Mitä mulla pitäis tehdä, oon siis 17v poika ja mulla ei oo minkäänlaista sosiaalista elämää siis ei minkäänlaista ulkonakin siis "oikeasti" ulkona olin viimeksi 2 vuotta sitten, ja sekään ei ollut kavereiden kanssa sillä kavereita mulla ei oo ollu 4 vuoteen, kaverit menetin masennuksen takia se vei kaikki voimat ja kaverit "katosivat" ja nyt olen aina yksin siis on 0 kaveria, en usko että on mahdollista saada enään kavereita joten olen luovuttanut ja masennun henkisesti enemmän joka päivä ja en ole koulussakaan sillä masentaa olla siellä yksin ja masennus väsyttää joten siellä ei jaksa olla.
Ja en tule toimeen ikäisteni kanssa ollenkaan, tuntuu että heidän jutut ovat ihan erinlaisia kuin omani, vanhempien ihmisten yli 25v ja siitä ylöspäin kanssa tulen helposti toimeen, harmi vain kun on niin sosiaallisesti kuollut kuten minä ja ovesta ei tule mentyä ulos koskaan niin eipä niitä kavereita voi mistään saada muutenkin kaikki tuntuu niin surkeelta. Tuntuu että olen täysin epäonnistunut en edes ansaitse kavereita, muut ikäiseni vain ryyppäävät ja juhlivat ja itse olen neljän seinän sisällä 24/7 :( mutta täytyy sanoa että itseäni ei edes kiinnostaisi tämä juhliminen tai ryyppääminen, ajatuskin viinasta saa minut voimaan pahoin
Ja en ole puhunut asioistani kenellekkään enkä puhu sillä tilanteeni on niin säälittävä että saan itsekin pahoinvointia sen ajattelemisesta, enkä suostu mitään pillereitäkään syömään kuten masennuslääkkeitä sillä jos oon niin surkee ja epäonnistunut ihminen niin en aio sitä lääkkeillä korjata vaan olen se paska ihminen.
Eli mitä ihmettä tekisin sillä en halua puhua tästä kenellekkään, en halua mennä kouluun, en halua syödä mitään mielieala lääkkeitä.
Haluaisin saada sosiaalisen elämän takaisin mutta tätä rataa se pysyy vain haaveena.
Kaiken lisäksi ajattelen samoja asioita melkein jatkuvasti ja niitä ajatuksia ei saa millään pois, ja masennuksen takia minulla on usein huono olo tai väsymys joten en jaksa edes aloittaa mitään.
Olen mielestäni sosiaalinen kun opin tuntemaan ihmisen ja yleensä heti sosiaalinen itseäni reilusti vanhempien kanssa, mutta useimpien omanikäisteni kanssa on vaikea tulla toimeen sillä heillä on mieli vain juhlimisessa ja seksissä ja kaikki herja/vittuilu, itse en ole tuollainen, kait mun ajatusmaailma kuoli masennuksen takia sillä mielestäni ajattelen kuten 40 vuotias, en ole ehtinyt olla " nuori " koskaan sillä kavereita ei ole, joten ajatusmaailmani on siirtynyt 40 vuotiaiden tasolle, sekin masentaa, ja ajatus siitä että jossakin välissä pitäisi hankkia töitä ja oma asunto / armeija ahdistavat todella paljon, en tiedä kykenenkö niihin ollenkaan.
Elämäni on todella tylsää tällä hetkellä kuten tämän tekstin perusteella huomasittekin.
Ja niille jotka aikovat vastata jumala pelastaa viestillä niin älkää vaivautuko, Sillä mitä olen tehnyt ansaitakseni tälläisen elämän, en ole koskaan kiusannut ketään tai puhunut pahaa kenestäkään sillä mielestäni kaikki paitsi minä ansaitsevat kavereita.
