Sairastin rintasyövän,leikkaus oli tammikuussa -08,hoidot alkoivat maaliskuussa ja loppuivat elokuussa.
Nyt se on ohi,olen teve: mutta,miksi en pysy mukana tässä kaikessa henkisesti?
Olen aloittanut syyskuussa työt ja kaiken pitäisi olla nyt hyvin.Mutta kun ei ole,en tunne minkäänlaista elämäniloa,en osaa nauttia elämästä.
Kuvittelin hoitojen aikan miten ihanaa kaikkki on sitten,kun hoidot on ohi.Mutta niin ei vaan ole,tuntuu,että mikään ei olekaan hyvin.
Minulla on päällisin puolin kuitenkin asiat ihan hyvin,hyvä työ,hyvät työtoverit,hyvä puoliso ja lapset,nämä ihanat 14v. kaksospojat.
Mutta sisältä päin olen kuin tuuliajolla,mitä olen kokenut,mitä minulle on tapahtunut,mitä on takana,mitä edessä...
En vain saa otetta elämääni , enkä entistä iloa.
Pystyn hyvin salaamaan nämä sisäiset tuntemukseni perheeltäni,työtovereiltani,ystäviltäni.
En halua kenenkään huolestuvan,elän kuin sivuosassa omaa elämääni.
Teidän mielestänne tämä varmaan kuullostaa teeskentelyltä,turhan valittamiselta ja typeryydeltä.
Purin näin kuitenkin sisäisiä tunteitani jotka joudun muuten pitämään piilossa.
Tiedän,että ehdotatte terapiaa,kenties lääkitystä.
Tälläista olen itsekkin ajatellut ja kirjoitin tänne lähinnä siksi,että kertoisitteko,onko teillä ollut hoitojen jälkeen tällaisia tunteita,vai olenko ainoa,poikkeus?
Nyt se on ohi,olen teve: mutta,miksi en pysy mukana tässä kaikessa henkisesti?
Olen aloittanut syyskuussa työt ja kaiken pitäisi olla nyt hyvin.Mutta kun ei ole,en tunne minkäänlaista elämäniloa,en osaa nauttia elämästä.
Kuvittelin hoitojen aikan miten ihanaa kaikkki on sitten,kun hoidot on ohi.Mutta niin ei vaan ole,tuntuu,että mikään ei olekaan hyvin.
Minulla on päällisin puolin kuitenkin asiat ihan hyvin,hyvä työ,hyvät työtoverit,hyvä puoliso ja lapset,nämä ihanat 14v. kaksospojat.
Mutta sisältä päin olen kuin tuuliajolla,mitä olen kokenut,mitä minulle on tapahtunut,mitä on takana,mitä edessä...
En vain saa otetta elämääni , enkä entistä iloa.
Pystyn hyvin salaamaan nämä sisäiset tuntemukseni perheeltäni,työtovereiltani,ystäviltäni.
En halua kenenkään huolestuvan,elän kuin sivuosassa omaa elämääni.
Teidän mielestänne tämä varmaan kuullostaa teeskentelyltä,turhan valittamiselta ja typeryydeltä.
Purin näin kuitenkin sisäisiä tunteitani jotka joudun muuten pitämään piilossa.
Tiedän,että ehdotatte terapiaa,kenties lääkitystä.
Tälläista olen itsekkin ajatellut ja kirjoitin tänne lähinnä siksi,että kertoisitteko,onko teillä ollut hoitojen jälkeen tällaisia tunteita,vai olenko ainoa,poikkeus?
Vastaukset 22
Vanhimmat
Nyt se on ohi... niinhän se on.
Olet kuitenkin kokenut aika suuren elämän mullistuksen jos näin voi sanoa, ihan niinkuin itsekin jokunen vuosi sitten. Vaikka se on ohi, niin eihän elämä voi palata ennalleen eli siihen tilanteeseen joka oli ennen tätä sairautta ja kokemusta. Väkisinkin siinä matkan varrella tulee pohdittua yhtä sun toista, ihmissuhteita, elämää, kuolemaa, jne. Ja kaikki tämä plus nykyinen elämäntilanne, ennenkaikkea ihmissuhteet siinä (perhe, suku, ystävät, kaverit, tuttavat, jne.) vaikuttavat siihen mitä tänään olemme. Kaikilla em. ihmisillä on omat elämänsä ja kokemuksensa. Miten sitten siihen kytkeä vielä oma sairaus! Tämä kaikki ei ole helppoa. Itse olen joutunut tekemään jonkun verran aivotyötä siinä että olen päässyt näiden asioiden kanssa jonkunlaiseen sopusointuun.
