eikä omia lapsiaan puolusta.Heillä myös yksi yhteinen pieni lapsi.
Isä toisinaan suuttuu,kun lapset hänen luonaan ovat.Ei haluaisi että lapsi/lapset on/ovat eläväinen/touhukkaita ja puheliaita..ja kun lapsia on useampia..väkisinhän sitä ääntä lähtee, moninkertaisesti.
Isä siis pakenee kasvatusvastuuta..ja jättää kaiken minun harteilleni.
Kun lapset ovat kiukkusia tai ilkeitä(joskus kun he sellaisia ovat,mutta myös mukavia ja mukautuvia)..syy on aina ja vain minun..huonosti kasvatettuja kuulema,ja huonosta käytöksestä tulee aina seuraavaks kerraks "porttikielto"isälle.
Miten siis isä ei kestä omia lapsiaan kahta päivää kuukaudessa,kun minä jaksan ja kestän ne kaikki muut päivät?Samoin kaiken kestää puolisoni..vaikkei hällä helppoa aina olekaan.
Mikä oikeus siis isällä on mukavaan ja helppoon olemiseen?Ja miksi isän vaimo on oikeutettu vain moitteen sanoja sanomaan toisen lapsille?Mikä hän on arvostelemaan minuakaan?
Lapset ovat aina siistejä,ja puhtaissa vaatteissa isälleen mennessään.Vaihtovaatteitakin on tarpeeksi reppuun pakattuna.
Itse en rieku baareissa..eikä käytökseni muutoinkaan anna aihetta moitteeseen.Lasten isäviikonloputkin olen pääsääntöisesti töissä.
Kun vanhemmat eroavat,lapset ikäänkuin taantuvat..ja kehitys saattaa jäädä junnaamaan paikoilleen..niin tapahtui meilläkin lasten kohdalla.
Isällä oli kiire perustaa uusi perhe,eikä hän ehtinyt viettää lastensa kanssa aikaa ihan vaan kaksin.
Tapaamiset harvenivat,ja pian lapset olivatkin murrosiässä..ominen ongelmineen,siinäkään isä ei osannut tukea,koska ei omia lapsiaan enää tuntenut.Miten voi edes oppia tuntemaan kun tapaa vain harvoin?
Nuorimmalla lapsellamme on todettu oppimiseen liittyviä ongelmia,ja tarvitsee paljon apua monenlaisiin asioihin.Keskittymiskykyä ei oikeestaan ole lainkaan,ja ohjeiden tulee olla selkeitä ja lyhyitä.
Muutoin lapsi on sosiaalinen ja mukava..vilkkaampi kuin muut ikäisensä toki.Silti hän ei ole yhtään sen "vähäisempi" kuin sisarensakaan.
(Isää tosin lapsen perheneuvolan tutkimukset eivät kiinnostaneet lainkaan,ei ilmestynyt palavereihin..eikä ollut kiinnostunut loppupalaverin tuloksistakaan).
Vanhempien tehtävähän on tukea lasta..ei viedä itsetuntoa aivan nolliin..siten kuten isä nyt tekee.
Tarkoitus kait oli herättää ajattelemaan sitä että
lähivanhempi viettää lapsen kanssa arjet,ja saa kestää ne suurimmat kiukut,surut ja itkut..murrosikäisen käytöksen.
Mutta isä saa ne suurimmat helmet,ilman riitoja ja kiukunpurkauksia.
Lähivanhempi voi tosiaan väsyä,se ei ole mitenkään poikkeavaa..mutta ei siinä auta ilkeilyt,tai lasten haukkuminen..vaan siinä tilanteessa pitäisi osata auttaa.
Etävanhemman pitäisi ottaa lapsia silloin enemmän luokseen,että toisella olisi ees hetken huilitaukoa.
En usko että monikaan lähivanhempi olisi halunnut yksinhuoltajaksi jäädä..jos ois saanut valita.
