Hannu
Me ollaan aina oltu ystävii. Mä, Jape, Teppo ja Hannu. Vaikka Hannu ei enää täällä ookkaan, on se silti aina meijän sydämissä. Ja mä tiiän, Jape tietää ja Teppo tietää, että Hannun sielu vierailee meijän luona joskus. Yöllä, kun mä, Jape ja Teppo nukutaan, me kuullaan, kun Hannun kitara soi. Me ei koskaan puhuta siitä toisillemme mutta me tiietään, että me kaikki kuullaan se. Me tiietään, että se on Hannu, joka kitaraa soittaa. Te voitte pitää meitä hulluina mutta paskaako me teijän mielipiteistä välitetään!
Hannun elämä ei ollu helppoa. mä muistan kerran, ku mä, Jape, Teppo ja Hannu oltiin kuus vuotiaita. Me istuttii hiekkalaatikolla leikkimässä. Hannu oli ilonen, se nauro ja hymyili sitä aitoa hymyä, joka harvoin sen kasvoilla kävi. Se oli sellanen hymy, joka valaisi koko alueen ja herkisti kaikkien sydämen. Sitten, yhtäkkii Hannun hymy katos, se tuijotti mua, Japee ja Teppoo surullisena.
”Heippa. Mä lähen nyt helvettii”, Hannu sano, sit se käänty tuijottaa sen mutsia, joka vilkutti sille, pakotti hymyn kasvoilleen ja juoksi mutsinsa luokse. Ja Hannu oli vasta kuus vee.
Tokalla luokalla Hannun faija tappo Hannun mutsin ja ittensä. Se faija olis varmaan tappanu Hannunki mutta Hannu kuuli, kun sen faija tuli kotiin. Se näki, kun sen faija tappo Hannun mutsin ja Hannu juoksi avojaloin yövaatteet päällä kahenkymmenen asteen pakkasessa ulos. Se juoksi herättämään mut, Japen ja Tepon ja me lähettii Hannun mukaan kertomaan kytille, mitä oli tapahtunu. Hannu ei koskaan itkeny sen vanhempia. Se ei edes surru niitä. Te voitte sanoa, että Hannu oli kylmä mutta paskaako me vieläkään välitetään teijän mielipiteistä.
Hannu meni asumaan sen sedän luokse, mikä oli yks parhaista asioista Hannun elämässä. Hannun setä oli istunu vankilassa kaks vuotta ja sillä oli merkintöjä rikosrekisterissä. Mutta Hannu pyytämällä pyys päästä asumaan setänsä luokse ja lopulta sen pyyntöön ihme kyllä suostuttiin. Kattokaas, Hannun setä oli ottanu virheistä opikseen ja se todella välitti Hannusta ja piti pojasta huolta niin hyvin kuin vain osas, ainaki paremmin, ku Hannun oikeet porukat.
Kutos luokalla me perustettiin bändi. Tai no ”bändi” mutta meille se oli tärkee. Kaikki alko siitä, ku Hannu yks aamu ei tullu kouluun. Keskellä päivää se ilmesty sit sinne, paiskas luokan oven auki ja tuijotti mua, Japee ja Teppoo sokaisten koko luokan hymyllään, joka oli korvissa asti. Maikka ja muut oppilaat ei saanu sanaa suustaan, ne vaan tuijotti monttu auki Hannua.
”Jätkät. Tää teijän pitää nähä”, Hannu sano. Kaikki tiesi, keitä Hannu tarkotti. Niinpä mä, jape ja Teppo kerättiin, kamat, noustiin ylös ja käveltiin ulos luokasta maikan vaan tuijottaessa Hannua monttu auki. Ja miks Hannu meijät tuli hakemaan? Se oli löytäny täysin ehjät rummut kaattikselta. Joku idiootti oli heittäny ne menee!
Jape ilmotti heti, että siitä tulee rumpali ja kyllä se jätkä osas rumpuja hakata ja lujaa hakkaski. Teppo oli saanu porukoiltaan huuliharpun, jota se alko soitteleen ja Hannu sai setänsä vanhan kitaran. Mä, musta tuli laulaja. Me soitettiin meijän keskeltä mehtää löydetyssä vanhassa ladossa. Me oltii jo aikasemmin raahattu sinne vanha, likanen sohva kaattikselta ja yks laho kaappi. Se paikka oli täynnä hämähäkinseittej mutta hannu ei halunnu pyhkiä niitä pois. Se sano, että hämähäkit teki ison työn eikä niitä saanu tuhota vaan, koska ne oli epämiellyttävii. Soitinki meillä oli. Sellane vanha, joka soitti isoja vinyylilevyjä, jolla me kuunneltii Ramonesia, Beatlesia, Elvistä, Irwinii, mitä nyt millonki.
