Olenko huomioinut oikein kun sanon, että
useimmilla on juuret maaseudulla.
Monet näyttävät viettäneensä lapsuutensa
maalaismaisemassa sillä usein muisteluissa
palaavat sinne.
Itse olen kaupunkilaistyttö isän puolelta jo
useammassa polvessa. Äitini sentään on
maalta kotoisin mutta itselläni suhteet
sinne ovat erittäin löyhät.
Lapsena sain joskus viettää kesää
maalaistalossa mutta siitä on jo sen verran
aikaa, että taitaa olla elämä muuttunut siellä
melkoisesti.
Silloin navetassa oli muutama lehmä, vasikat omassa nurkassaan, lampaat omassaan, kanat
juoksentelivat seassa, sika röhki karsinassaan ja hevoset asustivat seinän takana tallissaan.
Hajun muistan vieläkin.
Erillaisissa talleissa olen kyllä vieraillut useinkin.
Omat lapset ja lastenlapset ovat jääneet
vielä vähemmälle näistä navettaelämyksistä.
useimmilla on juuret maaseudulla.
Monet näyttävät viettäneensä lapsuutensa
maalaismaisemassa sillä usein muisteluissa
palaavat sinne.
Itse olen kaupunkilaistyttö isän puolelta jo
useammassa polvessa. Äitini sentään on
maalta kotoisin mutta itselläni suhteet
sinne ovat erittäin löyhät.
Lapsena sain joskus viettää kesää
maalaistalossa mutta siitä on jo sen verran
aikaa, että taitaa olla elämä muuttunut siellä
melkoisesti.
Silloin navetassa oli muutama lehmä, vasikat omassa nurkassaan, lampaat omassaan, kanat
juoksentelivat seassa, sika röhki karsinassaan ja hevoset asustivat seinän takana tallissaan.
Hajun muistan vieläkin.
Erillaisissa talleissa olen kyllä vieraillut useinkin.
Omat lapset ja lastenlapset ovat jääneet
vielä vähemmälle näistä navettaelämyksistä.
Vastaukset 25
Vanhimmat
isäni juuret olivat maalta.
Sotaa paossa, joen varrella, vastapäätä meijeri.Tallukoita tehtiin ja muuta.
Kaipaan sitä rauhaa, niitä aikoja, maalla.
asti maalla, sitten kaupungissa.
Kun maaseudusta puhutaan, lähtökohtana on useimmiten maatalo, jossa oli iso navetta ja karjaa. Kelpasi sitä kaupunkilaislapsen katsella.
Maaseutulapsen koti saattoi olla myös sellainen, että kolmen huoneen mökissä asuivat vanhemmat ja seitsemän alaikäistä lasta.
Äiti hoiti lapsia kotona. Isä oli sekatyömies - nykyään täysin tuntematon ammatti - käyden milloin tietöissä, milloin metsätöissä, väliin ei missään, jolloin yhteiskunta joutui auttamaan.
Oli lehmä, josta tuli maitoa osan vuotta, pihalla muutama kana, joista haukka kävi sieppaamassa jonkin silloin tällöin, kesän ajan kasvoi porsas ulkona. Oli pieni perunamaa ja juurikasveja, jotka nekin kasvoivat happamassa maassa huonosti.
Oli märkiä puita, joilla yritettiin lämmittää uunia.
Uuni oli huono. Leipä paloi päältä ja oli raakaa sisältä. Leivän päälle ei välistä ollut mitään.
Lasten koulumatka oli viisi kilometriä. Ei ollut koulukyydityksiä.
Sanalla sanoen - oli köyhyyttä. Kukaan ei täällä kerro sellaisesta kodista.
Köyhyyteni oli rikkaus, sanoi näyttelijä Sophia Loren kodistaan.
lähtöisin, meillä oli muutama lehmä, lampaita, muutama sika, joista yksi teurastettiin jouluksi, lampaista kerittiin villaa, karstattiin ja kehrättiin langoiksi.