Meillä on samanlaista. Lapseni 9v on myös elohiirulainen ja hänellä on lukihäiriö ja muutakin oppimiseen liittyvää ongelmaa. Kaikkihan on tietysti minun kasvatukseni syytä! Lapsestahan olisi tullut täysin erilainen jos isä olisi saanut kasvattaa (lukihäiriö on peritty isältä). Kivaa lapselle kuulla ettei hän kelpaa isälle sellaisena kuin on. Koskaan ei isä ole pyytänyt huoltajuutta, eikä mahdollisuutta tiheämpiin tai pidempiin tapaamisiin. Isä ottaa lasta kerran - kaksi kuukaudessa. Ei ole tullut lapsen juhliin eikä tapahtumiin.
Joka tapaamisen aikana tai jälkeen tulee haukku/arvosteluryöppy siitä mitä hän tällä kertaa on huomannut lapsessa. Positiivista palautetta ei tule koskaan.
Meidän tapauksessamme tosin isän vaimo on hyvä ihminen, ei puhu lapselle rumasti eikä hauku äitiä ja yrittää hillitä miestään.
No, nyt on isä sitten "herännyt" ja ottanut yhteyttä sosiaalitoimistoon jossa vaatii puolet / puolet tapaamisia ja elatusmaksujen mitätöimistä. Meillä on jatkuva kiista elatusmaksuista, hän ei halua maksaa ja minä vaadin ne maksamaan (sopimus on siis olemassa). No, kun laitoin elatusmaksut vihdoin ulosottoon, reagoi isä näin. En suostunut kuin siihen että tapaamiset olisivat säännöllisiä ja nykyistä pidempiä jaksoja (esim. 3-4 yötä). Jos isällä on todella rehelliset ja aidot tarpeet ja tunteet vaatimustensa takana, tulee suostumaan. Mutta tiedän ettei suostu, koska kyse on oikeasti näistä elatusmaksuista. Hän oli ottanut vaimonsa mukaan sosiaalitoimistoon jossa tämä vaimo oli luvannut hoitaa lastamme siellä ollessaan. Mitäs jos ero tulee tms...? Isä ei ollut oikeastaan luvannut mitään kun asiaa tiedustelin, se täytyi sosiaalivirkailijankin myöntää.
Ensinnäkin hyvinpä olet tietoinen miehesi ex-puolison kämpän kunnosta ja hänen vapaa-ajan vietostaan. Itse kun en ole koskaan mieheni lasten äidin luona käynyt eikä mua kiinnosta pätkääkään mitä hän tekee silloin kun on ilman lapsia, itseasiassa eipä tuo asia mulle edes kuulu.
Tämän lisäksi itse olen dysfaattisen lapsen äiti ja kyllä kirpaisi lukea tuota syyttelyä ja todella aikuiselta asiatonta tekstiä. Monikaan asia josta mainitsit ei mene dysfasian piikkiin, mutta se nyt vaan on fakta että dysfaattiselle lapselle puheen tuottaminen ja puheen ymmärtäminen voi tehdä todella tiukkaa. Dysfaatikoille on myös erittäin yleistä että he (varsinkin ihan pienet lapset) eivät kestä hyvin muutoksia rutiineissa, vaan mitä rutiinimpaa elämä on, sitä rauhallisempi on lapsikin.
On todella ikävää lukea kuinka joku moittii lasta asioista joille hän ei mitään voi.
Kumpa itse säästyisit aivoverenvuodolta, afasialta, vammautumiselta, miltä tahansa joka aiheuttaisi sinulle tai lapsillesi vamman joka estäisi/rajoittaisi normaalia elämää...
Dysfasia-diagnoosiakaan en ole saanut mustaa valkoisella - oma päätelmäni. Äiti antaa miehelleni hyvin vähän, jos ollenkaan tietoja mistään poikaan liittyvästä. Kirjoitin aiemmin etten todellakaan syytä poikaa dysfaattisista ongelmista - tiedän tarkoin mitä hän ymm´ärtää, kuinka puhuttuna. Ohjeet annetaan selkokielellä. Hän ei silti niitä noudata (picto-kuvia olen myös itse ruvennut nyt askartelemaan varmuuden vuoksi). En silti IKINÄ hermostu pojalle. Epäilen myös että hänellä on lievä autismi (täysin oma epäilyni määrättyjen käytöspiirteiden perusteella).