no ei voi mitään; pitää varmaan vaan antaa asian olla ja tottua ajatukseen että en tule koskaan saamaan kavereita
ja sori tästä viestistä en varmaan jaksaisi edes itse lukea tätä sillä tämä on aika tylsää luettavaa
Ja en tule toimeen ikäisteni kanssa ollenkaan, tuntuu että heidän jutut ovat ihan erinlaisia kuin omani, vanhempien ihmisten yli 25v ja siitä ylöspäin kanssa tulen helposti toimeen, harmi vain kun on niin sosiaallisesti kuollut kuten minä ja ovesta ei tule mentyä ulos koskaan niin eipä niitä kavereita voi mistään saada muutenkin kaikki tuntuu niin surkeelta. Tuntuu että olen täysin epäonnistunut en edes ansaitse kavereita, muut ikäiseni vain ryyppäävät ja juhlivat ja itse olen neljän seinän sisällä 24/7 :( mutta täytyy sanoa että itseäni ei edes kiinnostaisi tämä juhliminen tai ryyppääminen, ajatuskin viinasta saa minut voimaan pahoin
Ja en ole puhunut asioistani kenellekkään enkä puhu sillä tilanteeni on niin säälittävä että saan itsekin pahoinvointia sen ajattelemisesta, enkä suostu mitään pillereitäkään syömään kuten masennuslääkkeitä sillä jos oon niin surkee ja epäonnistunut ihminen niin en aio sitä lääkkeillä korjata vaan olen se paska ihminen.
Eli mitä ihmettä tekisin sillä en halua puhua tästä kenellekkään, en halua mennä kouluun, en halua syödä mitään mielieala lääkkeitä.
Haluaisin saada sosiaalisen elämän takaisin mutta tätä rataa se pysyy vain haaveena.
Kaiken lisäksi ajattelen samoja asioita melkein jatkuvasti ja niitä ajatuksia ei saa millään pois, ja masennuksen takia minulla on usein huono olo tai väsymys joten en jaksa edes aloittaa mitään.
Olen mielestäni sosiaalinen kun opin tuntemaan ihmisen ja yleensä heti sosiaalinen itseäni reilusti vanhempien kanssa, mutta useimpien omanikäisteni kanssa on vaikea tulla toimeen sillä heillä on mieli vain juhlimisessa ja seksissä ja kaikki herja/vittuilu, itse en ole tuollainen, kait mun ajatusmaailma kuoli masennuksen takia sillä mielestäni ajattelen kuten 40 vuotias, en ole ehtinyt olla " nuori " koskaan sillä kavereita ei ole, joten ajatusmaailmani on siirtynyt 40 vuotiaiden tasolle, sekin masentaa, ja ajatus siitä että jossakin välissä pitäisi hankkia töitä ja oma asunto / armeija ahdistavat todella paljon, en tiedä kykenenkö niihin ollenkaan.
Elämäni on todella tylsää tällä hetkellä kuten tämän tekstin perusteella huomasittekin.
Ja niille jotka aikovat vastata jumala pelastaa viestillä niin älkää vaivautuko, Sillä mitä olen tehnyt ansaitakseni tälläisen elämän, en ole koskaan kiusannut ketään tai puhunut pahaa kenestäkään sillä mielestäni kaikki paitsi minä ansaitsevat kavereita.
no ei voi mitään; pitää varmaan vaan antaa asian olla ja tottua ajatukseen että en tule koskaan saamaan kavereita
ja sori tästä viestistä en varmaan jaksaisi edes itse lukea tätä sillä tämä on aika tylsää luettavaa
Vastaukset 15
Vanhimmat
jo on menny asiat sulla vituilleen.Jos minulla olisi tuommoinen elämä (ei kavereita,masennus,sisällä 24/7) niin niin..
Ehkä minä sinuna muuttaisin jonnekin toiselle paikkakunnalle ja laittasin elämän kuntoon. En voisi kuvitella mitenkään voivani olla kuten sinä.Minulla on kavereita,pääsin amikseen alalle jonne halusin,jaksan ja tykkään käydä nykyään koulua ja viikonloppuisin yleensä kavereiden kanssa juopotellaan.Sinuna oisin vrmaan totaalisisesti seonnu.
Joo itsekkin ihmettelen miten en oo seonnu vielä, mut kait se jossaki välis tapahtuu vielä
Mitään pysyvää huonoa ei ole tapahtunut.