Meijän musiikki ei ehkä kuullostanu miltää maailman parhaalta mutta meille se toi lohtua, eniten tietysti Hannulle. Me purettiin musiikilla tuntojamme yhteiskuntaa, ihmisiä ja kaikkee pahaa kohtaan. Kaikki meistä kirjotti lauluja mutta eniten niitä kirjotti kuitenkin Hannu, jolle oli suotu luovuuden lahja.
Yläasteen aika meni soitellessa, kylillä juopotellessa, tupakan ja välillä huumeidenkin parissa. Me sekoiltiin ja iskettiin muijia. Se oli hyvää aikaa se. Koulussa me käytiin harvoin vaikka porukoilta tulikin puhutteluja tiuhaan tahtiin. Me ei jaksettu niistä välittää. Meijät tunnettiin kylillä hyvin ja moni vihas meitä. kukaan ei uskaltanu kuitenkaa koskaa käyä kimppuu, koska Teppo on nii iso kundi että se kaataa monta jätkää kerralla ihan tosta vaa.
Hannu oli meistä se rauhallisin. Hannu ei puhunu paljoa mutta sillon, ku se puhu niin siltä tuli asiaa. Eikä Hannu koskaan tapellu kenenkään kanssa. Jos joku tuli sille aukoon päätä, se käänty tyynen rauhallisesti ympäri eikä kiinnittäny aukojaan mitään huomiota.
Ysin päättäreitten jälkeen sitten tapahtu se. Me lähettii neljästään kylille riehumaan. Me ryypättiin, naurettiin ja huudettiin. Yhtäkkii Hannu vaan kaatu maahan eikä se ollu juonu sillon ku pari kaljaa. Me yritettiin herättää Hannu mutta se ei vaan heränny. Siinä mä, Jape ja Teppo lähettiin sitten kantaan Hannu sairaalaan kaatosateessa ja kännissä ja sairaalaan oli muutama kilometri matkaa.
Hoitajat otti Hannun ja meijät ajettiin ulos sairaalasta ja ku me aamulla palattiin, Hannu makas heikkona sairaalavuoteella. Se käänty kattoon meitä ja uskokaa tai älkää, jätkä hymyili onnellisena ja täysin rauhallisena.
”Mulla on aivosyöpä”, Hannu ilmotti. Mä, Jape ja Teppo meinattiin pyörtyä eikä itku ollu lähellä. Mutta kovina jätkinä me ryhdistäydyttiin eikä näytetty tunteitamme. Siinä me vaan juteltiin Hannunkaa ja yritettii kertoa sille piristävii juttuja. Mutta se oli mahdotonta, ku Hannu vaan hymyili siinä onnellisena, kuin onnellisin ihminen maan päällä
Hannun sedällä ei ollu varaa leikkaukseen ja Hannun piti vaan oottaa viimestä päiväänsä. Mutta mä, Jape ja Teppohan ei sitä sallittu. Me kerättiin ne rahat ja tehtiin niin pirusti hommia, ku pystyttii. Ku me sitte mentii sairaalaa ja kerrottii Hannulle, että meillä oli rahat leikkaukseen, Hannu vastas:
”Kiitti jätkät. Mä arvostan tätä todella. Mutta mä en halua sitä leikkausta. Mä oon elämäni saanu. Antakaa ne rahat jolleki, joka ei oo vielä päivääkää eläny.”
Niin me sitten tehtiin Hannun toivomuksen mukaan, olihan Hannu meijän ystävä. Ja kyllä mä ymmärrän, miks Hannu ei sitä leikkausta halunnu. Mä tiiän myös, että Jape ja Teppokin ymmärsi. Te ette ehkä ymmärrä mutta paskaako me oikeesti teijän mielipiteistä välitetää.
Sitten koitti Hannun viimenen päivä. Hannu pyysi, että me tultais yöllä hakeen se sairaalasta ja mentäis vielä kerran ladolle. Niinhän me sit tehtii. Me soitettiin muutama biisi ja naurettiin ja pidettiin hauskaa niinkö Hannu oli toivonukkin vaikka me ois oikeesti tahottu mennä kotiin rääkymää ko kakarat. Ku me lopetettii yks biisi, Hannu avas ekaa kertaa koko yönä suunsa.
