Katselen yhtä oravaa,
katsetta kaipaavaa.
Niin ylhäällä se on
se lauta onneton.
Kuin tahallansa siellä,
missä orava on tiellä,
linnut viettää juhlaa
ja jyviänsä tuhlaa.
Jokunen riittää maahan,
kun sinne putoaahan
rikkaitten pöydän muru
ja pienentyyhän suru.
Vaan ei se kauas auta.
Pian edessä on on hauta
ja lapset tekemättä jää.
On tämä yhtä elämää!
Jos lintu näkee nälkää,
niin miksi kielto, älkää!
nälkäistä koskee oravaa,
sen nälkä onhan suurempaa?
Kun puut on nurin hakattu,
myös ruoka roskiin nakattu.
Mitenkä enää elää jaksaisi;
jos ehkä sossu maksaisi?
katsetta kaipaavaa.
Niin ylhäällä se on
se lauta onneton.
Kuin tahallansa siellä,
missä orava on tiellä,
linnut viettää juhlaa
ja jyviänsä tuhlaa.
Jokunen riittää maahan,
kun sinne putoaahan
rikkaitten pöydän muru
ja pienentyyhän suru.
Vaan ei se kauas auta.
Pian edessä on on hauta
ja lapset tekemättä jää.
On tämä yhtä elämää!
Jos lintu näkee nälkää,
niin miksi kielto, älkää!
nälkäistä koskee oravaa,
sen nälkä onhan suurempaa?
Kun puut on nurin hakattu,
myös ruoka roskiin nakattu.
Mitenkä enää elää jaksaisi;
jos ehkä sossu maksaisi?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tässä runossa oli vähän huumoriakin luontokuvauksen ohessa. Siitä tykkäsin.
Olet kyllä oikeassa; yritin saada luontokuvaukseen mukaan vähän huumoria. Mutta se on vaikea ja kuolemanvakava laji ja vielä yhdistettäväksi toiseen vakavaan asiaan, luontoon.
Tässäkin aihe oli sellainen, julma lajisorto lintulaudalla. Toiset katselevat nälkäisinä vieressä toisten ruokailua.
Sinä luonnon suuri ihmettelijä, paljon näkevä ja
kokeva. Runosi puhuu tapahtumista, joita itsekin
seuraan omasta ikkunastani päivittäin, yksi saa
ja toinen jää ilman. Mutta Kurre pitää kyllä puo-
lensa, aina.
Viimeinen säkeistö hiukan hymyilytti, muu kaikki
sitten niin miellyttävää luettavaa kuin olla ja
voi. Eikähän viimeinen säekään siis muuta ollut,
siitä vaan löysin sen huumorin.
Kiitos kauniista sanoistasi vaikka runo ei niitä ehkä ansaitsisi. Mutta luonto kyllä ansaitsee huomiota; siellä ei katseltava hevin lopu. Niin, se kevennys taisi sijoittua loppuun, kuten nelosen uutisissa.
Luontoa eläimineen kun tarkkailee huomaa kauneutta, joskin myös julmuutta (ihmisen näkökulmasta), tarkoituksenmukaisuutta, ehkä luonnon kannalta. Sitten me ihmiset omilla teoillamme sen tasapainoa vääristämme/sotkemme. Oravasta ylhäällä, sossun luukulle, hieman suupieliä nykii.
Mutta luontorunosi voisi kyllä hyvin kuvata myös tätä ihmiselon kurjuutta ja epätasa-arvoisuutta. En tiedä oliko tarkoitus, mutta sellainenkin kuva siitä piirtyi mieleeni. Hyvä, hieman toisenlainen, ajatuksia herättävä runo.
Kiitos viisaasta vastauksestasi. Luonto on kyllä julma mutta tarkoituksenmukainen, ihminen usein pelkästään julma.
Tässä runossa yritin, tosin luvattoman heikosti, kuvata ihmisen mielivaltaista suhtautumista eri eläinlajeihin. Ne torjututkin voivat olla yhtä viehättäviä ja "viisaita" kuin suositut.
Ja kuten aiemmin sanoin huumori on vaikea laji ja luontorunossa vielä vaikeampi.