Yksi muu lapsemme neurobiologisesti vammainen myös. Joten kokemusta ja kykyä rakastaa erityistä, erityisen rakastettavaa lasta löytyy kyllä, luulisin.
Mutta ehkäpä olen väärässä? Joka tapauksessa luulisin kyse olevan pitkälti persoonasta - erilaisia ovat ihmiset autismikirjon sisälläkin.
Painotan: olen yrittänyt, mielestäni jo kaikkeni mieheni pojan kanssa. Ehkä lopetan asian stressaamisen. Hoitakoon mies, minä pysyn sivussa. Parempi ehkä pojallekin niin? Oman neurobiologisesti vammaiseni kohdalla tein selkeät kuntoutussuunnitelmat ja otin yhteyttä kaupungin eri tahoihin niiden toteuttamiseksi. Lopulta, vaikeiden vaiheiden jälkeen kaikki on tuon lapsen kohdalla niin hyvin, että sydäntä lämmittää nähdä kuinka hän luottaa taitoihinsa, uskoo osaamiseensa, kunnioittaa myös muita ottamalla heitäkin huomioon (vaikka sos.tilanteet ovatkin hänelle "ulkoa opeteltuja" monasti - hän yrittää).
Tähän mieheni poikaan minulla ei ole valtaa, tietenkään. Hänen käytöksensä ei ole vuosien mittaan parantunut, vaan huonontunut. Olen huolestunut hänen tulevaisuudestaan (ajatella - siitäkin huolimatta etten hänen peruspersoonallisuudestaan juuri välitä).
Picto-kuvat aion kuitenkin rakennella. Ei ole ainakaan epäselvää sitten ettei mieheni poika olisi esim. ymmärtänyt ettei muita saa lyödä ja että syödä pitää kaikkien, ynnä juoda, ja että peseytyä pitää jokaisen ja vetää vessa jne.
t. Maailman huonoin äiti - sinun mielestäsi ilmeisesti (et loukannut, totesinpa vain ;)
Tosin en niitä kirjoituksia joita siinä vaiheessa ei ollut vielä luettavissa.
Ensinnäkin tuppaa naurattamaan tuo sinun "sinä olet maailman paras äiti omasta mielestäsi ja minä maailman huonoiin"- kirjoittelusi.
En ole väittänyt tälläistä, joten mistähän hitosta tuonkin repäisit, liekö tulevat samasta kuvittelen-omiani-paikasta josta tulevat ajatukset myös lapsen äidistä.
Tässä ne kirjoituksesi lainauksina joihin viittasin aikaisemmassa kirjoituksessani:
"Säälittää lapsi. Eihän se pelkästään hänen vikansa ole että käyttäytyy kuten käyttäytyy. Äitinsä luona elävät kuin ellun kanat, kämppä on siivoton sikolätti ja aina kun poika on meillä, lähtee äiti vetämään päänsä täyteen uuden miehensä kanssa. Ruokatapojen puuttuminenkin selittyy osin kai sillä ettei pojan äiti itse syö mitään, on linnunluinen luuranko joka ei kokkaa. Mitä lie poika syö kotona? "
Ja
"Poika on dysfaattinen, puhuu niin ettei selvää meinaa saada, puhuu älyttömiä, typeriä juttuja, suu käy ihan koko ajan, huutaa, möykkää, riehuu miekkojensa ja sotaukkojensa kanssa koko valveillaoloaikansa. Ei ymmärrä puhetta, rautalangasta saa vääntää. Ei noudata kehotuksia, ei siivoa jälkiään, ei söisi eikä joisi mitään, hymyilee vain typerää hymyään ja toljottaa."
Tämäkö Sinusta on ihan oikeasti asianmukaista kommentointia.
Ja kommentoipa oheen vielä edellistäkin vastaustasi.
