Sen vihreä varsi nousi maasta kuin uteliaana, mutta hiukan arkana tietämään, mitä pinnalla tapahtuisi. Se kuitenkin nousi ylös vain ohut, seitinohut puku suojanaan. Oli viileä päivä, ja
se värisi tuulessa tähyillen ympärilleen. Se näki muita sen sisaruksia jo juttelemassa. Kukaan ei kuitenkaan ollut uskaltautunut vielä laittaa esille kauniita käsitöitään; noita valkeita, nuppumaisia ja tuoksuvia taideteoksia, mistä kielot olivat olleet jo kauan aikaa hyvin ylpeitä.
Pieni kielo mietti, mietti kovasti, uskaltautuisiko olemaan ensimmäinen. Se oli kovin vaikea kysymys niin nuorelle kielolle. Äkkiä suuret, mustat ja litteät eläimet laskeutuivat sen sisaruksien päälle. Näin valtavat otukset, jotka murskasivat niin paljon niin nopeasti pelottivat kieloa. Se pelkäsi, että sen päälle astuttaisiin ja kauhun käskemänä se päätti tyynnyttää näitä isoja, outoja eläimiä taideteoksillaan. Se pelkäsi myös outojen otusten riippuvia, paksuja tuntosarvia, jotka viistivät maata. Kielo näytti taideteoksensa maailmalle. Mutta otukset olivat jo lähteneet. Kielo ei kuitenkaan ollut helpottunut, koska se tunsi jossain lehtiensä sopukoissa, että ne vielä palaisivat. Ja se oli oikeassa.
Otukset saapuivat seuraavana, kirkkaana päivänä.
Äkkiä, kielon kauhuksi, ylhäältä syöksyi valtava, viisiulokkeinen ja vaaleanpunainen otus. Otus nappasi sen ja lensi korkeuksiin. Kielo oli kauhuissaan. Mitä nyt tapahtuisi? Otus vei sen sisälle outoa valoa hehkuvaan ja isoon luolaan.
Kielo joutui pieneen torniin, joka oli kuiva, kylmä ja sileä. Se pelkäsi kuolevansa janoon ennen
aikojaan, sillä se ja torni laitettiin auringonvalon lähelle. Se oli surullinen.
Yöllä se näki unta; se pääsisi vaaleanvihreään maailmaan kun se kuolisi. Siellä kukaan ei poimisi sitä. Kielo oli rauhallinen. Muutamien päivien päästä kielo oli kuihtunut ja se heitettiin tunkiolle. Jokaisella on elämä, kieloillakin.
se värisi tuulessa tähyillen ympärilleen. Se näki muita sen sisaruksia jo juttelemassa. Kukaan ei kuitenkaan ollut uskaltautunut vielä laittaa esille kauniita käsitöitään; noita valkeita, nuppumaisia ja tuoksuvia taideteoksia, mistä kielot olivat olleet jo kauan aikaa hyvin ylpeitä.
Pieni kielo mietti, mietti kovasti, uskaltautuisiko olemaan ensimmäinen. Se oli kovin vaikea kysymys niin nuorelle kielolle. Äkkiä suuret, mustat ja litteät eläimet laskeutuivat sen sisaruksien päälle. Näin valtavat otukset, jotka murskasivat niin paljon niin nopeasti pelottivat kieloa. Se pelkäsi, että sen päälle astuttaisiin ja kauhun käskemänä se päätti tyynnyttää näitä isoja, outoja eläimiä taideteoksillaan. Se pelkäsi myös outojen otusten riippuvia, paksuja tuntosarvia, jotka viistivät maata. Kielo näytti taideteoksensa maailmalle. Mutta otukset olivat jo lähteneet. Kielo ei kuitenkaan ollut helpottunut, koska se tunsi jossain lehtiensä sopukoissa, että ne vielä palaisivat. Ja se oli oikeassa.
Otukset saapuivat seuraavana, kirkkaana päivänä.
Äkkiä, kielon kauhuksi, ylhäältä syöksyi valtava, viisiulokkeinen ja vaaleanpunainen otus. Otus nappasi sen ja lensi korkeuksiin. Kielo oli kauhuissaan. Mitä nyt tapahtuisi? Otus vei sen sisälle outoa valoa hehkuvaan ja isoon luolaan.
