Mikä auttaa, ku mun elämässä ei ole mitään sisältöä?
Tuntuu, ettei mulla tule olemaan mitään tulevaisuutta, eikä mun elämä tule johtamaan mihinkään! En tiedä, voiko tätä masennukseksi sanoa, koska mä en ole mitenkään surullinen, enkä tunne mitään itsemurha halua, mun elämä tuntuu vaan tyhjältä. Mulla ei ole koulun ulkopuolella yhtään kavereita ja MÄ TUNNEN ITTENI SAATANAN YKSINÄISEKSI. Tuntuu, että jos puhuisin jollekkin, ei kukaan sitä kuitenkaan pystyis tajuamaan.
Voiko tällasesta vaan kasvaa ulos, vai pitääkö mun ruveta jotenki kovalla kädellä parsimaan mun elämää takaisin kuosiin? Mulla ei ole harrastuksia ja mä teen kaikki asiat aina viime tingassa(jos teen ollenkaan) esim. hiihtolomaan mennessä pitäis olla TET: paikka, enkä ole vaivautunut edes kysymään mistään.Mun elämässä ei ole minkäänlaista sisältöä, onko kellään ollut koskaan missään elämänsä vaiheessa näin.
Tuntuu, ettei mulla tule olemaan mitään tulevaisuutta, eikä mun elämä tule johtamaan mihinkään! En tiedä, voiko tätä masennukseksi sanoa, koska mä en ole mitenkään surullinen, enkä tunne mitään itsemurha halua, mun elämä tuntuu vaan tyhjältä. Mulla ei ole koulun ulkopuolella yhtään kavereita ja MÄ TUNNEN ITTENI SAATANAN YKSINÄISEKSI. Tuntuu, että jos puhuisin jollekkin, ei kukaan sitä kuitenkaan pystyis tajuamaan.
Voiko tällasesta vaan kasvaa ulos, vai pitääkö mun ruveta jotenki kovalla kädellä parsimaan mun elämää takaisin kuosiin? Mulla ei ole harrastuksia ja mä teen kaikki asiat aina viime tingassa(jos teen ollenkaan) esim. hiihtolomaan mennessä pitäis olla TET: paikka, enkä ole vaivautunut edes kysymään mistään.Mun elämässä ei ole minkäänlaista sisältöä, onko kellään ollut koskaan missään elämänsä vaiheessa näin.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Sitten mulla on tullut sellanen hiipivä pelko viimeaikoina, että musta tuntuu etten mä, tai kukaan muu saman sukupolven henkilö ei pysty koskaan olemaan yhtään samalla tavalla kypsä aikuinen, kuten mun isä tai äiti yms. Onko tämä sukupolvi(synt. 1990 - 1994) jotenkin saamatonta ja alisuoriutuvaa?
Tiedä kypsästä.
Mutta en nyt asiaton lapsikaan ole.
Monella on ollut samankaltainen tilanne.
Aina voit vanhemmilles puhuu.
Aina voit kysyä koulussa kavereiltas mitä voisitte tehdä koulun jälkeen.
Uusia tuttavuuksia voi löytää vapaa-ajalta.
Mites olis joku harrastus?
Tai vaikka jossakin seurakunnan nuorten jutuis käynti?
Mä löysin paljon ystäviä sieltä.
Samanlainen olo vaivas mua pitkään suurinpiirtein samoihin aikoihin kun sua (olettaen tosta TET-paikasta, että oot ysillä) En sano tätä mitenkään lannistaen, mutta toi voi kestää ja pahentua, ellet lähe hakemaan muutosta. Pahimmassa vaiheessa olin jo niin ahdistunu ton asian kanssa, että hakkasin nyrkkejä seinään kaiken aikaa ja vihasin omaa saamattomuutta. Luulin, etten kelvannu mihinkään, eikä mun asioista kukaan välitä. Sosiaalisesti en ollu mitenkään kyvytön, olin vaan jotenki heikossa tilassa. Mulla on vahva tunne, että se johtuu ihan murrosiästä. Nyt kuitenkin asiat on menny parempaan päin. Aina ajattelin, että jaloilleen pääseminen vaatii radikaalin muutoksen, muttei se loppujen lopuks vaatinu, kun vähän uskoa. Älä ikinä ajattele, ettei susta oo mihinkään, koska se ei vaan oo totta. Toivottavasti löydät oman tien saada ton asian päätökseen.
Jo vuoden vaivannu, eipä tässä muuta :D Good luck?
Siihen tottuu, vaikka eihän se kivaa oo.