Tuntuu hullulle että kirjoitat täällä miten poika on dysfaatikko vaikka SINÄ et olekaan saanut diagnoosia. Ensinnäkin diagnoosi kuuluu vain äidille ja isälle, jotka sitten taas tiedottavaa asiasta niitä keille kokevat tarpeen tiedottaa.
Toiseksi, oletko sinä foniatri vai millä pätevyydellä olet diagnoosisi tehnyt.
Se mistä olen sinun kanssasi samaa mieltä on se, että lopeta sinä stressaaminen ja anna lapsen vanhempien hoitaa lasta, kuntouttaa tai mitä ikinä tilanne vaatiikaan.
Jos lapsi todella on noin hankala (kuten jo sanoin esim vessakäytös ei johdu varmasti dysfasiasta, vaan tietämättömyydestä) niin tekee varmasti ihan hyvää isän ottaa homma hoitoonsa ja nähdä mikä tilanne oikeasti on.
Kuitenkin fakta on se, että lapsen /lapsen äidin mollaaminen ei ainakaan tilannetta paranna.
ja toisen fakta on se, että älä väännä diagnooseja (dysfasia, autismi) lapsesta, koska sinulla ei siihen paukut riitä.
En viitsi jatkaa keskustelua noin ylimielisen ihmisen kanssa, jolla ei ole näemmä paitsi hirveä tarve lytätä ihmisiä, joiden kanssa on eri mieltä. Surullista. On ollut tässä ketjussa onneksi eri tavoin ajattelevia, jotka kuitenkin kykenevät keskusteluun, eikä heillä ole tarvetta "julistaa" tietämyksiään (?) "ylhäältä alaspäin".
Yksi tarkennus: Pojan isäkään ei on pyynnöistä huolimatta saanut poikaa koskevia diagnooseja, lääkärien epikriisejä jne. Ei ole saanut koulun reissuvihkoja nähtäväkseen, vaikka on pyytänyt. Ei ole saanut mitään hyödyllistä tietoa pojan touhuista hänen kotonaan (arjen struktuuri, koulumenestys jne.) vaikka on pyytänyt.
Perheessämme on toinen erityislapsi. Hapenpuutteesta johtuva neurobiologinen vaurio hänellä: dyspraksia, tourette, autismi. Tällä puolella "paukut kyllä riittävät" diagnoosikriteerien tunnistamiseen. Mutta olen kuitenkin painottanut etten totisesti ole mikään tohtori. Mutta tunnistan kyllä selkeästi autistisia piirteitä pojassa myös.
Kaikkea hyvää ja kärsivällisyyttä sinulle toivon myös :)
Vai ystävä, siis ap ;D
voi ihmisen yksinkertaisuutta voi
siinä on että kertoo asiat niin kun ne on.
Itse koet että sinulla on oikeus haukkua täällä lasta ja hänen äitiään mutta auta jos joku kiorjoittaa poikki puolisen sanan niin jo on palollinen herneitä nenässä.
Ei helmiä sioille, joten mun kommentointi loppuu nyt !
Haluaisin kommentoida tuota lausettasi, että et voi poikaa kasvattaa ja komentaa, koska ei ole oma. Olen tästä asiasta täysin eri mieltä kanssasi. Sinulla on täysi oikeus komentaa lasta ja vaatia häneltä tiettyjä asioita (kuten käytöstapoja) silloin, kun lapsi on teillä. Onhan se myös sinun kotisi ja teillä on siellä omat tavat ja rutiinit, joita pojankin tulee noudattaa.
Mitäpä jos ottaisit asian puheeksi miehesi kanssa, päättäisitte yhdessä selkeät säännöt, mistä pidetään kiinni. Kun molemmat aikuiset ovat "yhdessä rintamassa", lapsikin huomaa, ettei itkemällä saa aina tahtoaan läpi. Esim. vessarutiineista voi sanoa, että MEILLÄ tehdään asiat näin (pyyhitään, vedetään vessa, pestään kädet). Sama nukkumisen, ulkoilun, ruokailun, peseytymisen, ym. kanssa.
