Olen usein miettinyt ja pohtinut, että missä ihmeessä ne murrosiän kauhut ja murheet piileskelevät? Eikö niille ole kerrottu meidän perheen osoitetta? Vai eikö kukaan ole kertonut meidän lapsille, että murrosiässä saa tehdä niin ja näin?!
On nimittäin niin oudosti tapahtunut, että meillä perheessä on viisi lasta, vanhin on nyt jo 21-vuotias, nuorin 11.
Mitään ihmeen murrosiän kriisiä ei ole ilmaantunut kellekään.
Vanhin tyttö oli niin rauhallinen, että aloin jo itse huolestua, kun 16 vuotta tuli täyteen, ei yhtään suurtaa riitaa, ei yhtään tappelua kotiintuloajoista tai salaisia alkoholikokeiluja. Kysyin tyhmänä kouluterveydenhoitajalta vanhempainillassa, että onko meidän lapsessa jotain vikaa.
Ei kuulemma ollut.
Toinen tyttö oli samanlainen räiskyvämmästä persoonastaan huolimatta. Ei mitään kiistelyitä, asiat saatiin helposti sovittua, rajat pitivät, eikä suurta kapinointia ollut. Kaikesta voitiin keskustella ja asiat selvitettiin. Samoin kahden seuraavan lapsen kanssa.
Nyt on nuorin tulossa murrosikään, mutta ei vielä ainakaan ole mitään merkkejä siitä, että nuorin kääntäisi kelkan toiseen suuntaan.
Olen keskustellut tästä usein naapurin rouvan ja tuttavien kanssa. He eivät alkuunkaan usko, että meidän lapset olisivat niin kilttejä, kuin mitä sanon. Olen jopa valehdellut tuttaville, että kyllä meilläkin lapset osaa olla hankalia, muuten saa kuulla mielipiteitä oudosta ja epänormaalista käyttäytymisestä.
Olen miettinyt, että ehkä kyse onkin vain meidän perheen kasvatuksesta. Siitä se pohjimmillaan riippuu, miten lapset murrosiässä vanhempiaan vastaan kapinoivat, luulisin.
Itse en ollut helppo tapaus ja vanhemmat saivat kestää aika kovaa kapinointia. Mutta se oli pahaa oloa rakkauden puutteesta. Joskus ihmettelin nuorena, miksei kukaan perheenjäsenistä ollut ikinä sanonut rakastavansa minua.
Minä sanon ja lapseni sanovat. Meillä rakastetaan ja pidetään yhtä. Ehkä rajaton rakkaus ja läheisyys ovat kasvattaneet lapsista kypsiä ja vastuuntuntoisia. Tiedä sitä sitten...
On nimittäin niin oudosti tapahtunut, että meillä perheessä on viisi lasta, vanhin on nyt jo 21-vuotias, nuorin 11.
Mitään ihmeen murrosiän kriisiä ei ole ilmaantunut kellekään.
Vanhin tyttö oli niin rauhallinen, että aloin jo itse huolestua, kun 16 vuotta tuli täyteen, ei yhtään suurtaa riitaa, ei yhtään tappelua kotiintuloajoista tai salaisia alkoholikokeiluja. Kysyin tyhmänä kouluterveydenhoitajalta vanhempainillassa, että onko meidän lapsessa jotain vikaa.
Ei kuulemma ollut.
Toinen tyttö oli samanlainen räiskyvämmästä persoonastaan huolimatta. Ei mitään kiistelyitä, asiat saatiin helposti sovittua, rajat pitivät, eikä suurta kapinointia ollut. Kaikesta voitiin keskustella ja asiat selvitettiin. Samoin kahden seuraavan lapsen kanssa.
Nyt on nuorin tulossa murrosikään, mutta ei vielä ainakaan ole mitään merkkejä siitä, että nuorin kääntäisi kelkan toiseen suuntaan.
Olen keskustellut tästä usein naapurin rouvan ja tuttavien kanssa. He eivät alkuunkaan usko, että meidän lapset olisivat niin kilttejä, kuin mitä sanon. Olen jopa valehdellut tuttaville, että kyllä meilläkin lapset osaa olla hankalia, muuten saa kuulla mielipiteitä oudosta ja epänormaalista käyttäytymisestä.
Olen miettinyt, että ehkä kyse onkin vain meidän perheen kasvatuksesta. Siitä se pohjimmillaan riippuu, miten lapset murrosiässä vanhempiaan vastaan kapinoivat, luulisin.
Itse en ollut helppo tapaus ja vanhemmat saivat kestää aika kovaa kapinointia. Mutta se oli pahaa oloa rakkauden puutteesta. Joskus ihmettelin nuorena, miksei kukaan perheenjäsenistä ollut ikinä sanonut rakastavansa minua.
Minä sanon ja lapseni sanovat. Meillä rakastetaan ja pidetään yhtä. Ehkä rajaton rakkaus ja läheisyys ovat kasvattaneet lapsista kypsiä ja vastuuntuntoisia. Tiedä sitä sitten...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Oon ite nyt murrosiässä ja äiti vaan hokee koko ajan rakastavansa mua. Jopa kun mellä on mun kavereita. Arvaa vaan onko kivaa, kun se ns. rakastaa mua niin paljon, että pakottaa mut kotiin jo kahdeksalta illalla. Kyllä mulle tulee vähän nolo olo vähemmästäkin.
En kyllä tajua mikseivät lapsesi kapinoi. Onko teillä tiukat rajat ja jaellaanko rangaistuksia, jos myöhästyy 2 min kotiintuloajasta? Ajattele nyt vähän miltä musta tuntui kun ei saanut käyttää tietokonetta kolmeen päivään, kun myöhästyin määräajasta 6 min, enkä vaivautunut soittamaan kotiin sen takia.