Yksittäiselle ihmiselle tämä on aikamoinen juttu. Terapiaa suositellaan. Varmaankin on paikallaan saada jonkunlaista vertaistukea, käydä terapiassa jonkun ammattiauttajan luona, tavata muita vastaavan kokeneita kanssaihmisiä, tai kirjoittaa kokemuksista vaikkapa näillä palstoilla, jotta se tasapaino asioiden suhteen löytyisi.
Uskon, että asia järjestyy kohdallasi kyllä. Älä kiirehdi, ota jokainen päivä vastaan sellaisena kuin se tulee, välillä on huonoja päiviä, välillä taas hyviä. Siitä se pikkuhiljaa lähtee.
Niin ainakin mulle kävi. Nyt kun jälkeenpäin ajattelen tuota syöpäkokemusta niin se tuntuu kaikkine hoitoineen ikäänkuin pahemman luokan flunssalta, josta sitten selvisin.
saman kokeneita,et ole ainoa,et todellakaan.
Enkä usko että yksikään syöpään sairastunut pääsisi jaloilleen heti hoitojen loputtua - se on pitkä prosessi.
Sen voi ymmärtää vain saman kokenut ja meitä on täälläkin monta,valtameri täyttyisi meidän kaikkien kyyneleistä.
Olet selviytyjä, hyvä syövästä toipunut ihminen!Kerro tuntemuksiasi.
Voimia eteenpäin tapapuolisesti jokaiselle!
Jokaiselle!
meitä on vaikka kuinka monta.Eikö sinulla ole hyvää ystävää jolle voisit kertoa kaiken?
Se helpottaa,puhun kokemuksesta.Syöpäyhdistyksillä on myös tukihenkilöitä,jotka kuuntelee ja auttaa voimiensa mukaan.Sitten on myös sopeutumisvalmennuskursseja.Tietoa saa syöpäyhdistyksiltä ja Kelasta.
Voimia sinulle ja kaikesta huolimatta Hyvää Kevättä
toivottelee saman kokenut kanssasisar.
5-vuotiskontrollit takana, mammo ja ultra ok. Verikokeiden tuloksen kuulen ensi viikolla lääkäriltä. Pitäisi olla kai pää pilvissä, mutta en vaan ole. Olen tätä yrittänyt analysoida, jutella asiantuntijodien kanssa yms. Jopa töissä olen maininnut tästä, silläkin uhalla, että saan seinähullun leiman.
Aion taas yrittää puhua lääkärin kanssa tästä, onneksi sain naislääkärin. Miesonkologi on vielä enemmän ymmällä näistä henkimaailman asioista, ainakin minun kokemukseni mukaan.
Sitten tuntee vielä syyllisyyttä kun on kalliisti hoidettu eikä ole onnellinen. Miksei tämä ns. jatkoaika olekaan sitä, mitä kuvittelin?
En ole pystynyt muuttamaan mitään, en ole parempi ihminen, töissä olen edelleen se ylitunnollinen puurtaja. Syön liikaa herkkuja, en jaksa liikkua. Se on muuttunut, että ennen syöpää oli kiva joskus käydä ulkona, tanssimassa. Nyt tuntee itsensä hyvin ulkopuoliseksi menomestoissa. Eikä alkoholi vaan maita enää.Toki siihen vaikuttaa ikäkin.
Jospa vihdoin alkaisi kehittämään henkistä minäänsä, meditaatio voi olla minulle se juttu. En ole uskovainen, tiedän että heillehän tuokin on saatanasta. Minulla on jo mielialalääkitys, ilman sitä en jaksaisi käydä töissä. Ihmiset repivät toisiaan työpaikoilla riekaleiksi ja jos jonkun huomataan olevan herkempi, kimppuun vaan.
