Tässä Karjalan evakon itsensä kokemana sama mitä Håkan koki niin positiivisenä pohjalaisessa 19.2.09
"Kun TV ja eräät aikakausilehdet näkyvät julistavan suomenruotsalaisuuden erinomaisuutta ja kyseinen vähemmistö tuntuu pitävän itseään niin humaanina ja pakolaisystävällisenä kansanosana, tahtoisin minäkin kertoa omakohtaisia kokemuksia pakolaisuudesta ja humaanisuudesta heidän keskuudessaan. Toivoisin, että tämä tosikertomus tavoittaisi myös sen nuoren naispoliitikon, joka on noussut jopa ministeriksi asti ja joka tuntui tässä taannoin kantavan suurta huolta erään tunnetun kansanedustajan sinänsä asiallisista kommenteista, koskien pakolaispolitiikkaa. Ehkäpä kyseinen ministeri saisi tästä hieman ajattelemisen aihetta, olimmehan me, joista kerron, pakolaisina omassa rakkaassa maassamme.
Sota oli loppuvaiheessaan ja meidänkin perhe oli joutunut jättämään kotinsa Karjalassa ja pakenemaan sodan jaloista kohti länttä. Olimme nähneet pommikoneiden tulevan idästä ja tiesimme mitä se merkitsi. Olimme myös nähneet joidenkin niistä syöksyvän savuavina Laatokkaan. Sota pelotti meitä ja ymmärsimme, että sodassa kuolee ihmisiä ja siellä jossain oli myös meidän isämme.
Evakkotiemme oli alkanut. Oli pelottava kokemus pienille lapsille, kun katselimme junan ikkunasta sekasortoa Elisenvaaran palavalla asemalla ja ihmisten hätää heidän etsiessään läheisiään pommituksen jälkeen, haavoittuneiden ja kuolleiden joukosta. Isä oli rintamalla ja äitikin oli saanut määräyksen jäädä evakuointiviranomaisten tehtäviin. Nuorin tätimme, melkein lapsi vielä itsekin, vei meitä kohti tuntematonta. Meillä lapsilla oli valtava ikävä vanhempiamme ja pelkäsimme heidän puolestaan.
Eri vaiheiden jälkeen sijoituspaikaksemme osoitettiin Pohjanmaan ruotsinkielisellä alueella, lähellä Kristiinankaupunkia oleva kylä ja siellä vanha, autio ränsistynyt talorähjä, jonka ulkorakennuksetkin olivat osittain sortuneet. Sota loppui aikanaan ja vanhempammekin pääsivät luoksemme.
Jo ensimmäisestä päivästä alkaen huokui ympäristöstä meitä kohtaan viha ja pahansuopaisuus, vaikka kaiken kokemamme jälkeen kaipasimme ymmärtämystä ja ystävyyttä. Isä ei saanut työtä paikkakunnalta ja joutui lähtemään Jyväskylään hankkimaan elantomme. Tämän jälkeen, paikallisten huomattua ettei talossa ole miesväkeä, viha alkoi saada entistä ikävämpiä muotoja. Me lapset saimme ulkona olla aina varuillamme, ettei kimppuumme käytäisi. Kylän varttuneempi nuoriso, joukossa useita aikuisia miehiä, kiersi ilta- ja yöaikaan ympäri taloa vetäen pystyrimoitettua seinää myöten laudanpätkää, paukauttaen sillä aina nurkan kohdassa. Seiniin jysähteli kiviä ja metelöinti oli kova. Kuulimme olevamme "ryssiä" ja meitä kehotettiin painumaan sinne mistä olimme tulleetkin. Pelkäsimme tietenkin kovasti, emmekä voineet ymmärtää miksi meitä niin vihattiin suomenkielisyytemme ja karjalaisuutemme takia. Emme olleet heiltä mitään vieneet, emme mitään pyytäneet, ainoastaan katon päämme päälle olimme siitä autiotalosta saaneet. Pelkureita nämä raukat kuitenkin olivat. Kun isä oli käymässä kotona, eivät uskaltaneet tulla pihaan, vaan huutelivat suurella joukolla tien takaa hävyttömyyksiä. Jos ulko-ovi kolahti, silloin näitä "sankareita" vietiin. Pelkäsivät sodat käynyttä miestä, onneksensa.
Olihan sitä muutakin. Saatiin kerran sellainen avustuspaketti Amerikasta. Niitähän lähettivät eri järjestöt ja yksityisetkin puutetta kärsiville sodan jaloista paenneille ja sotaorvoille. Ainakin meille se tuli erään paikallisen "viranomaisen" kautta. Huomasimme heti, että se oli avattu ja sinne oli laitettu poisotettujen tilalle vanhoja rikkinäisiä ja likaisia rytkyjä. Malliksi oli jätetty jotain alkuperäistäkin, jopa karamellipussi ja suklaalevy. Äiti oli aika katkera ja vihainen, olivathan varsinkin vaatteet silloin vaikeasti saatavissa. Sanoi kuitenkin, että "annetaan olla, jospa tämän tekijä elää vielä suuremmassa hädässä ja ahdingossa kuin me evakot".