Kuulen korvissani vieläkin rukin surinan ja monta, monta kertaa nukahdin lattialle rukin viereen surinaa kuunneltuani.
Meitä oli kahdeksan lasta ja me äidin kanssa hoidimme maanviljelyksen ja eläimet, isän oli haettava maailmalta lisäansioita, että meillä olis ollu mahdollisuuksia käydä kouluja.
Omaa rahaa me lapset hankimme jäkälän keruusta ja marjojen poimimisesta.
Kaikki vapaa-ajat olimme aika tiiviisti metsässä.
Olen asunut koko elämäni maalla.
Tänä kesänä muutin kaupunkiin, kerrostalon kolmanteen kerrokseen.
Aloitin uuden elämän, eikä tämä ollenkaan hullummalta vaikuta, metsä on lähempänä kuin maalla. Meri on kivenheiton päässä, voi kesäaamuna käydä uimassa ennen töihin menoa.
ja sitä salattiin. Sodan jälkeen oli paljon köyhyyttä ja paljon häpeää.
Kenen intresseissä oli tehdä köyhyys hävettäväksi?
En muista että kukaan olisi varsinaisesti tehnyt sitä hävettäväksi tuiona aikana. Siihen oli todettu. Kyläyhteisössä oli myötätuntoa lähimmäistä kohtaan.
Sitä häpesi ennen kaikkea itse - ja nyt se tuntuu suurelta rikkaudelta.
Kyllä kapungissakin oli köyhyyttä.Pahimmillaan se
oli vain suolavettä ja perunaa, sen muistan.Ja sen, kuinka juostiin pommituksia pakoon väestönsuojaan.Saksalaiset sotilaat ja venäläiset sotavangit.Ja sitten valvontakomission venäläiset.
Ja siksi lapsuusuusjan muistot pakolaisuudesta jossain siellä maaseudun rauhassa jäivät lähtemättömästi mieleen.Nyt elämä kaupungissa on helpompaa.Vaikka maaseutuun on lähtemätön kaipuu.
Lopulta ihmismielelle on luonteenomaista pyrkiä olemaan mieluiten siellä, missä jotain tapahtuu.
Taajamissa sattuu, tapahtuu ja on.
Mutta en koskaan erittele ihmisiä asuinpaikan suhteen.Maaseudun asukas on aina hyvä sellaisenaan - niin kai minäkin kaupunkilaisena.
Pitkää maaseutu asuttuna !
vertaisten kesken köyhyyttä ei hävettykään, mutta kun siitä yhteisöstä mentiin koulun pihalle, siellä oli lapsia monenlaisista kodeista ja siellä joutui kuulemaan esim.: "Katsokaa tuota, minkälaiset kengät tuolla on!!" - jos muistat?
Sanot, että totuttiin.
Ehkä varakkaampien perheiden lapset tottuivat. Se on heille voinut olla helppoa, mutta ne, joita haukuttiin kengistä ja vaatteista, eivät ehkä tottuneetkaan siihen. Tottumista vaikeutti monet asiat, mutta konkreettisimmin ehkä se, että kädet ja jalat kun paleltuivat pahasti, niin niitä paleli aina, vuosikymmenten jälkeenkin.
Osa lapsista syrjäytyi vanhempiensa köyhyyden ja koulutoveriensa haukkumisten takia oppikouluun menosta ja heidän mäkensä( =liian jyrkkä ylämäki )alkoi siitä.
Surullista on sekin, että köyhyys joissakin tapauksissa johtui perheenisän menetettyä kokonaan tai osan työkyvystään sodassa. Sen aikaisilla miehillä kun oli vielä kunnia-asianaan huolehtia perheestään, eivätkä he mielellään valitelleet sairauksiaan.
Kiinnostava on myöskin niiden lahjakkaiden lasten myöhempi kohtalo, jotka syrjäytyivät kouluttautumisesta köyhyyden sivuvaikutuksista johtuen:
Köyhyys ei vältämättä tee ihmistä tyhmäksi ja utelias luonne hakee aina jotain tietoa.