Joka tapauksessa kaunista kevättä kaikille kohtalotovereille, itse odotan kesää ja lomaa...vapaana stressistä saa olla muutaman viikon.
ja hoidot annettu,en usko itseäni terveeksi,odotan vaan mistä se leviää,enkä kauaa uako elävänikään.
minäkin ajattelin että kaikki ei ole hyvin ja että se on uusiutunut.... Mutta ei se ollut vaan paine kasvanut ja mulle pistettiin shuntti ja elämä jatkuu....
Uskon että kyllä sen sitten tietää ja arvaa kun *kaikki ei ole hyvin*
niinkuin minäkin arvasin vaikkei siihen muut uskoneetkaan ennen kuin näkivät tuloksen magneetti kuvassa...
itselläni ei ollut hoitoja, vain leikkauksia, mutta minulla itseluottamus on romahtanut ihan kokoonaan ja haukun itseäni melkein koko ajan koska minusta tuntuu että olen kaikessa hitaampi ja huonompi kuin muut! Mielestäni tämä alkoi olla hälyttävää kun näin untakin jossa en osannut tehdä mitään oikein
ja mulla oli aivokasvain,ja sairastuin vuosi sitten syksyllä...
toipumiseen ja asioiden (tekemisten) hallintaan. Ymmärrän, että toisinaan voi tuskastua itseensä jos tuntee ettei ole ennallaan, mutta se menee ajan kanssa ohi. Sinä olet vielä toipilas ja kestää aikansa ennen kuin siellä leikkausalueella on resursseja uuden oppimiseen. Älä siis ole itsellesi vihainen, vaikka tuntisitkin itsesi hitaammaksi tai erilaisemmaksi kuin muut. Sinulla on koko elämä edessä ja aikaa vaikka mihin ihanuuksiin.
Minulla on kuudesluokkalainen pojanpoika, jolta leikattiin muutama vuosi sitten aivokasvain. Lääkäreiden mukaan se oli "erittäin vaikeasti poistettava sirppisolukasvain" ja vieläkään ei tiedetä mikä se oli tai miten oli kehittynyt. Niitä kasvainleikkeitä on lähetetty tutkittavaksi ulkomaita myöten, mutta sitä viisasta ei ole vielä löytynyt, joka sen kasvaimen olisi osannut analysoida.
Tämä lapsi oli sairastuessaan tokaluokkalainen ja parin vuoden ajan siitä leikkauksesta ilmeni hänelläkin motoorisia ongelmia, hitautta ja keskittymiskyvyn puutetta ym. oppimisvaikeuksia. Ajan kanssa ne haitat on hävinneet ja nyt hän on ihan normaali vilkas pikku-murkku.
Uskon ja toivon, että sinullekin koittaa paremmat fiilikset, kunhan maltat antaa niille aivoillesi aikaa toipua.
Halit sinulle!
T. Rintasyövän sairastanut 50 mummo
kiitos!
p.s. se olisi helpompaa jos muut eivät "asioista" huomauttelisi, tai se vaikuttaisi muuten normaaliin koulunkäyntiini, olen ammattikoulussa joten käytäntöä riittää ja hitaus ja huonontunut (putki)näkö ei ole paras mahdollinen yhdistelmä.
Valitettavasti ihmiset on raadollisia ja erilaisuuden hyväksyminen on vaikeaa. Onhan sinun opettajat tietoisia tuosta leikkauksesta? Jos eivät, niin suosittelen kertomaan siitä koulussa, sillä arvioinninhan tekee se opetushenkilökunta ja kun taustat on tiedossa niin osaavat tiedostaa mistä mikin johtuu.
Tälle kertomalleni pojalle oli opettaja tuonut syyslukukauden alkaessa sängyn luokkaan (leikattiin heinäkuussa), eli hänelle annettiin lupa levähtää jopa oppitunnin aikana.
Tuota toipumista vierestä seuranneena minusta tuntuu, että ihmisen aivot todella tarvitsevat aikaa toipumiseen ja ne taidot palautuvat ajan kanssa. Ihmisen aivotoiminta on siitäkin kummallinen, että vaikka joku osa tuhoutuu, niin toinen osa ottaa nekin tehtävät hoitaakseen.