Aikanaan muutimme sieltä pois, mutta vielä muuttokuorman päällä istuessamme matkalla asemalle, saimme kuulla mitä olimme ja minne kuuluimme. Kuitenkin nämä huutajat olivat saaneet elää turvallisesti omissa kodeissaan, kaukana sodan kauhuista. He käyttäytyivät aivan kuin suomenkieliset olisivat olleet alempiarvoisia ja huonompia ihmisiä kuin he itse. Emme painaneet päätämme alas. Äidin kehotuksesta katsoimme heitä suoraan silmiin ja siellä alkoivat päät painua. Eivät he pystyneet meitä lannistamaan, emme lähteneet sieltä painostuksesta, vaan omasta tahdostamme.
Vuodet vierivät ja nämä ikävät kokemukset unohtuivat lähes kokonaan. Olin perustanut perheen ja työ oli vienyt meidät Kirkkonummelle. Vaimoni odotti viimeisillään esikoistamme ja etsimme väliaikaista asuntoa työkomennukseni ajaksi. Kiertelimme kaunista paikkakuntaa ja kävimme taloissa kyselemässä asuntoa vuokrattavaksi. Vastauksena suomenkieliseen kysymykseen oli melkein poikkeuksetta töykeä ruotsinkielinen murahdus ja oven nopea veto edessämme kiinni. Kun paikallisissa liikkeissä palveltiin ruotsinkielisiä aina ensin ja kun myyjät esittivät ummikkoruotsalaisia, käsiään levitellen ja toisilleen nauraen, mieleeni alkoivat palata kahden vuosikymmenen takaiset kokemukset. Ajattelin olemmeko ollenkaan SUOMESSA, mikään ei ollut muuttunutkaan parempaan suuntaan, vaan tämä vähemmistö oli säilyttänyt entiset asenteensa.
Tällaisia kokemuksia en toivoisi kenellekään, niistä jää ikäviä ja katkeria muistoja elämän varrelle kannettavaksi. Ei elämä muutenkaan aina niin helppoa ole. Kirjoitin tämän lähes 97-vuotiaana kuolleen äitini "muistokirjoituksena". Olin sen hänelle velkaa. Tiedän miten hänen mieltään nämä ajat evakossa painoivat. Hän oli hyvä ja oikeudenmukainen ihminen ja toivoi aina kaikkien elävän sovussa ja ystävyydessä, toisiaan auttaen ja tukien. Meidän evakkoon lähteneestä perheestä minä olen viimeinen elossa oleva ja luulen , että näistä pahan mielen aiheuttajistakin on jo moni siirtynyt ikuisuuteen. Uskon, että heidänkin mieltään saattoivat joskus nämä teot painaa - kuka tietää. Äidiltäni he varmaan saivat anteeksi. Ehkä itsekin voin näin joskus tehdä?
Joku voi sanoa, että olen kielellinen rasisti, mutta jos näin on, niin minulla on kyllä ollut parhaat mahdolliset opettajat, nämä "hurmaavat hurrit" itse. Vai vielä pakkoruotsia!
Heikki Savolainen
Riistavesi
"Kun TV ja eräät aikakausilehdet näkyvät julistavan suomenruotsalaisuuden erinomaisuutta ja kyseinen vähemmistö tuntuu pitävän itseään niin humaanina ja pakolaisystävällisenä kansanosana, tahtoisin minäkin kertoa omakohtaisia kokemuksia pakolaisuudesta ja humaanisuudesta heidän keskuudessaan. Toivoisin, että tämä tosikertomus tavoittaisi myös sen nuoren naispoliitikon, joka on noussut jopa ministeriksi asti ja joka tuntui tässä taannoin kantavan suurta huolta erään tunnetun kansanedustajan sinänsä asiallisista kommenteista, koskien pakolaispolitiikkaa. Ehkäpä kyseinen ministeri saisi tästä hieman ajattelemisen aihetta, olimmehan me, joista kerron, pakolaisina omassa rakkaassa maassamme.
Sota oli loppuvaiheessaan ja meidänkin perhe oli joutunut jättämään kotinsa Karjalassa ja pakenemaan sodan jaloista kohti länttä. Olimme nähneet pommikoneiden tulevan idästä ja tiesimme mitä se merkitsi. Olimme myös nähneet joidenkin niistä syöksyvän savuavina Laatokkaan. Sota pelotti meitä ja ymmärsimme, että sodassa kuolee ihmisiä ja siellä jossain oli myös meidän isämme.
