Ollaan aivan hiljaa
ei puhuta ääneen
edes yhtä sanaa
Rakkaudesta
mistään
Ja kun yön taika laskeutuu
kuin tähtien sade
terälehdille
Puhkeamme kukkaan
http://www.luontokuva.org/Default.asp?V_DOC_ID=3388
ei puhuta ääneen
edes yhtä sanaa
Rakkaudesta
mistään
Ja kun yön taika laskeutuu
kuin tähtien sade
terälehdille
Puhkeamme kukkaan
http://www.luontokuva.org/Default.asp?V_DOC_ID=3388
Vastaukset 27
Vanhimmat
Kiitos jälleen
Kiitos Sinulle =)
Hiljaisuus läsnä
hetkkissä missä
Elää
"Sinisen veden äärellä"
Mysteriet
sunnutain rauhaa sielunlehdelle,
kiitos runos, pidin...Liisa
Kiitos Sinulle !
Tämä kuva vain halusi tulla kirjoitetuksi =)
Kaunis herkkä kuvaus runossasi ...
Kaunis kommentti Sinulta!
..ja siinä lukee "Mysterietin runojen ihailija"
Kiitos hiljaisesta lukuhetkestä : )
Minulla on samanlainen leima - siinä vain lukee Sinun nimesi =)
Kiitos!
nimimerkiisi tämä runo, hillitty ja rauhoittava.
kiitti.
Hillitty, rauhaisa ja tyyni - milloin en rieku kuin herhiläinen =)
Kiitos!
Mys, olen kokenut tuon tunteen,
sinisten timanttien alla, niitä katsoen ..
se on unohtumaton hetki, kiitos..!
Tarkkis
Sykähti rintalastan alla - Kiitos !
Niin kuin tuolla jo aiemmin sanoin;
jos oppisin kirjoittamaan yhtä kaunista ja yhtä
vähin sanoin, olisin joku muu.
Mutta Sinä olet Sinä, on onni omistaa kaltaisesi
ystävä - suuri runoilijatar, jonka runojen
äärellä on niin ihanaa nauttia.
Ja tuo linkki, ah ! Ei enää parempi valinta olisi
voinut olla.
Upeaa, upeaa.
Runo kirjoitti itsensä tuosta linkistä =)
Tosin puolipäivää sitä ehdin tuijotella ensin :O
Miljoonittain kiitoksia!
Täällä näyttäisi olevan sitten enemmänkin tuijotettavaa...
Uskomaton kuva, lienevät ranta-alpeja tai jotain nuo kasvit, jotka ovat puhjenneet kukkaan.
Ei tämä runon ja kuvan kombinaatio juuri paremmin olisi voinut yhteen osua.Kuva suorastaan huutaa hiljaisuutta ja se on täynnä taikaa. Aivan kuin runosi. Kyllä näissä silmä ja mieli rauhoittuu ja lepää, molemmissa.
Eikö ole kaunis kuva !
Jokin taianomainen rauha siinä...
Tuijottelin sitä piolipäivää eilen ja se kirjoitti itsestään tuon runopahalaisen... =)
Kiitokseni laitan!
PS; Ranta-alpiksi minäkin sitä luulen.
...kaunista
ja herkkää sanojen taidetta.
maalaat kuin upean maiseman
lukijan silmille kuin lumouksen
mutta ai niin olethan lumouksen mestari.
hyvä upea mysteriet!!!
Kiitos!
Kuva alkoi elää silmissäni ja sanat vain tulivat...
En paljon voinut itse siihen vaikuttaa =)
Tervehdys täältä jäätyneen
joen varrelta!Pienesti taikaa
sinisessä muodossa, kaunis runo
sinulta!Eihän tähän voi muuta sanoa,
kuin sen ikivanhan sanakeksinnön:Piits =)))
Mun pikkuinen puronikin on jäässä!!!
Ja menee varmaan vielä ainakin kaksi kuukautta ennen kuin se vapautuu - *yhyy*
Hain netistä jotain ihanaa kesäkuvaa ja jumiuduin tähän - se jäi minun sydämeeni ja kirjoitti... =)
Kiits ja piits =)
Rakkaus ei aina tarvitse sanoja,
elekieli puhuu enemmän.
Runosi on lyhyisyydessään paljon puhuva
ja kauneudessaan verraton ja sujuva, kiitos!
Kiitos miljoonasti kaikista kauniista sanoistasi!