Kärsivällisyyttä tarvitsette, mutta jos pidätte tietyistä rutiineista kiinni, on se myös lapsen etu. Etenkin, jos hänellä on autistisia oireita, kaikki tuttu ja turvallinen (eli rutiinit) on hyväksi.
Kiitoksia viestistä!
Olen kokenut etten voi komennella, koska lapsi on niin herkkä, ja mies on kyllä tehnyt lapselle sääntömme selväksi. On minullekin antanut "vapaat kädet". Mutta vaikka mies - ja minäkin kyllä olen koettanut poikaa ohjailla lempeän-rauhalliseen sävyyn, selkokielisesti- niin, molemmat olemme (enemmän mieheni) ystävällisesti poikaa yrittäneet syömis-, peseytymis- ja vessarutiineihimme (käsienpesu veskikäynnin jälkeen jne) opastaa. Ilman tulosta. Täysin ilman tulosta.
Positiivista on se että tunnustat huonommuutesi. Siitä ei voi nousta kuin ylös, jos on kykyä.
Empatianpuutteesta leimataan vanhempia, etenkin äitejä jotka ei ihan jokaista lasta rakasta, jumaloi ja siedä, vaan koska kyseessä on lapsi! Kyllä empatiat on vähissä sellasella joka menee ja syyttää vaikeassa tilanteessa uusperheessä olevaa, joka on yrittäny ratkaisuja löytää ja venyttää pinnaansa koska ymmärtää ettei ole lapsen vika kaikki, jos on joteskin vammanen. Mutta IHAN TOTTA: kaikista ei tarvitse tykätä, ei aikuisista eikä lapsistakaan. Se on hyvä juttu että silti jaksaa yrittää ja esittää ratkaisuja ja yrittää päästä lähemmäksi lasta, joka on vähän tai enemmänkin vaikea!
Toi oli kyllä niin maan perhanan hyvä provo toi "olet niin alhaalla ettet alemmas voi päästä" tai jotain. Kertoo että kirjoittaja on ite jotenkin paljon epäonnistuneempi ja on purkanut aggressioitaan lapseen ja nyt vikisee pahaa oloaan muiden niskaan, jotka ei ole mihinkään syyllistyneet paitsi tunteistaan puhumiseen aikuisessa seurassa! Lapsi ei ole kärsinyt tämän ihmisen takia.
Osui silmään kun olen itse ollut avustajana luokalla jolla dysfaatikkoja oli ja muita. Yhtä tyttöä, olkoon Laura tässä nimi, en ikinä oppinut sietämään. Hän oli dysfaatikko kyllä, mutta hän oli myös tahallisen ilkeä ja manipuloiva, itselleen kaikki parhaat jutut aina vaativa, muita tukisteli ja töni, oli ruokahaluton hänkin, juottaakin sai puoliväkisin ettei olisi kuivunut. Varasti kavereilta karkkeja, mellit kyllä maistui. Ymmärsi puhetta mutta hukkasi lauseista sanoja tai tavuja. Muuta vammaa ei ollut. Siis niin vaikea tyttö, eikä kahdessa vuodessa edistynyt yhtään. Ja tytön muuta sisarukset ihania! Vaikka toisella sisaruksellakin dysfaattisia piirteitä. Dysfaatikotkin on erilaisia eikä vamma, tän laatuinen, ole mikään pyhä käsky ja määräys että lasta pitäisi ehdottomasti ulkopuolisenkin, ei sukulaisen rakastaa ja häneltä kaikkea sietää. Suurein osa lapsista, myöskin erityislapsista, on tosi ihania! Ettei tulisi väärinkäsityksiä. En ole mikään lastenvihaaja vaan kutsumusammatissa. Ja perehtykää tutkimuksiin, sillä noin 4 % lapsista on pieniä ihmisiä joihin ei tepsi lapsenakaan mikään ja jotka vaan ei osaa muiden kanssa isonakaan oikein olla. Näitä sanotaan psykopaateiksi. Joku heihinkin aina kuuluu. Aivovamma sekin on mutta pitäisikö psykopaattienkin hirmuteot hyväksyä vaan koska heillä on aivoissa vikaa ja siksi tekevät huvikseen kauheuksia lähi-ihmisilleen töissä, kotona, missä vain??????????