Tsemppiä sinulle ja muista, että kukaan täällä ei ole ihmistä kummempi, eli puutteita löytyy jokaisesta ja se riittää, kun tekee parhaansa!
joo tietää ne mut en tie onko mitenkää erityisemmin huomioitu, ei ainakaan niin että olisin itse sen huomannut....
En sitten tiedä olisiko mun pitänyt mennä erityisluokalle tai mukautettuja opintoja käydä muuten.... tai jotain...
linjoilla. Ajattelin sinua päivällä töissäkin ja toivoin, että sinulle paistaa sisäinen aurinko.
Usko vaan, että jokainen on tässä elämässä paikkansa löytänyt ja sinun nuoruudellasi ehdit valmistumaan useampaankin ammattiin. Jos tuo nykyinen koulu käy liian raskaaksi niin kehittele suunnitelma-B, vaihtoehtoja varmaan löytyy.
Olen aikanaan itsekin lähtenyt vielä kolmikymppisenä opiskelemaan uuteen ammattiin ja kulutin kolme vuotta ryhmässä, jossa nuorimmat olivat suoraan peruskoulusta ja tätäkin työtä olen tehnyt yli 20 vuotta. Alkuun se minunkin opiskelu tuntui ettei tästä mitään tule, kun pelkän repun pakkaamiseen meni koko ilta. Lukujärjestys oli nimittäin täyttä hebreaa lyhennyksineen ja luokkanumeroineen. Monesti mietin, että mitä ihmeen aineita nämä mat ja talmat oikein on?
Kyllä sinä pärjäät, sillä nykynuoret on tosi fiksua porukkaa. Kaivat vaan taikapussista kauhallisen itseluottamusta ja ei muuta kuin huolet pois ja menoksi, neuvoo tämä mummo.
Haleja!
Olen sitä ajatellutkin että olisin aloittanut kaksoistutkinnon eli kävisin lukiota samallaa, mutta taitaapi jädä, menee liian hankalaksi... kaai... ja voinhan käydä iltalukion myöhemmin
Kun mulla oon jo tarkat suunnitelmat mihin meen töihin ja siksi ajatellutkin että minulla täytyisi olla juuri tuo B-suunnitelma.
Kun omaa yritystä olen suunnitellut, ja jos se ei kannatakkaan...
T:tyttö 17
että sulla on noita suunnitelmia ja tavoitteita. Toteutat sitten niitä omien voimiesi mukaan, sillä mikäpä kiire tässä on valmiissa maailmassa. Se kaksoistutkinto on kuulemani mukaan aika rankka puristus, joten mieti kannattaisiko tosiaan edetä yksi vaihe kerrallaan.
Minä opettelen vasta tällä iällä olemaan itselleni armollinen ja tekemään asiat yhden kerrallaan loppuun saakka. Työt ei nimittäin tekemällä lopu, joten turha stressata itseään turhalla kiireellä. Asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen ja opetella organisoimaan sitä omaa ajankäyttöään, sillä elämän pitää olla muutakin kuin ainaista suorittamista.
Mukavaa, kun on viikonloppu edessä. Olen tilannut meidän taapero-ikäisen lapsenlapsen kylään ja saan pöristellä pikkumiehen kanssa lattialla lelujen seassa.
Mukavaa viikonloppua sinulle!
Ihan tutulta kuullostaa tuntemuksesi. Hae vaan apua. Älä jää yksin. Puhu myös perheellesi.
Minun oli vaikea sopeutua siihen, että minä sain osakseni sairauden, joka pysäytti minut sillä hetkellä. Koin uudenlaisia tunteita. Elämääni hallitsi sillä hetkellä masennusreaktio ja samanaikainen ahdistus. Mielenkuva oli täynnä kysymysmerkkejä, joihin en saanut heti vastauksia. En muista tunteneeni juurikaan kipua, koska mieleni on tehnyt minulle kivusta harhan.
Lähes kaikki ihmiset, kuten minäkin reagoin vaikeaan elämäni tapahtumaan psyykkisillä oireilla. Masentuneen mielialan lisäksi koin sarjan muita mielentiloja kuten itkuisuutta, ärtyneisyyttä, toivottomuutta, sydämen tykytystä, hengenahdistusta ja vapinaa. Toisinaan käyttäydyin hyvinkin päällekäyvästi ja aggressiivisesti, halusin rikkoa muiden oikeuksia ja sosiaalisia normeja, sekä sääntöjä, tehostaakseni omaa tilaani muiden kustannuksella.