Kielo joutui pieneen torniin, joka oli kuiva, kylmä ja sileä. Se pelkäsi kuolevansa janoon ennen
aikojaan, sillä se ja torni laitettiin auringonvalon lähelle. Se oli surullinen.
Yöllä se näki unta; se pääsisi vaaleanvihreään maailmaan kun se kuolisi. Siellä kukaan ei poimisi sitä. Kielo oli rauhallinen. Muutamien päivien päästä kielo oli kuihtunut ja se heitettiin tunkiolle. Jokaisella on elämä, kieloillakin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minä en pidä tyylistäsi. Yrittää liikaa.
Tämä on taas niitä juttuja, jotka ärsyttävät joka ainoaa foneemia myöten. Onko se minun vai jutun vika, on toinen tarina.
Osoitan kuitenkin sormella:
*
"Sen vihreä varsi nousi maasta kuin uteliaana, mutta hiukan arkana tietämään, mitä pinnalla tapahtuisi."
Eikä ole mitenkään hiottua, huomaan.
Miksi 'kuin uteliaana'? Miksei vaikka vain 'uteliaana' tai 'uteliaasti'?
"hiukan arkana tietämään" - rakenne on perseellään: eihän noin sanota.
Konditionaali lopussa ei ole hyvä; laittaisit vain: 'mitä pinnalla tapahtuu'.
(Ja tässä on muutes aika tyhmä pilkkuvirhe - mutta-alkuinen tässä ei todellakaan ole edes lause, joten pilkku pois sen edestä. Ethän sinä kirjoita näinkään: "Vihreä, sininen, ja keltainen")
*
Minä en ole missään nimessä myöskään tällaisen fani:
"nousi ylös vain ohut, seitinohut puku suojanaan"
"Pieni kielo mietti, mietti kovasti"
Siinä, että sanoo saman sanan kahteen kertaan peräkkäin, ei ole minusta mitään runollista tai toimivaa.
*
"Pieni kielo mietti, mietti kovasti, uskaltautuisiko olemaan ensimmäinen. Se oli kovin vaikea kysymys niin nuorelle kielolle."
No miksi helkkarissa se oli olevinaan vaikea kysymys? Päästä temmotut lässytykset pitää edes näennäisesti perustella.
*
Ja sitten: "... Kielo ei kuitenkaan ollut helpottunut, koska se tunsi jossain lehtiensä sopukoissa, että ne vielä palaisivat. Ja se oli oikeassa.
Otukset saapuivat seuraavana, kirkkaana päivänä.
..."
"Ja se oli oikeassa" on tosi turha. Pois, pois - saman jankutusta taas. Kyllähän tuon tyhmempikin ymmärtää heti seuraavan kappaleen alusta.
Olisin myös jättänyt mainitsematta päivän kirkkauden, koska se on juuri sitä kaikkein turhinta kuvailua, jolla ei ole kerrassaan mitään tekemistä tapahtumien kanssa.
*
Ja minä inhoan taivaalta tippuvia 'äkkiä'-alkuisia tapahtumia. Aloittaisit vaikka sitten uuden kappaleen ja unohtaisit ne äkkiät, niin olisi kivempi lukea. Äkkiästä tulee mieleen se tyttönen, joka ala-asteella alotti tarinansa jokaisen lauseen sanaparilla "sitten tyttö" predikaatti ( tarvittaessa objekti)
*
Tarinassa on paljon perustavanlaatuisempaakin huomautettavaa, joten tämä lienee turhaa... Silti - kielon havaintomaailmaan kuuluvat sellaiset jutut kuin luolat ja tornit täsmälleen yhtä paljon kuin huoneet ja kukkaruukut. Elikkä kielon näkökulma, josta tämän kirjoitit, ei ole sekään kovin onnistuneesti kuvattu.
*
Sitten tämä: "Jokaisella on elämä, kieloillakin." on lopetuksena jokseenkin täydellisen avuton, joka saa minut epäilemään, että onkohän tämä nyt edes tosissaan tehty.
Naurahdin siinä kohtaa. Onko?
*
(sarkasmivaroitus)
Voi, voi pikkuista kieloparkaa.
(sarkasmivaroitus päättyy)
Moisen rehun kohtalo ei jaksanut liikuttaa minua sitten tippakaan.
Ei siksi, ettäkö kielo olisi minusta jotenkin epäsympaattinen kasvi (vaikka minusta kurjenpolvi tai rätvänä tai siankärsämö tai punikkitatti olisi ollut persoonallisempi ja sitä myöten aidompi valinta) vaan siksi, että teksti on sen verta tyhjä: ensin oli kielo ja kohta sillä ei ollut kivaa ja se kuoli (tietenkin). Tarina kerrottu.