Ja vallanpitäjissä on monenlaisia. Osa vallanpidosta on mätää. Se, musertaessaan hallittaviaan pitkien varpaidensa alla kuin kiveä kengässä, tuskastuvat, ja usein vaikuttaa sille kuin tyhmät olisivat hyvin, hyvin kateellisia siitä huolimatta, että heillä on koulutusta ja varallisuutta.
Mutta tietenkin he, jolla on valtaa, he kykenivät ja kykenevät tekemään hallittavilleen paljon kiusaa, onhan heillä koko koneisto käytettävissään.
Siinä olet mielestäni oikeassa, että köyhyys on joihinkin asioihin liittyen myös rikkaus, mutta mielestäni sillä on arvoa vasta sitten kun ei ole enää köyhä.
Mithän mahtanne tarkott´
tuiona.
oli ostanut v. 1925 kahdeksantoistavuotiaana ollessaan tilan, jossa oli 32 ha maata ja siitä 6 ha peltoa, loput metsää.
Se oli isojakosopimuksen mukainen kauppa ja virallisena ostajana oli ollut ukkini, mutta käytännössä isäni maksoi sen. Hänellä oli ukkini kanssa tehty suullinen sopimus siitä, että omistus siirtyy isälle kun tila on maksettu.
Isä työskenteli talvet Enso Gutzeitilla ja Metsähallituksella metsätyömiehenä, keväällä hän jäi kyntö-kylvö-ym. töihin kotosalle. Harrastuksenaan hänellä oli kalastus.
Kun hän avioitui äitini kanssa, tilasta oli ollut enää viimeinen erä maksamatta.
Äitini hoiti lehmät, lampaat ja kaikki taloustyöt, keritsemistä, karstaamista, kehräämistä ja neulomista myöten. Matot olivat myös äitini kutomat.
Me lapset osallistuimme kesällä ulkotöihin ja karjanhoitoon jonkin verran.
Isäni oli täysin raitis, mutta hän oli sairastanut keuhkokuumeen ja jotain vaikeata anemiaa oli hoidettu Tilkan sotasairaalassa.
Hän ei ollut täysin terve ja se näkyi tietysti palkkapussissa. Isä ei itse puhunut sairaudestaan mitään, mutta äiti puhui siitä isän kuoleman jälkeen.
Sodan loputtua, sattuneista syistä tila pieneni puoleen alkuperäisestä, mutta sitten oli lainhuuto 32ha:lle ja isä oli 50-luvun alkupuolella rakentanut sinne asuinrakennuksen ja kaikki tarvittavat talousrakennukset.
Lainarahaa ei käytetty, sillä isä oli laskeskellut että omasta metsästä saa hirret ja pärjää jotenkin ilman velan ottamista.
Ruuassa ei säästöt näkyneet, ruoka oli hyvää ja pullaa leivottiin joka viikko, mutta tuo rakentaminen ilman lainaa teki sen, että jouduimme käyttämään kotitekoista suolisaippuaa, jolla pesimme kaiken. Astioiden pesuun ei käytetty muuta kuin kuumaa vettä ja pohjaanpalaneiden kattiloiden pesuun hiekkaa ja tuhkaa.
Äiti oli neulonut lampaanvillasta pitkät villasukat ja lapaset. Koulureppu oli äidin ompelema jne.
Toisilla oppilailla oli jo kauniita housupukuja, jotka tulivat käyttöön minun ollessani toisella luokalla kansakoulussa. Monet hiihtivät vielä vuosia sen jälkeen hame päällä koulumatkat ja hiihtokilpailut.
Jos olisikin saanut olla rauhassa, mutta varusteeni riemastuttivat joitakin sellaisia koulutovereita, joitka asuivat lähempänä koulua ja heillä oli housupukujensa lisäksi pumpulisukat ja valmiina ostetut villasormikkaat. Heidän villapuseronsa olivat kauniita, monivärisiä.