”Mä oikeesti rakastan teitä. Te ootte mun todellinen perhe. Teijän takia mä oon saanu nii mahtavan elämän, että mä oon ja oon ollu aivan helvetin onnellinen”, Hannu sano ja me oltiin kaikki vähän aikaa hiljaa. Me ei rääytty, eihän me voitu, me oltiin kovii jätkii.
”Nyt vedetään”, Teppo rikko hiljasuuden ja me vedettiin. Me vedettiin meijän vika biisi, jota me ei oltu koskaa ennen vedetty niin täysillä ja niin kovaa, että hyvä ettei kylään kuulunu. Me ei tiijetty ees sanoja. ne vaan tuli meijän sisältä, jostain todella syvältä.
Aamulla Hannu sit kuoli. Se kuoli ladossa, missä se haluskin kuolla. Kukaan meistä ei rääkyny Hannun hautajaisissa. Ei me voitu, mehän oltiin kovii jätkii. Mutta mä itkin omassa huoneessa niin kauan, että mun kyyneleet varmaan loppu koko loppuiäksi. Ja niin oli kyllä itkeny Teppo ja Hannuki, tai ainaki niitten silmät oli ihan vitun punaset.
Mutta kuten mä sanoin, Hannu ei oo häipyny mihinkään. Se on vieläki täällä, mun, Japen ja Tepon sydämissä. Ja niin, ku mä sanoin, Hannu käy yhä soittelemassa kitaraansa joskus öisin, ku se saa rauhassa soittaa. Mä, Jape ja Teppo ei koskaa soiteta Hannun kitaraa. Se on Hannun, ei siihen saa koskee. Te pidätte meitä ehkä hulluina mutta vittuakos me teijän mielipiteistä välitetään!
Me ollaan aina oltu ystävii. Mä, Jape, Teppo ja Hannu. Vaikka Hannu ei enää täällä ookkaan, on se silti aina meijän sydämissä. Ja mä tiiän, Jape tietää ja Teppo tietää, että Hannun sielu vierailee meijän luona joskus. Yöllä, kun mä, Jape ja Teppo nukutaan, me kuullaan, kun Hannun kitara soi. Me ei koskaan puhuta siitä toisillemme mutta me tiietään, että me kaikki kuullaan se. Me tiietään, että se on Hannu, joka kitaraa soittaa. Te voitte pitää meitä hulluina mutta paskaako me teijän mielipiteistä välitetään!
Hannun elämä ei ollu helppoa. mä muistan kerran, ku mä, Jape, Teppo ja Hannu oltiin kuus vuotiaita. Me istuttii hiekkalaatikolla leikkimässä. Hannu oli ilonen, se nauro ja hymyili sitä aitoa hymyä, joka harvoin sen kasvoilla kävi. Se oli sellanen hymy, joka valaisi koko alueen ja herkisti kaikkien sydämen. Sitten, yhtäkkii Hannun hymy katos, se tuijotti mua, Japee ja Teppoo surullisena.
”Heippa. Mä lähen nyt helvettii”, Hannu sano, sit se käänty tuijottaa sen mutsia, joka vilkutti sille, pakotti hymyn kasvoilleen ja juoksi mutsinsa luokse. Ja Hannu oli vasta kuus vee.
Tokalla luokalla Hannun faija tappo Hannun mutsin ja ittensä. Se faija olis varmaan tappanu Hannunki mutta Hannu kuuli, kun sen faija tuli kotiin. Se näki, kun sen faija tappo Hannun mutsin ja Hannu juoksi avojaloin yövaatteet päällä kahenkymmenen asteen pakkasessa ulos. Se juoksi herättämään mut, Japen ja Tepon ja me lähettii Hannun mukaan kertomaan kytille, mitä oli tapahtunu. Hannu ei koskaan itkeny sen vanhempia. Se ei edes surru niitä. Te voitte sanoa, että Hannu oli kylmä mutta paskaako me vieläkään välitetään teijän mielipiteistä.
Hannu meni asumaan sen sedän luokse, mikä oli yks parhaista asioista Hannun elämässä. Hannun setä oli istunu vankilassa kaks vuotta ja sillä oli merkintöjä rikosrekisterissä. Mutta Hannu pyytämällä pyys päästä asumaan setänsä luokse ja lopulta sen pyyntöön ihme kyllä suostuttiin. Kattokaas, Hannun setä oli ottanu virheistä opikseen ja se todella välitti Hannusta ja piti pojasta huolta niin hyvin kuin vain osas, ainaki paremmin, ku Hannun oikeet porukat.