Evakkotiemme oli alkanut. Oli pelottava kokemus pienille lapsille, kun katselimme junan ikkunasta sekasortoa Elisenvaaran palavalla asemalla ja ihmisten hätää heidän etsiessään läheisiään pommituksen jälkeen, haavoittuneiden ja kuolleiden joukosta. Isä oli rintamalla ja äitikin oli saanut määräyksen jäädä evakuointiviranomaisten tehtäviin. Nuorin tätimme, melkein lapsi vielä itsekin, vei meitä kohti tuntematonta. Meillä lapsilla oli valtava ikävä vanhempiamme ja pelkäsimme heidän puolestaan.
Eri vaiheiden jälkeen sijoituspaikaksemme osoitettiin Pohjanmaan ruotsinkielisellä alueella, lähellä Kristiinankaupunkia oleva kylä ja siellä vanha, autio ränsistynyt talorähjä, jonka ulkorakennuksetkin olivat osittain sortuneet. Sota loppui aikanaan ja vanhempammekin pääsivät luoksemme.
Jo ensimmäisestä päivästä alkaen huokui ympäristöstä meitä kohtaan viha ja pahansuopaisuus, vaikka kaiken kokemamme jälkeen kaipasimme ymmärtämystä ja ystävyyttä. Isä ei saanut työtä paikkakunnalta ja joutui lähtemään Jyväskylään hankkimaan elantomme. Tämän jälkeen, paikallisten huomattua ettei talossa ole miesväkeä, viha alkoi saada entistä ikävämpiä muotoja. Me lapset saimme ulkona olla aina varuillamme, ettei kimppuumme käytäisi. Kylän varttuneempi nuoriso, joukossa useita aikuisia miehiä, kiersi ilta- ja yöaikaan ympäri taloa vetäen pystyrimoitettua seinää myöten laudanpätkää, paukauttaen sillä aina nurkan kohdassa. Seiniin jysähteli kiviä ja metelöinti oli kova. Kuulimme olevamme "ryssiä" ja meitä kehotettiin painumaan sinne mistä olimme tulleetkin. Pelkäsimme tietenkin kovasti, emmekä voineet ymmärtää miksi meitä niin vihattiin suomenkielisyytemme ja karjalaisuutemme takia. Emme olleet heiltä mitään vieneet, emme mitään pyytäneet, ainoastaan katon päämme päälle olimme siitä autiotalosta saaneet. Pelkureita nämä raukat kuitenkin olivat. Kun isä oli käymässä kotona, eivät uskaltaneet tulla pihaan, vaan huutelivat suurella joukolla tien takaa hävyttömyyksiä. Jos ulko-ovi kolahti, silloin näitä "sankareita" vietiin. Pelkäsivät sodat käynyttä miestä, onneksensa.
Olihan sitä muutakin. Saatiin kerran sellainen avustuspaketti Amerikasta. Niitähän lähettivät eri järjestöt ja yksityisetkin puutetta kärsiville sodan jaloista paenneille ja sotaorvoille. Ainakin meille se tuli erään paikallisen "viranomaisen" kautta. Huomasimme heti, että se oli avattu ja sinne oli laitettu poisotettujen tilalle vanhoja rikkinäisiä ja likaisia rytkyjä. Malliksi oli jätetty jotain alkuperäistäkin, jopa karamellipussi ja suklaalevy. Äiti oli aika katkera ja vihainen, olivathan varsinkin vaatteet silloin vaikeasti saatavissa. Sanoi kuitenkin, että "annetaan olla, jospa tämän tekijä elää vielä suuremmassa hädässä ja ahdingossa kuin me evakot".
Aikanaan muutimme sieltä pois, mutta vielä muuttokuorman päällä istuessamme matkalla asemalle, saimme kuulla mitä olimme ja minne kuuluimme. Kuitenkin nämä huutajat olivat saaneet elää turvallisesti omissa kodeissaan, kaukana sodan kauhuista. He käyttäytyivät aivan kuin suomenkieliset olisivat olleet alempiarvoisia ja huonompia ihmisiä kuin he itse. Emme painaneet päätämme alas. Äidin kehotuksesta katsoimme heitä suoraan silmiin ja siellä alkoivat päät painua. Eivät he pystyneet meitä lannistamaan, emme lähteneet sieltä painostuksesta, vaan omasta tahdostamme.