Lähtötilanne oli se, että olin jäänyt kiinni tapahtuneeseen, elin sitä yhä uudelleen ja uudelleen ajatuksissani, tunteissani ja mielikuvissani. Toistin kysymystä; Miksi Minä? Minun kohdallani iso toistuva trauma johti persoonallisuuden muutokseen, pysyvään en vielä tiedä.
Tunteiden hallinta vaikeutui, sitä seurasi kohtuuton kohteeton viha, ärtyisyys, kiukku, aggressiivisuus ja jopa hysteria. Seurauksena oli tietynlaista itsetuhoisuutta ja korostunutta riskinottoa. Toisaalta lamaannuin täysin. Minulla ei ollut kykyä toimia. Paniikki otti ajoittain vallan. Sain ahdistuskohtauksia, kiihtymystiloja ja olin yliaktiivinen kunnes väsyin päiväkausiksi.
Koin etten pystynyt mihinkään enkä saanut mitään hyvää aikaan. Aloin mitätöidä ja hävetä itseäni. Paha oloni muuttui myös toisinaan fyysiseksi. Koin heikkouden tunnetta, voimattomuutta, unettomuutta, hengitysvaikeuksia, sydämen tykytyksiä, ruokahaluttomuutta ja kaikenlaisia muita särkyjä.
Minun virtaheponi, syöpä, oli nostettu olohuoneessani keskelle lattiaa ja sitä me kaikki tuijotimme.
Diagnoosi vakavasta sairaudesta, syövästä, jakaa elämän kahteen osaan, aikaan ennen ja aikaan jälkeen diagnoosin. Sen jälkeen elämä ei enää koskaan ole ennallaan. Ihminen, minä, jouduin vastakkain konkreettisesti kuoleman todellisuuden, oman elämän rajallisuuden ja katoavuuden pirstaleiksi ja tulevaisuuteni sortui. Diagnoosi tuli yllätyksenä, niin kuin se tulee aina. Siihen ei pysty varautumaan koskaan täysin, eikä ennakoimaan sen mukanaan tuomia vaikutuksia ja seurauksia.
Diagnoosi siirsi minut toiseen todellisuuteen. Se, mikä ennen määritti minun elämääni, muuttui, minusta terveestä ihmisestä, tuli sairas, potilas. Havaitsin rajallisuuteni ja samalla minulle todentui se minkä olin aina tiennyt; minäkään en ole kuolematon.
Syövän ei tarvitse muuttua, jotta minä voisin muuttua. Syöpä ei saa pakottaa minua kasvattamaan linnoitusta, eikä syövän muuri voi estää minua purkamasta omaani. Jäljellä on suuri suunnaton suru siitä, mikä minulle tapahtuu nyt tällä hetkellä. Suru löytyy vihan alta sen jälkeen kun viha ja suuttumus ovat laantuneet. Sitä voi olla vaikea tiedostaa ja tavoittaa tunteen tasolla.
Surun tullessa pintaan, sitä ei dramatiikka tavoita. Kuitenkin sen läpikäymiseen menee pitkä aika.
Pikkuhiljaa olin päättänyt selviytyä kaikesta huolimatta. Olin selviytyjä, selviydyin päivästä toiseen eteenpäin. Minä selviän itseni kanssa, mutta ajatus siitä miten muut minusta ajattelevat väsyttää ja arveluttaa. Jos yksikään katsoo minua säälivin ilmein, niin… mitä sitten?
Olisin toivonut, että kaikki läheiseni olisivat kohdelleen minua kuten ennenkin, eikä kuten joko spitaalista tai säälittävää olentoa. Ensimmäiseen puoleen vuoteen ei meillä ollut muuta puhuttavaa kuin syöpä ja kuolema. En ollut valmis lannistumaan, enkä varsinkaan ollut valmiina kuolemaan.
Kukaan ei tiedä, miten elämä nyt näyttäytyy minulle. Se näyttää koko kirjavuutensa, se sykkii ja loistaa kuin yön kirkkain tähti selkeällä taivaalla. Se polttaa ruumista, eikä varsinkaan jätä rauhaan.