Nuo vaateasiat olivat arka paikka ja mielenkirvelyäni ei kokonaan parantanut se, että voitin palkintoja monissa kilpailuissa, eikä koulutehtävien suorittaminen tuntunut ylivoimaiselta.
60-luvun rakennemuutoksen myötä maaseudulta virtasi nuorten aikuisten tie kaupunkeihin ja se oli politiikkojen aikaansaannosta.
Isäni kuoli 64-vuotiaana, eikä hän ollut eläkkeellä siinä vaiheessa.
Lapset ovat tunnetusti julmia toisilleen.
Sen on moni muukin joutunut kokemaan.
Kuvauksesi oli erittäin hyvä sillä taatusti
tuollaista köyhyyttä oli sekä maalla että
kaupungissa.
Evakkomatkalta muistan tarinan, kun lapset eivät
voineet mennä kouluun ensilumen tultua, koska
ei ollut jalkineita.
Sopeutumista se vaati puolin ja toisin, kun
meitä karjalaisevakkoja majotettiin toisten
nurkkiin.
Mieleen ovat jääneet jutut karjalaisista, joita
kuvattiin laiskoiksi hauskanpitäjiksi.
En tiedä todenperäisyyttä mutta sanoivat, että
karjalaisten kansallislaulukin kuuluu
*Jos mie saisin jouten olla kesäkauvet voita syyvä*.
Kyllä sieltä lapsuudesta on saanut hyvät eväät
moneen, juuri sitä rikkautta, mitä Sophiekin
sai Napolin kortteleista.
Ei sitä köyhyyttä enää oikeastaan pahalla muistele. Se oli usein seikkailua ja selviytymistä.
Köyhyyden ohella oli myös muita ongelmia. Terveydenhoito ei ollut sitä, mitä nykyään. Oli rokkoja, luteita, jopa paiseita. Levisiväthän ne suuressa perheessä.
Toimeentulossa oli kolme tukipistettä: isä, äiti ja lehmä.
(Muuten, Isoäidin sanomaan korjaus: Sophian kotikaupunki ei ollut Napoli, kuten usein väitetään, vaan sen lähettyvillä oleva Pozzuoli.)
Oikein piti Atlaksesta tarkistaa se Pozzuoli
ja siinähän se oli lahden rannassa.
Olet tainnut navigoida Sohvin kotirantaan,
kun noin hyvin tunnet?!
Sohvilta ilmestyi keittokirjakin muutama vuosi
sitten. Olen nähnyt englanninkielisen version.
Osaa se tyttö kaikenlaista.
On tullut käydyksikin Napolissa, mutta en Sophian lapsuuden kaupungissa Pozzuolissa, joka on aivan Napolin kupeessa.
Köyhyydessä on useimmiten eräs hyvä puoli, siitä voi edetä samalla tasolla tai sitten ylöspäin. Alaspäin ei yleensä mennä.
niin varmaa onkii et usseemmat ihmiset on maalta lähtösin. ja sinne hyö myös vanhempan halajaa takasin.
sillo ko ollaa työssä ja elämä on nuoruudessa ,sillo halutaa olla sykkeessä mukana ja kaupunkihan semmonen paikka on.
mutta sitte ko kiireest ja hälinäst saap tarpeeksee kaipaa takasin maalle. mutta onha niit poikkeuksiikin .
meiän kerhos on nainen joka kertoo mite hää asuu vilkkaalla liikekadulla kaupungissa.kauppoja on alakerrassa ja ihmisii vilisii ko ovest astuu ulos. hää sanoo sen pitävän hänet elämäs kiinni,että tulis hulluks jos pitäs ellää hiljaisuuessa.
mistähän se johtuu et köyhät yhisettää usein maalais elämään.