Joskus olisi hyvä hiljentyä, olaa sanomatta edes rakkautta ääneen...
...osaat kyllä tiivistää kauniin ajatuksen...
Todella hienosti vain muutamaan sanaan. Mää tykkäsin!
Sinä ihana!
*nappaa korvista ja pussaa*
Ihav vaa niinku kiitti =)
- - -
Minä puhkesin kukkaan
ja sinä
käsivarsillani
Tuhat kertaa kuplivassa yössä
Katselen lammen takana kohoavaa vaaraa
sen rinnettä
ja kauempana tunturi
jonka huippua aamuinen usva peittää
Minä puhkesin kukkaan
sylissäsi
sinun sylisi kuplivassa yössä
Ja nyt
Kun rantaan lahonnut vene
rosoisella kauneudellaan pakahduttaa
en tiedä nimeä kivulle
se on tuskan ja ilon sekoitus
Tältä minusta aina tuntuu kävellessäni sortuneiden talojen raunioissa
löytäessäni ruostuneen lapion metsästä
Keskellä erämaan hiljaisuutta
silmieni edessä aamu-usvaisen maaston pehmeä poljento
kipu on lähes sietämätön kestää
Ääretön kauneus repii sisimpäni riekaleiksi:
se on liian suuri näin pieneen astiaan
Mietin sanoja
Se on syvältä kumpuava laulu
Hyväilen veneen kokkaa ja mietin sanoja,
lammen takana kohoava vaara
Tuhat kertaa kuplivassa yössä, kuplivassa yössä
Joskus sanat ovat vaarallisia, rakkaani
niin kuin olemme saaneet lukea
tältäkin palstalta
Kuuluisiko nyt laittaa hymiö
Opettelimme katsomaan sanojen läpi
hyväksyen toistemme sielut
karuudessaan,
autioituneisiin kohtiin
joissa kukat eivät kukkineet hehkeimpinäkään öinä
laskimme hiljaiset kätemme hapuilematta
Ja koimme lohdutuksen syvyyttä
Sitä minä vain itken
että kukkani reunat repivät sinuun uusia haavoja
ja lopulta käteni eivät riittäneet lohduttamaan
Tai jos se tapahtui jonkun toisen kohdalla
kipu on sama
ja vaaran takaa nousevan tuulen
puhaltaessa kasvojeni läpi sanoja kuplivaan avaruuteen
minä ikäänkuin itken hänen sinuun tekemiään
kipeitä haavoja
Sinun häneen tekemiäsi haavoja
Niin rakkaani, nämä ovat kovin vaarallisia sanoja
Mitä voin sanoa ja mistä minun täytyy vaieta
säilyttääkseni tarpeelliset kulissit?
Toteuttaakseni roolia jonka luulen olevani minä aidoimmillani?
Haa
Tuhat kertaa hii hoo
Kunnes lopulta olen vain vaiti
enkä sano:
Hyväilen veneen kokkaa, retkahtanutta laitaa
ja mietin, sanoitta mietin
käsiä jotka rakensivat ja liittivät laudat
käsiä jotka liikuttivat airoja kirskuvissa hankaimissaan
käsiä jotka nostivat verkot yöttömänä yönä vedenpinnan väreillessä
- - -
Runosi kuvitukseksi kuva on kyllä kaunis. Mutta muuten liian käsitelty minun makuuni. Enemmän pidän tästä:
http://www.luontokuva.org/Default.asp?V_DOC_ID=3986
Kuva voisi melkeinpä synnyttää runon...
Ja kuinka kävikään.
Otsikoksi ajattelin "SAANKO KUKKIA YÖSSÄ, DARE (se on lyhennys sanasta darling)" mutta otsikko olisi ladannut liikaa ennakkofiiliksiä, joten säästin otsikon tähän loppuun.
"Kukkia yössä" on siis korvikeotsikko. Runon oikea otsikko ja nimi on -
Halauksin
parta
Minä katsoin sitä kuvaa
sitä samaa
jossa on vene ranalla
Hylättynä
ja rikkinäisenä
Minä katsoin
Tai oikeastaan...
minä katsoin kuvan taakse
sinne missä oli elämä
alussa vielä
Juurivalmistunut tupa
siinä rannalla
Huomasitko sen
Tai kuulitko
lapsien nauravan
ahvensaalis oksanhaarassa
Ja tunsitko
piipustanousevan savun
sen saman
joka sai silmäni vuotamaan...