On helppo surra menetettyä unelmaa ja itkeä sen alta paljastunutta karua todellisuutta. On aika haudata kuvitelmat ja sanoa jäähyväiset surulle. Varjo menneestä surusta seuraa mukana, mutta ei enää ole keskeinen asia elämässä. Suru on lähellä pintaa ja se antaa mahdollisuuden samaistua toiseen surevaan, mutta ei enää hukuta.
Tekosyiden keksimisen aika on ohi. Enää ei ole syytä jättää sanomatta tai tekemättä mitään. Tämän aika on nyt heti. Mitä järkeä on tuhlata enää enempää elämäänsä tyhjään ja turhanpäiväiseen tai sekundaariseen ajatukseen ja toimintaa. Jäljelle on jäänyt vain se, mikä on olennaisinta. Elämä itse.
Vaikeuksissa meitä kannattelevat pienen pienet asiat. Ne asiat saavat elämän näyttämään valoisammalta. Niistä kasvaa selviytyminen. Uskomme tulevaisuuteen ja siihen, että siellä odottaa jokin taikka joku. Vaikka elän tässä ja nyt palan halusta nähdä vielä jotain uutta ja erilaista.
Haluan katsoa kohti, sitä mitä ei vielä ole. Ottaa vastaan sellaista, mitä ei vielä ole tai mitä en ole vielä kohdannut. Tahdon heittäytyä tuulen vietäväksi. On tärkeää ympäröidä itsensä ilolla, elämänhalulla ja positiivisilla ajatuksilla. Saan uneksia uusia unelmia. Tehdä uusia päämääriä, syntyä uudestaan. Antaa tilaa toivolle. Minä itse päätän miten haluan jäljellä olevan aikani käyttää.
Matkakumppanini syöpä oli kelpo nainen: suora, rehellinen, mutkaton, utelias, terävä. Hänen lähtönsä oli minulle vaikeaa, mutta myös samalla minua helpotti tieto uudesta tulevasta ja uudesta elämästä, joka oli vielä kokematta. Ilman kivutta tästä ei selvitty ja kipu palaa aina aika ajoin uudestaan, mutta ei enää niin vahvana. Kipu on tehnyt minusta vahvan ja samalla niin heikon. Olen löytänyt enemmän tunteita, mutta en välttämättä kasvoja niille tunteille. Olen oppinut luopumaan ja olla pitämättä kiinni siitä mikä ei ole minun eikä minun hallinnassani.
Erilaisuus ihmisissä pakottaa meidät kasvamaan, sietämään, tulemaan vastaan, vaikka ei aina kaikkea ymmärtäisikään. Jokaisesta ihmisestä jää jälki elämäsi pyörään, joka ohittaa sinut. Jokaisen on annettava oma muoto omalle elämälleen. Minuus ei lopu ihon pintaan vaan kaivautuu syvemmälle. Me elämme myös itsemme ulkopuolella. Jokainen on toisensa peili, niin kuin silmät on sielun peili. Olen osa elämäni pyörää ja kuitenkin yritän suojautua pienuuteni varaan. Haluan päästää irti. Päästä vapaaksi.
Tiedän, että maailma ei rakastu minun, mutta minulle riittää he, jotka rakastavat minua. '
Tänään olen saattanut syövän viimeiselle rannalle ja palannut itse takaisin. Sitä en tiedä vielä vähään aikaan, että mitä syöpä antoi ja mitä se otti, voin vain arvailla. Annan elämän jatkaa kulkuaan. Sen tiedän, että se on vieläkin vaikea pala. Voisin katkeroitua, mutta en sitä tee. Sillä kuitenkin syöpä on tahtomattaan avannut minulle myös hyviä ovia.
Minulla ja syövällä on hiljainen ja syvä kunnioitus toisiamme kohtaan siitä, että olemme selvinneet molemmat omalla laillamme. Hän on joutunut poistumaan isännästään ja minä olen onnellinen ilman häntä. Viimeiselle rannalle jälkien päähän hiekassa olen minä hänet jättänyt vuoroveden armoille toivoen, että vesi vetäisi hänet yhä kauemmaksi rannasta ja pois, minun ulottumattomiin.