topi ko sannoo ettei oo puhuttu köyhyyestä,onhan montakii kertaa,vaik ei nyt vissii ihan äsken.:)se joka sen kokenu ei niin mielellää niit ennää muistele.
miekii oon kertonu melkee elämäin kaaren.ja siihe on kuulunu köyhyys lapsen.
joku sannoo sitä rikkauteksi jos on kokenu köyhyyttä,no ehkä siin mieles, et oppi arvostammaa kyllästäkin elämää, tietää et voip olla toisinkin.
tänäpäivänä köyhyys saattaa tehhä kuitenkin ihmisen katkeraksi,koska hää joutuu elämää yltäkylläsyyen keskellä,vaik ei ite pääse siihe osalliseks.ja sillo sitä häpeekin.
vaik ei köyhää ihmistä tänäpäivänä katukuvast erota,niinko enne.eikä köyhyys ole sellaista ,et saa olla näläs eikä ole vaateita mitä päälle panna.
mie en niin hävenny köyhyyttä sitä oli osaansa tyytyväinen ,ko ei muust tienny ,ei osannuu muuta kaivatakkaa.
tiesi sitä rikkaita olevan, muttei heiän hyvinvointiaa kadehtinnu ja havitellu itellee. sehä ois sama ollu, kun nyt tänäpäivän havittelis kuninkaallisen paikkaa,niin suur luokka ero oli 30 luvulla.
ei se köyhän elämä pelkkää kurjuutta ollu,paljo oli iloakin,minust tuntu et köyhät nauro enenpi ko rikkaat,rikkail harvoin näki hymyy suupieles;)
tyhmyys ja köyhyys ei myöskää mielestäin kule käsikäessä. köyhyys ja tietämättömyys kyllä,koska köyhäl ei ollu varraa käyvä kouluja, eikä muutekaa lukkee,hänen ol tehtävä töitä leipänsä ettee.
suomes on tännää hyvin. paljon on oman halun varassa,valintaa on ihmisel annettu. koulutukses avustettaa ja ammattii koulutetaan.
vieppäs isoäiti lapsenlapsii vierailulle maalais elämää katsomaa.:)
nykyää ko paljo maatilat järjestää vierailuja tilallee,lapset tykkää eläimistä ylleensä.
sitähän voip viettää lomankii maalaistalossa,moni ko on ottant maatilamatkailun elinkeinokseen.
terveisii kaikille heippa.
ja köyhyyttä oli joka puolella.
Tosin en lapsena kokenut itseäni kovin köyhäksi,
koska useimmilla oli samanlaista.
Äiti kertoili ajasta ennen sotaa, milloin oli ollut paremmin, ja ompeli vanhasta ja teki kaiken mahdollisen itse.
Iteselläni on vielä tallella ensimmäiset sukkani.
Ne on tehty käytetystä, valkeasta puuvillalangasta
ja olivat liian paksut ja jäykät pieniin jalkoihin.
Äiti kertoi itkeneensä, kun niitä yritti jalkaani
laittaa, mutta ei ollut muutakaan.
Kekseliäisyys kukoisti kaikin tavoin, kun piti
vanhaa käyttää ja pienellä pärjätä.
Moni kavereistani oli sotaorpo ja muistan kuinka
heidän äitinsä kävivät lainaamassa ruokarahaa.
Yhteishenki ainakin pelasi hyvin.
Nyt olen lueskellut parin luokkakaverini muistelmia heidän lapsuudestaan. Kertovat
surkeasta lapsuudestaan köyhyyden keskellä,
mitä suorastaan ihmettelen, sillä eivät he silloin erottuneet joukosta muita köyhempinä.
Nyt ovat päässeet julkisuuteen ja Arkadian mäelle
ja tuntuu vähän siltä, että pieni lisäväritys
antaa myyntiarvoa.
Lyyli-kiltti onhan siellä maalla vierailtu, mutta sekin on niin paljon muuttunut, että sitä ihmisten
nostalgisissa muisteloissa olevaa tuskin enää
löytyy.