Kiitos lämmin kaikille vastaajille :) Oli ilo saada näinkin paljon vastauksia, tukeakin, vain muutama asiattoman tärkeilevä tai törkeä viesti joukossa. Olisin odottanut enemmän vastaavia...
Niin, en palaa enää ketjuun, sitä lukemaankaan, koska näyttää nyt etteivät ihmiset lue viestejäni, paitsi yhden, ja saan siksi naputella samat pitkät litaniat tilanteestamme kerta toisensa perään. En jaksa käyttää aikaani itseni toistamiseen, kun on tuota muutakin touhua perheen kanssa niin paljon kaikenlaista hommaa muutoinkin.
Hyvää kevättä! Se tuoksuu ilmassa jo aivan selvästi :) Ihanaa :)
Nyt muksujen kanssa kauppaan ja lenkille.
Sommoro.
on se, että ne jotka ei ole sun kanssa samaa mieltä on tärkeitä panettelijoita.
Vittu hakeudu hoitoon, näyttää toi vanne siihen malliin kiristävän !
oliko tämä lapsi siis tulos siitä, että miehesi petti sinua?
Harmillinen koko tilanne.
voimia eteenpäin äläkä välitä näistä loanheittäjistä täällä!
Ap täällä kirjoittaa kuinka isä ei saa tietoja lapsestaan, ja ruopeaa näin olleen itse lääkäriksi ja vääntää diagnoosia.
Ensinnäkin jos vanhemmilla on yhteishuoltajuus, jo se velvoittaa kertomaan isälle kaiken. Jos äiti ei kerro, viranomaiset (opettaja, hoitaja, lääkäri jne) kertoo !
aloittaja kun kyllä kertoi isolla ettei ole mikään lääkäri, mutta perheen toisen vammasen oireitten perusteella tietää kyllä jotain eri oireista. vitsit teitä huvittavia lukutaidottomia, kun vaan pitää päästä kentän kuningattariksi tietämyksillään, muahahaaaa.
On ihan asiaa kyllä tuntea niinkun aloittaja tuntee. jos joku muun perheen ilmapiiriä huonolla käytöksellä jatkvasti kuraa ja vie koko ajan huomion vaan itseensä, ei se ole syy tuntea ainaskaan kauhean suurta iloa. olkoon vaikka mikä diaknoosi. ja kun on yritetty auttaa ja terapiat on ja kaikki, mutta kun mei mikään toimi eikä kelpaa. itsekkin tiedän kyllä tunteen. että mene sinä tietäjäaukko vaan teoriatietojesi kanssa vaikka tutkijan kammioon ja sulkeudu sinne. oikea elämä on katsos vaativan lapsen kanssa ihan jotain muuta. aloittajan tunteille on oikeutus!!!!!!!
ei ne lääkärin turhaan opiskele vuosikausia.
Diagnoosin teko ihan vaan sillä että jostain vastaavasta on kokemusta on kyllä riskaapelia.
Ja itselläsi taitaa olla lukivaikeuksia (ja kirjoitus) sillä esim. ko. lapsellahan ei ole terapioita.