En minäkään kapinoisi pahemmin jos ei olisi niin tiukkaa. Luulisi nyt äidinkin tajuavan, että en ole niin tyhmä, että menisin kokeilemaan jotain huumeita tai tupakkaa.
P.S: tää ei ehkä ihan kuulunut kaikki asiaan, mutta tulivatpahan ulos.
Onnittelut sulle!Ehkäpä teillä on geeneissä hyvät sekoitukset...Älä yhtään toivo, että olisi kapinoiva nuori, sillä se voi pahimmillaan olla niin kauheeta, että siinä ei auta mikään.Mutta mehän olemme kaikki omia persoonia ja hienoa, että tulee tällaisiakin asioita esille.Hyvää jatkoa kaikille teille!
Itse olen reilusti päälle kahdenkymmenen mutta sen verran muistan tuosta nuoruudestani, että en minä juurikaan kapinoinut. Mun ei olisi tullut mieleenikään alkaa huutamaan ja kapinoimaan omille vanhemmilleni, jotka kuitenkin maksoivat kulujani ja antoivat katon pään päälle. Olin siis hyvin helppoa tapaus....Antaitsin luottamuksen enkä ikinä sitä rikkonut. Sain lähteä liikenteeseen (=kaupunkiin, discoon jne...) mutta oikeastaan viihdyin paremmin kotosalla.
Ole onnellinen kun lapsesi ovat kunnollisia eikä kuin mullilauma, joka on pillastunut. Olen nähnyt senkin kamaluuden kaverin kautta, kun hän jaksoi riidellä niin kotiintuloajoista kuin tupakanpoltosta. Siinä varmasti tuli isälle ja äidille joka päivä yksi harmaa karva lisää kun murehtivat lapsensa murrosikää.
vanhempiin voivat ehkäistä kyllä kapinaa. Toisaalta kapinaa ehkäisee sekin, että on niin lujassa otteessa, ettei osaa edes kapinoida. Silloin vanhempi on syystä tai toisesta kävellyt lapsen minän yli ja herääminen omaksi itsekseen tapahtuu vasta paljon myöhemmin esim. keski-iän kriisissä. Täydellinen, mitenkään kyseenalaistamaton sopeutuminen nuoruudessa pelottaa minua. Mutta ajattelen, että nuori voi kyseenalaistaa muullakin tavalla kuin kännäämällä, koulusta pinnaamalla, varastelemalla jne. Jos kotona on keskusteleva kulttuuri nuori voi panna keskusteluissa vanhempansa tiukille esim. maailmankatsomusta tms. koskevissa asioissa.
Olen itse varsin tiukkakurisessa perheessä kasvanut/kasvava nuori (17 v). Ei yksinkertaisesti tee mieli kapinoida, kun tietää, että jos menee jotenkin hölmöilemään niin saa varmasti kuulla siitä koko loppuikänsä. Juuri mainittu itsensä toteuttaminen ja vaikkapa omista koulutusjutuista päättäminen on jäänyt vähälle; tietynlaisen "tuomion" pelossa toimin niin kuin vanhemmat haluavat, jotka tietysti "antavat minun tehdä omat päätökseni".
Tyttöystäviä minulla ei ole koskaan ollut, vaikka kysyntää olisikin runsaasti. Seikkaperäisten selontekojen antaminen siitä, mitä tytön kanssa ollaan kulloinkin tehty, kuulostaa jo ajatuksena pelottavalta ja olisi varmasti edessä.
Tiukka kontrolli vapaa-ajasta on synnyttänyt tilanteen, jossa olen vieraantunut muista nuorista, kun en "käy ikinä missään". Vanhempien mielestä 17-vuotiaan nuoren miehen tulee viettää kaikki illat 20.00 eteenpäin kotona, vaikka pienessä kaupungissamme taidamme olla ainoa tällaista käytäntöä noudattava perhe. Kaiken lisäksi tiedän molempien vanhempieni nuoruuden olleen varsin villi. Liekö taustalla jonkinlainen ylisuojelutarve, ehkä.
Iän karttuessa on alkanut mietityttää, onko koko elämäni tällaista, ja päädynkö "peräkammarin pojaksi". Se alkaa vaikuttaa yhä todennäköisemmältä ystävieni mennessä kihloihin ja nopeimpien odotellessa jo perheenlisäystä. Muutamia vuosia nuoremmilla sisarillani on luultavasti edessä samanlainen tulevaisuus.
Tämänkaltainen, ankara kasvatus on ehkä toiminutkin. En ole koskaan kokeillut tupakkaa, maistanut viinaa tai harrastanut suojaamatonta seksiä (eihän sitä voi harrastaa, kun ei ole edes tyttöystävää). Pelottaa vain se, pystynkö ikinä itsenäistymään näistä lähtökohdista...
Toi sun kuvaus on jotenkin sellanen turvallisuuden tunne, jota mä olen elämääni kaivannut. Meillä ei äiti paljon katsele enää mun (17v.) kulkemisia, olenhan jo melkein aikuinen ja blää blää. Kyllä se vielä kolme vuotta sitten jaksoi perään katsoa sun muuta. Nyt sillä ei tod. ole enää aikaa vahtia mua, kun pikkusisko on kuulemma tärkeämpi.
Mutta tietenkin rajansa kaikella, mutta mä olisin jopa onnellinen, jos mun vanhempani välittäisivät vielä yhtä tiukasti ja antaisivat vielä sitä turvaa, jota ennemmin oli.
Varsinkin läheisyyttä ja rakkauttaan. Tarvitsee sitä vielä 17-vuotiaskin!