Rukki ei enää surise monessa tuvassa eikä isäntä
veistele kirvesvartta.
Olemme viettäneet maalaistalojoulua koko perheen voimalla ja nauttineet suunnattomasti taitavan
emännän ja isännän loihtimasta tunnelmasta.
Tosin heilläkään ei enää karjaa ollut, mutta
naapurin hevosella pääsimme jopa joulukirkkoon,
missä vielä aidot kynttiläkruunut loivat tunnelmaa.
Tietysti ennenkin oli katkeruutta ja kateutta
ja toisia arvosteltiin, mutta myös yhteen
hiileen yritettiin puhaltaa ainakin sodan jälkeen.
Se oli sitä jälleenrakentamisen aikaa.
Silloinhan jokaisessa suomalaisessa rinnassa
paloi yrittämisen liekki ja toivo uudesta ja
paremmasta.
Lapsia sanotaan julmiksi, koska ovat rehellisiä
puheissaan ja luulen, että samanlaisia ovat
aina olleet ja tulevat aina olemaan.
Ihminen itsessään on samanlainen asuipa missä
tahansa ja olipa minkä värinen tahansa.
Kannustava sana kanssaihmiselle ei maksa mitään
mutta voi pelastaa toisen päivän.
vanhemmat itse olivat naapureistaan ja muusta, sen käsityksen he juurruttivat lapsiinsa.
Lapset havaitsevat maailman sellaisena kun heidän vanhempansa ovat opettaneet heidät se havaitsemaan. Lapsen rehellisyys ei perustu puhtaasti heidän omiin havaintoihinsa.
Ehkä yhteishenkeä oli enemmän niissä kylissä, joissa rakennettiin aravalainoituksin rintamamiestonteille ja elämisen ehdot olivat jokseenkin samanlaiset kaikilla.
Näinhän ei ollut joka paikassa.
Jos 50-luvun omakotitalo nousi paikkaan, jossa muut naapurit asuivat pienenpienellä tontilla, vanhassa ja pienessä torpassa, sosiaalinen asema yhteisössä muotoutui monimutkaisemmaksi.
Minulle valottuu hitaasti koko totuus lapsuudestani, sekin, jolta totuudelta vanhampani kenties suojelivat meitä lapsia.
On kuitenkin vaikea jättää mieleensä heränneitä kysymyksiä avoimiksi. Salassa pidetyn paljastuminen tekee loppupuolenkin tästä elämästä kiinostavaksi.
Elämänkokemusteni perusteella, jos olisi valinnanmahdollisuus, kokeilisin seuraavaksi kaltaisteni keskuudessa elämistä, ainakin se olisi kiinnostavampaa.
kirjoittaneeni kuin olisin ehdottoman varma joistakin asioista.
Kirjoitin tämänhetkisen mielipiteeni, jota muutan vain jos itse keksin, tai joku muu perustellusti osoittaa päätelmäni virheelliseksi.
Olosuhteet kenties tekivät kaupunkiyhteisössä sotiemme aikana naapurusten välit suhteellisen avoimiksi ja ystävällisiksi.Ainakin näin olen sen kokenut.Osoitteemme muuttui usempaankin otteesen.
Enkä koskaan saanut kokea eripuraa, epäystävällisyyttä samassa taloyhteisössä asuvien välillä.
Niin oli myös välittömästi sodan jälkeen.Muistan
eräänkin naapurin, sekä porrasoven ja ulko-oven, olleen sepposen selällään ja asunnon läpi saattoi kuka tahansa kävellä isäntäväen poissaollessa joskus päiväsaikaan.Aina ei tietenkään ollut näin.
Muistan myös erään naapurin ilmoittaneen reilusti ulko-ovellaan."Olen maitokaupassa,avain maton alla."
Ja äideillä oli yhteiset tietolahteet ruokatarvikejakeluista, kaupoista ja naapuria autettiin ja tuettiin huomattavastikin paremmin kuin nykyisin.