Kutos luokalla me perustettiin bändi. Tai no ”bändi” mutta meille se oli tärkee. Kaikki alko siitä, ku Hannu yks aamu ei tullu kouluun. Keskellä päivää se ilmesty sit sinne, paiskas luokan oven auki ja tuijotti mua, Japee ja Teppoo sokaisten koko luokan hymyllään, joka oli korvissa asti. Maikka ja muut oppilaat ei saanu sanaa suustaan, ne vaan tuijotti monttu auki Hannua.
”Jätkät. Tää teijän pitää nähä”, Hannu sano. Kaikki tiesi, keitä Hannu tarkotti. Niinpä mä, jape ja Teppo kerättiin, kamat, noustiin ylös ja käveltiin ulos luokasta maikan vaan tuijottaessa Hannua monttu auki. Ja miks Hannu meijät tuli hakemaan? Se oli löytäny täysin ehjät rummut kaattikselta. Joku idiootti oli heittäny ne menee!
Jape ilmotti heti, että siitä tulee rumpali ja kyllä se jätkä osas rumpuja hakata ja lujaa hakkaski. Teppo oli saanu porukoiltaan huuliharpun, jota se alko soitteleen ja Hannu sai setänsä vanhan kitaran. Mä, musta tuli laulaja. Me soitettiin meijän keskeltä mehtää löydetyssä vanhassa ladossa. Me oltii jo aikasemmin raahattu sinne vanha, likanen sohva kaattikselta ja yks laho kaappi. Se paikka oli täynnä hämähäkinseittej mutta hannu ei halunnu pyhkiä niitä pois. Se sano, että hämähäkit teki ison työn eikä niitä saanu tuhota vaan, koska ne oli epämiellyttävii. Soitinki meillä oli. Sellane vanha, joka soitti isoja vinyylilevyjä, jolla me kuunneltii Ramonesia, Beatlesia, Elvistä, Irwinii, mitä nyt millonki.
Meijän musiikki ei ehkä kuullostanu miltää maailman parhaalta mutta meille se toi lohtua, eniten tietysti Hannulle. Me purettiin musiikilla tuntojamme yhteiskuntaa, ihmisiä ja kaikkee pahaa kohtaan. Kaikki meistä kirjotti lauluja mutta eniten niitä kirjotti kuitenkin Hannu, jolle oli suotu luovuuden lahja.
Yläasteen aika meni soitellessa, kylillä juopotellessa, tupakan ja välillä huumeidenkin parissa. Me sekoiltiin ja iskettiin muijia. Se oli hyvää aikaa se. Koulussa me käytiin harvoin vaikka porukoilta tulikin puhutteluja tiuhaan tahtiin. Me ei jaksettu niistä välittää. Meijät tunnettiin kylillä hyvin ja moni vihas meitä. kukaan ei uskaltanu kuitenkaa koskaa käyä kimppuu, koska Teppo on nii iso kundi että se kaataa monta jätkää kerralla ihan tosta vaa.
Hannu oli meistä se rauhallisin. Hannu ei puhunu paljoa mutta sillon, ku se puhu niin siltä tuli asiaa. Eikä Hannu koskaan tapellu kenenkään kanssa. Jos joku tuli sille aukoon päätä, se käänty tyynen rauhallisesti ympäri eikä kiinnittäny aukojaan mitään huomiota.
Ysin päättäreitten jälkeen sitten tapahtu se. Me lähettii neljästään kylille riehumaan. Me ryypättiin, naurettiin ja huudettiin. Yhtäkkii Hannu vaan kaatu maahan eikä se ollu juonu sillon ku pari kaljaa. Me yritettiin herättää Hannu mutta se ei vaan heränny. Siinä mä, Jape ja Teppo lähettiin sitten kantaan Hannu sairaalaan kaatosateessa ja kännissä ja sairaalaan oli muutama kilometri matkaa.
Hoitajat otti Hannun ja meijät ajettiin ulos sairaalasta ja ku me aamulla palattiin, Hannu makas heikkona sairaalavuoteella. Se käänty kattoon meitä ja uskokaa tai älkää, jätkä hymyili onnellisena ja täysin rauhallisena.