Sitä paitsi aloittajalle vastasi dysfasian kanssa tekemissä olevia ihmisiä, dysfatikon äitejä, joten mitähän tekemistä tällä on tieteen teon kanssa. Tässä kun eletään ihan joka päivä tuollaisen lapsen kanssa.
ennekuin naapurin alkavat ihmetellä käytöstäsi. Tarttuu vielä heihin. Melkoista meininkiä olet saanut tartutettua vieraisiin lapsiin.
se kun muori vetää tarpeeksi alkoa niin lapsesta tulee hiukan omalaatuisen näköinen oloinen. tiedän yhden tytön nääs joka samas tilanteessa mut rauhallinen on ja puhuukin aika hyvin.
minusta kyllä ihmisten tartteis miettiä että jos he niiin kovin vihaavat kumppaninsa lasta että näinkö sitä sitten kanattaa käydä niin vaativaan hankalaan ärsyttävään suhteeseen. toki aikansa vie tutustua kmppaninsa lapsiin mutta säännöt ja rajat on keksitty eikö?
ja nyt tuon äskeisen saarnan pein kyllä ihan itsekkin uusikkona jonka miehellä lapsia ja ihan mainiosti kaikki tullaan toimeen. pienten alku hankaluuksienkin jälkeen.. jotenkin tuntuu että moni ei tiedä mihin lähtee kun uusioperhettä hankkinee... koska ne lapset ne lapset tuleepi aina mukana!;D
todellakaan ole.
Kannattanee tutustua aiheeseen ennen turhia kannanottoja !
että älä hanki uusperhettä jos ei pokkaa ole sellaisessa olla:)
On ihan jees tuntea vastenmielisyyttä ihmistä kohtaan, vaikkas lastakin, joka ei osaa käyttäytyä ja aiheuttaa vaan mielipahaa kaikille muille perheessä, olkoon vaikka mikä diaknoosi tai jotain! On oikeus tuntea noin! Paljon kun vielä yrittää eikä saa vastaan muuta kun vaan riehuntaa ja muuta älämölöä, pah. Tuttua!!! Eikä lapsen äiti hoida tiedonkulkua niinkun pitäisi. Monet tuntee samoin!
se on muuten diagnoosi.
"se tietäjäaukko"
Olen täysin samaa mieltä kuten edellä mainittu vastaaja.Sinulla on oikeus olla kyllästynyt huonoon käytökseen.Nykyään on vain sellainen trendi ettei lapsia saa kieltää, vaan niitä pitää ymmärtää.
Mullakin on kokemusta dysfasialapsesta ja kyllä hän osaa käyttäytyä,mutta hänen kohdallaan diagnoosi ei ole ollutkaan mikään tekosyy antaa mahdollisuutta käyttäytyä huonosti.Rutiinit tärkeä juttu,mutta myös se,että lapsella on rajat.Varsinkin dysfasialapselle.
Nykyään törmää ihan liian usein naisiin,joiden mielestä lapsia ei saa kieltää missään asiassa.Käytöstavat hukassa ym.Mulla nousee heti karvat pystyyn sellaisten lasten kohdalla.Omat lapset osaa kätellä,olla hiljaa tarvittaessa ja varsinkin kunnioittavat aikuisia ihmisiä.Ihan kaikkia.Tietävät,että jos käyttäytyvät huonosti niin seuraa jonkunlainen sanktio.
Ei se ole empatian puutetta,jos ei jaksa huonoa käytöstä.Tsemppiä ja mukavaa kevättä aloittajalle!:-)
ettei lasta ole diagnosoitu, siis muuta kun tämän naisen puolelta, jonka asenne lasta kohtaan kyllä näkyy kirjoituksissa.
No sitä paremmalla syyllä ei tuollainen käytös ole suotavaa keneltäkään lapselta.Ei mun mielestä alkuperäisen kirjoituksessa ole ollut kertaakaan asenteellista suhtautumista,vaan selvä väsymys huonoon käytökseen.
En ole itse aloittaja, mutta IHAN PRIKULLEEN SAMAA MIELTÄ!!!! Tosi hyvin kirjoitit. Ärsyttämiseen ja huonoon käytökseen ja riehumiseen ja syömättömyyteen ja siihen ettei lapsi suostu lähtemään eikä tekemään mitään yhdessä, kiljuu ja mökää vaan, niin semmoseen on TÄYSI OIKEUS VÄSYÄ!!!! Eikä meilläkään lapsille sallita tollasta käytöstä.
mihen 5 vuotias poika aiheuttaa talon korjausremontin joka kerta kun käy! Seinä t on maalattava, lattiamatto uusittava, verhot uusittava, lamput, katot vaihdettava. Tiskipöytä on sadalla solmulla, vessanpötnnö ties missä. Ovet ja ikkunat on uusittava,. Ja tätä samaa on joka viikko. Suuret remontit on jätettävä kesään, muttta pietnä pintaremonttia joutuu tekee joka viikko.