Ja ne maalaisserkut, ystävät ja kylänmiehet, olivat lahja kapunkilaislapselle.Sieltä tuli läskiä salaa, kansanhuoltoviranomaisten tietämättä
ja meillä oli hyvä mieli.Silloin kun sitä sai.
kertoneen, että kaikista kotieläimistä piti ilmottaa kansanhuollolle.
Eikös se kansanhuolto ottanut ylimääräiset pois ja jätti vain sen verran minkä se katsoi perheen tarvitsevan?
Ja sikojen piilossa kasvattaminen vain omiin tarpeisiin oli rikos(?).
Myöhemmin on ilmennyt, että Pohjanmaalla ei ole tarvinnut käyttää elintarvikekortteja ollenkaan kun ruokaa on ollut yllin kyllin.
Kyllähän aikanaan köyhiä oli niin maalla kuin kaupungissakin. Omassa kotikylässänikin olen kuitenkin nähnyt elintasoerojen kaventuneen huomattavasti. Ei ole köyhiä, mutta ei ole rikkaiksi katsottaviakaan.
Nykyajan köyhät ja kurjat ovat kaupungeissa. Ne ovat suurelta osin - eivät tosin kaikki - sitä joukkoa, joka on tullut maalta onneaan etsimään kaupunkiin, mutta jonka voimavarat eivät ole riittäneet. He ovat sortuneet.
Innostuin kirjotteleen sinulle vaikkakin on jo keskiyö.Olen kasvanut Pohjanmaalla,ja muistan että kylläpä sielläkin oli ne "ostokortit" käytössä jopa peräti 50 luvulle.Maalaistalossa oli kotini.Ostokortteja käytettiin vain sellaisten tuotteiden joita ei maa ja karja tuottanut,kuten e.s.m kahvi,sokeri,suola,karkit,sikuri,hiiva
sekä vaatteet.Kovin tarkkaa selkoa en noilta ajoilta muista koska ikävuoteni olivat vähäiset.
Mutta sen muistan kun puhuttiin korttiannoksista,
niiden niukkuudesta.
Mielestäni sota pilasi minunkin aikalaiseni lapsuuden ja nuoruuden.
Totta on kuitenkin että nälkää ei nähty,maalla kun asuttiin,paljon oli työtä,meillä lapsillakin.
Miehet olivat sodassa,myös hevoset oli sodassa.
Elämä oli toisenlaista kuin tänäpäivänä.
Niin - isäni puolelta juureni ovat syvällä maaseudun rauhassa.Hamasta lapsuudesta muistan kyllä huopatossumestarin ,tervan, pien, joen tuoksut, hajut.Niitä elämyksiä yhä kaipaan.
Mutta en näitä kapunkilaislapsen kokemuksia.
Sakasalaissotilaat marssimassa, laulamassa "Erikaa".Venäläissotilaat valvomassa
olojamme.Kotimaani maaperällä.
Tulenko näkemään vielä senkin kun Nato-joukot ovat täällä ja erottuvat selvästi katukuvasta? Ja semmoisenkin ajan, jolloin tämän sotilasmahdin
erään valtion sotilaan tehdessä virheen ja rikoksen meidän maamme maaperällä - häntä ei voidakaan rangaista lakiemme mukaan ?
Vaan hänet kiikutetaan rapakon yli ja todetaan
kotimaassaan puhtaaksi kuin pulmunen ?
Kiitoksia "palstalaisille" hyvistä kirjoituksista.
Tälläistä toivoisi keskustelun olevankin.
Itse tulin näin myöhään kurkkaamaan tänne ,jota en viitsi enää aiheeseen puuttua. Samanlaisen ketomuksen olisin itsekin kertonut,köyhyyttä,niukaa eloa,muttei toisten kiusaamista lapsenakaan .En muista hävenneeni köyhyyttäni ,vai oliko vielä köyhemiä kuin minä.