”Mulla on aivosyöpä”, Hannu ilmotti. Mä, Jape ja Teppo meinattiin pyörtyä eikä itku ollu lähellä. Mutta kovina jätkinä me ryhdistäydyttiin eikä näytetty tunteitamme. Siinä me vaan juteltiin Hannunkaa ja yritettii kertoa sille piristävii juttuja. Mutta se oli mahdotonta, ku Hannu vaan hymyili siinä onnellisena, kuin onnellisin ihminen maan päällä
Hannun sedällä ei ollu varaa leikkaukseen ja Hannun piti vaan oottaa viimestä päiväänsä. Mutta mä, Jape ja Teppohan ei sitä sallittu. Me kerättiin ne rahat ja tehtiin niin pirusti hommia, ku pystyttii. Ku me sitte mentii sairaalaa ja kerrottii Hannulle, että meillä oli rahat leikkaukseen, Hannu vastas:
”Kiitti jätkät. Mä arvostan tätä todella. Mutta mä en halua sitä leikkausta. Mä oon elämäni saanu. Antakaa ne rahat jolleki, joka ei oo vielä päivääkää eläny.”
Niin me sitten tehtiin Hannun toivomuksen mukaan, olihan Hannu meijän ystävä. Ja kyllä mä ymmärrän, miks Hannu ei sitä leikkausta halunnu. Mä tiiän myös, että Jape ja Teppokin ymmärsi. Te ette ehkä ymmärrä mutta paskaako me oikeesti teijän mielipiteistä välitetää.
Sitten koitti Hannun viimenen päivä. Hannu pyysi, että me tultais yöllä hakeen se sairaalasta ja mentäis vielä kerran ladolle. Niinhän me sit tehtii. Me soitettiin muutama biisi ja naurettiin ja pidettiin hauskaa niinkö Hannu oli toivonukkin vaikka me ois oikeesti tahottu mennä kotiin rääkymää ko kakarat. Ku me lopetettii yks biisi, Hannu avas ekaa kertaa koko yönä suunsa.
”Mä oikeesti rakastan teitä. Te ootte mun todellinen perhe. Teijän takia mä oon saanu nii mahtavan elämän, että mä oon ja oon ollu aivan helvetin onnellinen”, Hannu sano ja me oltiin kaikki vähän aikaa hiljaa. Me ei rääytty, eihän me voitu, me oltiin kovii jätkii.
”Nyt vedetään”, Teppo rikko hiljasuuden ja me vedettiin. Me vedettiin meijän vika biisi, jota me ei oltu koskaa ennen vedetty niin täysillä ja niin kovaa, että hyvä ettei kylään kuulunu. Me ei tiijetty ees sanoja. ne vaan tuli meijän sisältä, jostain todella syvältä.
Aamulla Hannu sit kuoli. Se kuoli ladossa, missä se haluskin kuolla. Kukaan meistä ei rääkyny Hannun hautajaisissa. Ei me voitu, mehän oltiin kovii jätkii. Mutta mä itkin omassa huoneessa niin kauan, että mun kyyneleet varmaan loppu koko loppuiäksi. Ja niin oli kyllä itkeny Teppo ja Hannuki, tai ainaki niitten silmät oli ihan vitun punaset.
Mutta kuten mä sanoin, Hannu ei oo häipyny mihinkään. Se on vieläki täällä, mun, Japen ja Tepon sydämissä. Ja niin, ku mä sanoin, Hannu käy yhä soittelemassa kitaraansa joskus öisin, ku se saa rauhassa soittaa. Mä, Jape ja Teppo ei koskaa soiteta Hannun kitaraa. Se on Hannun, ei siihen saa koskee. Te pidätte meitä ehkä hulluina mutta vittuakos me teijän mielipiteistä välitetään!
Vastaukset 3
Vanhimmat
hauskakin tarina, tämän näen jotenkin laajemman tarinan sisäkertomuksena, ei ihan sellasenaan ole ehkä toimiva, mutta ihan hyvä
Tarina vei mukanaan. Olen erimieltä kuin edellinen kirjoittaja tuosta kehyksestä. Novelli pääsi juuri tuolla tavalla oikeuksiinsa.
Puhekielellä kerrottuna tekstille syntyi aivan toisenlaisen tunnelman, kuin jos tarina olisi kerrottu kirjakielellä. Siihen pystyi hyvin sen vuoksi eläytymään ja kertojan minälle tuli rivien välistä yhteiskuntaa kapinoivan yksilön leima:)
Novellista paistoi surullisuus, jota tuollainen ihmiskohtalo kantaisikin mukanaan. Ja kaikesta huolimatta Hannu hymyili..
Hienoa, kannattaa tarjota kustantajalle. Varsinkin jos sinulla on enemmän tuollaisia novelleja :)
Pidin tekstistä kovasti. Tuntui uskottavalta. Ja pidän ajatuksesta, että olosuhteista huolimatta ihminen voi kuolla itse tyytyväisenä elämään, jonka sai elää.