Meillä onkin sopimus remonttiryhmän kans.
Pahaa pelkään et kohta kaatuu seinätkin!
Poika on nyt uhmaiässä, et täytyy ymmärtää. Se roikkuu lampuissakin kun tartsan. En tiiä kauan jaksan katella. Nytkin ompelen jo valmiiksi uusia vrhoja, kun viikonlippu koittaa, on huusholli taas sekasin.
joku osaa senkin lajin viel täällä;)
Onpa ahdistava tilanne.Välittääkö lapsesta aidosti
kukaan?Tunnelukot,epävarmuus,huolenpidon puute on
ilmeistä lapsen elämässä.Oletteko miettineet tarviiko hän ammattiapua?Tuollaisella lapsella pitäi
si olla tasapainoinen koti.Työtä riittää,kyllä kysy-
tään pitkää pinnaa.Yritä voittaa kaikesta huolimatta
lapsen kiintymys,niin hän kuuntelee sinua paremmin
ja voit luoda jäjestystä hänen elämään.Jospa isä
voisi lapsen rasittavuudesta huolimatta opastaa
miten selviytyä arkiaskareista.Eihän kuitenkaan ole
itse valinnut olosuhteita joihin on synynyt!
mutta en myöskään voi sietää nyksäni ja hänen ex-akkansa ylilihavaa ruikuttavaa 9v.poikaa joka on kuin villipeto.Äitinsä on myös helvetisti liikapainoinen ja pirullinen.Pojalla on kyllä RUOKAHALUJA liiankin kanssa ja ADHD tapaus.Mun hermot ei kestäneet ja nyt ei nuo kakarat enään minun oviani aukaise.Annoin nyksälleni vaihtoehdot???joko kakarat tai minä.No,hän valitsi minut ja nyt saa ylensyönyt ex-akka hoitaa penskansa kuten tahtoo.
syyllinen,että hän kaltoin kohtelun ansaitsee?
Toivon ettet ikinä saa itse lapsia.
Tunteilleen ihminen ei voi mitään, eikä tarvitsekaan. Hyviin tapoihin ja aikuisen vastuuseen kuuluu ettet anna kiristyneen tilanteen vaikeuttaa lapsen elämää entisestään. Näyttää siltä ettei hänellä kovin herkulliset olot ole kotonaankaan, joten olisi erityisen tärkeää että hän voisi saada paremman elämisen mallin isänsä luona.
Lapsi ei kuitenkaan ole sinun, eikä sinun myöskään tule kantaa pääasiallista vastuuta hänen hoidostaan tai kasvatuksestaan. Tee miehellesi selväksi että hänen tulee viettää viikonloppu lapsensa kanssa jos hän on teillä. Sinun asiasi ei ole toimia lastenvahtina ainakaan jatkuvasti. Voit kertoa miehellesi, että koet tilanteen ahdistavana ja keksiä itsellesi viikonlopuille rentouttavaa tekemistä kodin ulkopuolella, tai kotona omassa rauhassasi. Näin miehellekään ei jää mahdollisuutta paeta velvollisuuksiaan ja lapsi saa sen, minkä laki hänelle turvaa, eli TAPAAMISOIKEUDEN. (mikä ei todellakaan tarkoita hoitopaikkaa nyksän luona vaan ihan oikeasti olemista etävanhemman kanssa.)
Voimia ja jaksamista sinulle, toivottavasti löydät jotain mukavaakin lapsen teillä olosta. Ainakin lasten kanssa ollessaan oppii itsestään aika paljon, kunhan pitää mielensä avoimena ja on itselleen rehellinen. Kirjoituksesi kertoo että pystyt siihen.