Minäkö itkisin
- - -
Jostain syystä eksyin tuonne luntokuvien sivuille...
Katselin tosissaan kauan tuotakin kuvaa - melkein parkusin kun näin sen rikkoutuneen perälaidan (tai miksikä sitä nyt sanotaankaan)...
Odotin että kuvasta nousisi joku joka sanoisi; sen voi vielä korjata...
Tai että elämä palaa vielä näille rannoille - lapset ahvensaaliineen...
Kerrassaan vaikuttava kuva!
Tuo toinen, minkä valitsin... ei siinä ihmeellisiä kikkoja tarvita, riittää vain pitkä valotusaika ja veden saa todellakin näyttämään tuolta - ja koko kuvan =)
Jotenkin sen sadunomaisuus ja taianomainen hiljaisuus sai minut kirjoittamaan sanoja...
Parta - kiitos kauniista hetkestä jonka sain kuvasi ja runosi kanssa viettää!
Halauksin
Mys
Ajattelin sattumanvaraisesti klikata yhtä kuvaajaa niin uhriksi valikoitui tämä, jonka kuvista huomioni kiinnittyi tuohon venekuvaan. En osaa sanoa mikä minua tällaisissa kuvissa viehättää mutta yksi tekijä varmaan on ajan kuluminen niin kuin mainitset. Jotenkin siinä on läsnä sekä elämän tuoreus, se mikä on ollut - niin kuin olisi vieläkin nauru ja ahvensaalis - että myös käsien uupuminen, vanhenemisen ja katoamisen tragiikka: ikiaikainen taju esineiden ja asioiden kulumisesta, ruostumisesta, käyttökelvottomaksi tulemisesta. Nämä toistensa lomassa ja toisissaan läsnä kutovat maisemaan kivun ja kauneuden kudoksen. Ja oma ainutlaatuinen nykyhetki maiseman äärellä, tuulen tuntu poskipäillä. Siinä on jotain niin riipaisevan totta, että ei voi kuin hiljaa hymyillä. Sitä paitsi ei se ole jotakin mikä täytyisi korjata, herättää eloon, saattaa ennalleen - ehkä sitäkin, mutta kaiken lisäksi ja nyt ennen kaikkea: se on ehjä itsessään. Niin kuin kulunut ja "käyttökelvoton" esine on ehjä - sen käyttötarkoitus on olla osa maisemaa, tulla sammaleen peittämäksi ja maatua. Ehkä se laulaa meille, hiljaista laulua nykyhetkemme ainutkertaisuudesta, haastaa laskemaan päivämme oikein, ettemme haaskaisi elämää mielettömään vihanpitoon ja kaunoihin?
:)
Juu, valotusajat...
Joskus kuvasin paljonkin, reissuilla oli mukana kaksi järkkäriä toisessa mustavalko- ja toisessa värifilmi, objektiiveja ja värilinssejä laukussa. Sitten kyllästyin, kun maailmaa alkoi liikaa katsomaan kameran läpi ja tilanteet meni asioiden kuvaamiseksi sen sijaan että olisi ollut läsnä, elänyt ne hetket läpi. Esimerkiksi rannalla kun olisi voinut nauttia aaltojen pauhusta, elämän läsnäolosta, sitä ryhtyikin sommittelemaan maisemakuvaa, kääks. Samasta syystä en kirjoita runoja - siis palstan ulkopuolella. Tiedostan taipumukseni paeta nykyhetkeä kuvaamiseen, kirjoittamiseen, tarkasteluun. Haluan ensisijaisesti elää ne tilanteet mitkä tulee enkä kuvailla niitä. Runopalstat on minulle mahdollisuus että tässä annan itselleni luvan hetken aikaa luoda runoa, tarkastella sanojen maailmaa ja kirjoittamista, ja sitten - sulkiessani palstan myös runoilu päättyy.
Viimekeväänä ostin digijärkkärin ja nyt muutaman vuoden tauon jälkeen aloitin kuvaamisen uudestaan. Edellä mainituista syistä jätän kuitenkin yleensä kameran kotiin kun johonkin lähden.
Joskus tulee muutamia kuvia otettua...
Valotusaikojen kanssa en jaksa pelata, annan kameran laskea valotukset se on helpompaa, värisävyjä voin sitten vähän muutella tietsikalla.
:)
Viime lauantailta yksi otos
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1235412391437_4_large.jpg
♥