Se, että joku heinä heittää veivinsä ei ihan yksissään ole surullista.
Ja tämän nimenomaisen heinän tunneskaala on vieläpä niin suppea ja monotoninen, että koko heinäsatu kilpailee surullisuudessaan ja tunteita herättävässä synkkyydessään samassa sarjassa Unix-oppaan ja jauhemaksakastikkeen kanssa.
...miksi et pidä siitä, onhan olemassa kaikenlaisia ihmisiä, jotka pitävät vain tietynlaisista novelleista. Ja arvostan kyllä kantaasi, sillä saahan mielipiteitä olla, mutta
jokainen kirjoittaa sillä tyylillä millä haluaa tuoda esille oman näkemyksensä tietyistä asioista.
Minun tarinani kertoo kielosta, koska valitsin sen. Kielo on kaunis kasvi. Voisin kertoa vaikka lihansyöjäkasvin elämästä, mutta sehän on oma valintani eikö vain?
Jos viitsit lukea muita novelleja, onhan niissäkin
virheitä. En ole ainoa. Kun kirjoitin: "Pieni kielo mietti, mietti kovasti..." Sanan toisto tuo lauseeseen lisää voimakkuutta. Voihan olla, että on 'väärin' kirjoittaa kaunopuheisesti. Entä sitten? En minä tuollaisista pienistä kritiikeistä
välitä.
On kai typerää tähdentää, että arvosteluni on pelkästään oma mielipiteeni, koska se on itsestään selvää. En kuitenkaan jaksanut ruveta pehmentelemään juttujani, koska tuota mieltä olen.
Jokainen kirjoittaa millä tyylillä haluaa - totta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki, mitä ylipäänsä kirjoitetaan olisi laadullisesti tasavahvaa, anteeksi nyt vain.
Minusta tekstissäsi on ihan objektiivisessakin mielessä parantamisen varaa.
Kyllähän minä luen muitakin novelleja täällä - ja käsittelen niitä ihan yhtä ankaralla kädellä, jos olet suvainnut huomata. Ja jos ne vaikuttavat siltä, että käsittelyä kaipaavat.
Ja sanan toisto voi toki tuoda voimakkuutta ilmaisuun, jos toistaa osataan. Eikä kaunopuheisesti tietenkään ole väärin kirjoittaa - on väärin kuvitella täysin tarpeettoman ja lässyttävän ja ärsyttävän yhden sanan hokemisen olevan kaunopuheisuutta.
Kritiikistä ei kukaan pakota välittämään (siitä ei ainakaan pidä loukkaantua - kritiikistä välittäminen ei ole välttämättä pahasta). Kerroin vain, mitä tulisi muuttaa, jotta minä ja kenties joku samoin ajatteleva pitäisimme jutustasi enemmän - kenties joku tästä tykkää silti.
Ainakin itse näytät kovasti tykkäävän.
Tiedän, etten välttämättä ole kovin hyvä kirjoittamaan, se kuitenkin riippuu ihmisestä, mutta yritän parantaa tasoani jonkin verran täällä. Otan kyllä risut kuin ruusutkin vastaan.
Toisaalta, voisin kyllä kirjoittaa kunnon novellejanikin tänne, mutta ne olisivat erittäin pitkiä ja veisivät aikaa...
Mutta, eipä tässä kai muuta...
..lukisin mielelläni noita "kunnon" novelleja, vaikka olisivatkin pitempiä.:)
Yhdyn edelliseen kannanottoon. Lisää matskua ihmiset.
Jos en syvästi vihaisi hymiöitä tekisin sellaisen. O kommentit o mores. Hmm, Suomessa ja etenkin Suomi24:ssä tuntuu jostain syystä majailevan herkkähipiäistä populaa.
Pidin siitä kävelen yksin syksyisillä kaduilla- nylkytyksestä joten tahtoisin pitää tästäkin. Valitettavasti taso on jostain toisesta aurinkokunnasta.
Tuntuu kuin tähtäisit liian henkilökohtaiseen symbolismiin. Rakenne luhistuu lässytykseksi. Ja mikä ihointa, tällä ei ole mitään tarkoitusta, ei päämäärää.
Vai onko?