Itse olen kokenut pahanlaatuisen munasarjasyövän 2004, 38 sytoa ja sairaslomaa, se jälkeen elämässäni alkoi terve kausi kunnes keväällä 2008 rysähti uudelleen, leikattiin ja hoidettiin, kunnes sen jälkeen olen nyt ollut terveenä.
en tiedä lohduttavatko ajatukseni siitä, että olemme tietyllä lailla kohtalotovereita tunteisamme ja siinä, että toipumista riittää vaikka muut ns. terveet eivät sitä ympärillä käsitä. Toivon sinulle ja kaikille syövän kokeneille sitkeyttä sairautensa kanssa ja sitä, että pikkuhiljaa kaikki selviytyisivät omalla laillaan.
Tiedän on heitäkin, jotka eivät selviydy, kun kuoleman lautturi tulee ja ohjaa heidät virran yli kuoleman laaksoon, mutta toivon heidän omaisilleen myös lohtua surun hetkellä ja ajatuksen siitä, että poismenneet ovat saaneet levon ja rauhan sairaudestaan. Kaipaus on aina ja ikuisesti, mutta suru haalenee ajan myötä vaikka ei koskaa katoa.
Rakastakaa lähimmäistänne ja tukekaa häntä kun voitte. Yhdessä voimme saada jotain aikaiseksi. Hyvää viikonloppua!
Hyvin osasit kuvailla sitä kaikkea ajatusten ja tunteiden kaaosta, jota syöpä voi tuoda tullessaan ja jota itsekin aikanaan kävin läpi kuolemanpelkoineen kaikkineen.
Nyt siitä on aikaa jo useita vuosia.
Nykyisin ajattelenkin yllättäin niin, että syöpädiagnoosi ei ollutkaan katastrofi, vaan uuden alku. Diagnoosi ei tarkoittanut sitä, että sairastuin, vaan sitä että tervehtyminen voi alkaa. Minähän olin ollut tietämättäni sairas ties kuinka kauan aikaa, sillä syöpähän ei tule yhtäkkiä yllättäin.
Kun sitten sain tietää syövästä, käynnistyi prosessi, joka otti oman aikansa, n. 9 kk: tutkittiin, leikattiin, tutkittiin lisää, annettiin sytostaatteja kuudesti kolmen viikon välein ja tämän päälle vielä viisi viikkoa sädehoitoa. Hoitojen avulla syöpä selätettiin.
Nyt syövän jälkeen, tiedostan elämän ja ihmisen rajallisuuden ja elän päivän kerrallaan. Tuo ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei minullakin olisi tulevaisuuden suunnitellmia ja haaveita tai unelmia. Jos hyvin käy ne toteutuvatkin. Jos jotakin tuosta opin, niin sen ettei menneitä kannata murehtia, eikä huomisesta kannata huolehtia. Kaikki järjestyy aikanaan ja ajallaan.
Voimia kaikille näiden asioiden kanssa kamppaileville.
Hienosti kirjoitettu.
Siinäpä tärkeimmät:)
Sinulla on todella kirjoittamisen lahjat. Osaat hyvin kuvailla tuntojasi. Oli kuin jotain romaania olisin lukenut. Oletko koskaan ajatellut, että sinusta voisi tulla kirjailija?
Uskon, että kirjoituksestasi on paljon hyötyä muille sairaille. Vaikea on kirjoituksestasi ottaa juuri jotain erityistä esimerkiksi, koska tuo kirjoitus kokonaisuudessaan on niin hyvä esimerkki. Olet hyvin oivaltanut ja sitten osaat sen vielä kertoa muille.
Kiitos sinulle sanoistasi! Olen kirjoittanut paljon ja kauan aikaa, myös vuosien aikana kaiken omasta sairastamisestani, minulla on varmaan kirjan verran tavaraa koneella, mutta voi olla, että niinkin siinä käy, että joskus kirja siitä tulee. Itseasiassa kirjoittaminen on lahja siitä, että sairastuin, koska kaikki päivät ja hoidot mitkä istuin ja makasin sairaalassa kirjoitin tuntoja, fiiliksiä, ajatuksia ja teen itsereflektiota edelleen joka päivä. Suosittelen muillekin, käy myös terapiasta, jos ei ole vielä valmis menemään muuten terapeutin juttusille.