Vuodet vierivät ja nämä ikävät kokemukset unohtuivat lähes kokonaan. Olin perustanut perheen ja työ oli vienyt meidät Kirkkonummelle. Vaimoni odotti viimeisillään esikoistamme ja etsimme väliaikaista asuntoa työkomennukseni ajaksi. Kiertelimme kaunista paikkakuntaa ja kävimme taloissa kyselemässä asuntoa vuokrattavaksi. Vastauksena suomenkieliseen kysymykseen oli melkein poikkeuksetta töykeä ruotsinkielinen murahdus ja oven nopea veto edessämme kiinni. Kun paikallisissa liikkeissä palveltiin ruotsinkielisiä aina ensin ja kun myyjät esittivät ummikkoruotsalaisia, käsiään levitellen ja toisilleen nauraen, mieleeni alkoivat palata kahden vuosikymmenen takaiset kokemukset. Ajattelin olemmeko ollenkaan SUOMESSA, mikään ei ollut muuttunutkaan parempaan suuntaan, vaan tämä vähemmistö oli säilyttänyt entiset asenteensa.
Tällaisia kokemuksia en toivoisi kenellekään, niistä jää ikäviä ja katkeria muistoja elämän varrelle kannettavaksi. Ei elämä muutenkaan aina niin helppoa ole. Kirjoitin tämän lähes 97-vuotiaana kuolleen äitini "muistokirjoituksena". Olin sen hänelle velkaa. Tiedän miten hänen mieltään nämä ajat evakossa painoivat. Hän oli hyvä ja oikeudenmukainen ihminen ja toivoi aina kaikkien elävän sovussa ja ystävyydessä, toisiaan auttaen ja tukien. Meidän evakkoon lähteneestä perheestä minä olen viimeinen elossa oleva ja luulen , että näistä pahan mielen aiheuttajistakin on jo moni siirtynyt ikuisuuteen. Uskon, että heidänkin mieltään saattoivat joskus nämä teot painaa - kuka tietää. Äidiltäni he varmaan saivat anteeksi. Ehkä itsekin voin näin joskus tehdä?
Joku voi sanoa, että olen kielellinen rasisti, mutta jos näin on, niin minulla on kyllä ollut parhaat mahdolliset opettajat, nämä "hurmaavat hurrit" itse. Vai vielä pakkoruotsia!
Heikki Savolainen
Riistavesi
Vastaukset 3
Vanhimmat
Lisätietoja edelliseen
Siirtoväen asuttamiseen liittyviä ongelmia on käsitelty muiden muassa kahdessa väitöskirjassa. Toinen on nimeltään Siirtoväen pika-asutuslaki 1940, Helsinki 1982, tekijä Silvo Hietanen. Toisen nimi on Karjalaisen siirtoväen asuttamisesta käyty julkinen keskustelu vuosina 1944-48, Jyväskylä 1969 ja tekijä Keijo K. Kulha.
Molemmissa kerrotaan yhtäpitävästi, että ruotsinkielinen väestö vastusti erittäin kiivaasti siirtoväen asuttamista ruotsalaisalueille. Kiihkeimmät heistä vaativat karjalaisten sijoittamista Oulujoen pohjoispuolelle. Ruotsinkielisessä Svensk vakt - lehdessä uhkailtiin jopa aseellisella väliintulolla. Suomenkielisten sanavarastoon ilmestyi uusi käsite "pyhä ruotsalaismaa", kun sen saaminen siirtoväen käyttöön piti kaikin keinoin estää. Maanhankintalakia sorvattaessa siihen piti sisällyttää erityinen "ruotsalaispykälä " (92 §), jolla ruotsalaisten edut turvattiin.
Silloisen maatalousministeriön asutusasiainosaston (ASO) ylijohtaja Veikko Vennamo, joka työkseen hoiteli siirtoväen maanhankintaa, kirjoittaa teoksessaan Jälleenrakennuksen ihme mm. seuraavasti: " Mitä sitten tekivät ruotsinkieliset kartanonherrat ja poliitikot tässä "ruotsalaisen pyhän maan" asiassa? He unohtivat Suomen edun ja velvollisuutensa Suomen kansalaisina: He pyysivät erilaisia kanavia myöten apua Ruotsin poliittisilta voimilta ja tukea Ruotsin lehdistöltä.
Se oli moraalista isänmaan pettämistä tilanteessa, jossa Suomi taisteli olemassaolostaan ja vapaasta yhteiskuntajärjestelmästään. Siirtoväki oli kuoleman hädässä niin henkisesti kuin taloudellisestikin.
..ja täyttä asiaa. kirjoita seuraavaksi lehtiin, vaikkapa Pohjalaiseen, niin saat suurempaa huomiota. Se kannattaa, koska olet liikkeella omalla nimelläsi.
mummo-vainaani kertoi samanlaisesta kohtelusta suomalaisena suomalais- ja ruotsalaisasutuksen rajamailla, ei tarvinnut siis olla edes karjalainen