Minullakin on ihan sama tilanne ja tuosta että meijän ikäset ei nää ajattele kypsästi tai sillä lailla, niin ihan samalla tavalla ajattelen.(WOWW, en olekkaan ufo) Itekin oon ysillä. Minä aloitin riparin jälkeen isoskoulutuksen ja yritän nyt käydä nuissa nuortenilloissa yms. mutta mulla vaan on se ongelma että en pysty tekemään "kuorta" itselleni, en pysty siis esittämään että olen onnellinen tai että minulla olisi elämää, olen vain tämmöinen nysvä angtipaska jonka pitää aina puhua hieman syvällisemmin, koska en pysty käymään läppäkeskusteluja tai kykene olemaan semmoinen mukava naapurintyttö, jolla ei ole ongelmia. Kolme vuotta ollut tämä tilanne päällä. En tiedä auttaako tämä nyt yhtään, mutta minusta tuntuu jotenkin lohduttavalta, kun minä näitä toisten viestejä täältä olen lukenut, että minä en oo ainut immeinen tässä maailmassa kamppailemassa tämän asian kanssa. Koitetaan hankkia elämä, minä semmoisen niin haluaisin..
En minäkään halua esittää iloista jos en ole, mutta tämä ei ole pystymisestä kiinni, kyllä mä ehkä pystyisin mutten halua koska silloin kukaan ei voi tajuta sua. Ei pidä esittää sellaista mitä ei ole.
Toi, että muut tuntuvat ajattelevan epäkypsemmin, johtuu ehkä vain siitä ettet tunne niitä. Pintaraapasulla ihminen vaikuttaa ehkä pinnalliselta jne, koska ei kukaan oikeestaan mistään hirveän syvällisestä juttele hyvänpäivantutuille, vaan jutellaan just jostain leffoista, koulusta jne. Kun tutustuu paremmin niin ihmisen mielipiteet ja syvällisemmät ajatukset tulevat paremmin esille. :)
nii. minä tiedän, että kaikki ihmiset on sisimässään ihan oikeita ihmisiä, eikä vain semmoisia heinäpelloilla kirmailevia poneja, mutta kun se ongelma on siinä että minä en vaan pysty olemaan se kirmaileva poni. En vaan pysty puhumaan joistakin nuorille tyypillisistä asioista, kun en tiedä niistä mitään. Kyllä minä silleen voisin esittää jotenkin että oon iloinen, mutta kun kaikki tietää etten ole, niin en voi semmoiseksi yhtäkkiä muuttua. Ja jos se innostus on juuri semmoista että uuu.. mennään leikkimään kahenkilon siikaa, niin mites menet kun ajattelet ihan jotain muuta, etkä ole siinä hetkessä "kiinni". Anteeksi jos tämä nyt kuulosti vähän hölömöltä, mutta nii..
Minä nyt vielä kirjoitan tähän jotain :D.(sori muuten on vähän offtopic) Tuota siis jos nyt ajatellaan ettei pysty keskustelemaan oman ikäistensä kanssa, koska ei yksinkertaisesti tiedä niistä omalle ikäluokalleen tyypillisistä asioista, niin miten voi päästä sille syvällisemmälle tasolle koskaan, jos ei ole näiden satunnaisten tyyppejen kanssa ensin käynyt niitä läppäkeskusteluja? Miten keskustella asiasta josta ei itse tiedä mitään? Onko se sitten vain yksipolista vuoropuhelua, jossa toinen puhuu ja toinen kyselee/kuuntelee? Ei sillä että kuunteleminen olisi jotenkin vaikeaa, mutta tälle toiselle tyypille saattaa jäädä hieman kysymysmerkki tästä kuuntelijasta.
Niinpä, itselläni on ollut nuorempana vähän samaa, oman ikäisille ei ole ollut helppo keskustella. Se on johtunut silloin masennuksesta, josta en edes itse olut perillä. Olen kait vieläkin vähän asiosta pihalla. Ja olen vieläkin jonkinverran masentunut. En tiedä kuinka yleistä tämä on. Kyllä varmaan sillä naapurintytölläkin on ongelmia, tai en minä tiedä.. Minusta ihmisten pitäisi puhua ongelmistaan paljon avoimemmin niin huomaisi että ei ole yksin.....En tiedä. Koeta jutella jonkun kaverisi kanssa.. Voimia meille kaikille!
siis tuo oli tyttö tälläiselle, ja tämä teille molemmille, puhukaa jonkun esim koulutervhoitajan kanssa. Ja aloittajalle, olen minkäin ollut yksinäinen. Ja masennus väsymys on ehkä inhottavinta väsymystä. Koeta jaksaa.