Eikä mielialalääkkeet ainoa vaihtoehto ole.
Vaikka totuus on että moni niiden avulla päässyt eteenpäin.
Sukulaiseni, ystäväni, läheiseni jne. ovat niistä apua saaneet.
Terapia taasen tekee hyvää kaikille.
Masentuneena syyttää usein itseään.
Näkeekin maailman ja itsensä liian rajusti huonos valos.
Kun vielä asia ei ole niin.
Netistä voi löytää kavereita.
Samoin koulussa voi tutustua muihin.
Mä tiedän että usein tulee ajatelleeks että ajattelisi kypsemmin kuin muut ikäisensä.
Joskus se on niin mutta mitä siitä?
Munkin kaveripiirissä on vaikka minkä veroista vipeltäjää, jotka on niin kypsiä.
Ei siis henkinen kypsyys enää tässä iässä erota muista.
Muut sun ikäiset ei ryyppää ja juhli vaan.
Moni on vaan kavereiden kanssa ja silleen.
Munkin kaveripiirissä käydään nuorten raamiksessa.
Seurakuntien nuorille suunnatut jutut on muuten hyviä.
Nuorten raamattu piiristä minäkin kaverini löysin.
Kyllä Jumala huolehtii kaikista.
Kyse ei ole ansaitsemisesta.
Kaikki ansaitsee kavereita.
Sä olet hyvä tyyppi.
Hyvä ihminen.
Nyt on ollut kivat säät.
Aurinkoa ja silleen.
Kävelykin piristää tosi paljon.
Hööh :(
muthei. Älä aattele ettet koskaa tuu saamaa kavereita jne. Mullaki on joku sosiaaline ongelma, en osaa oikee tutustuu ihmisii ja koulus on 1 kaveri jne ja tän homman takii oon yleesä möks. Mutta, oon saanu netistä monia uusia kavereita, oon nähnykki niitä irl, se piristää ^__^
Totaha vois kokeilla et uuelle paikkakunnalle, kaikki alusta. Nii, ja ei kaikki juo.
kyl se siit
Ittelläni on melkein sama tilanne, kuin sinulla. Olen myös 17v poika (kohta 18v). Kavereita ei ole, vaikka pari vanhaa kaveria asuukin ihan lähellä ja olen kävellyt jopa heitä vastaan kadulla. En ole vain kehdannut mennä juttelemaan nykyisen tilani takia :(
Olen ollut masentunut jo pari vuotta ja olen puhunut siitä lääkärillekkin. Lääkäri arvioi että masennukseni johtui paniikkihäiriöstäni ja määräsi minulle beetasalpaajia, joista ei hyötyä paljon ollut. Jätin myös koulun kesken, koska minulla ei ollut yhtään ystävää ja olin usein poissa.
Tällä hetkellä istun 24/7 neljän seinän sisällä, koneen ääressä. Itsemurhakin on käynnyt usein mielessä, mutta olen kait liian pelkuri sitä tekemään.. ja kerran me eletää muutenki :(
Yritän kuitenkin olla mahdollisimman optimistinen ja päästä eroon masennukseta ja epäsosiaalisuudesta kaikin tavoin(ja olen päässytkin hieman). Nyt vain keskityn itseeni, enkä välitä mitä muut ajattelevat minusta.
En jaksa nyt kirjottaa enempää ku kello on niin paljon. Mutta kerro ihmeessä jos kiinnostaa keskustella vaikka mesessä tai jossain... :D
Mulla oli myös poissaoloja tämän takia varsinkin yläasteella ollessani ja siitä tuli ongelmia, luin sun viestin ja mulla on just samoja ongelmia, oon nähny joitain entisiä luokkalaisia mut olin niinku en ois tuntenu niitä masiksen takia ja poistin kaikki entiset luokkalaisetkin mesestä ku tuntu et ei ne oikeesti ollu mun kavereita.
Itse yritän kans ajatella positiivisesti vaikka ei mikään onnistuis mut aina voi ajatella :) sillä esim tänään olo ei tunnu masentuneelta mikä on harvinaista, voi olla auringon paisteen takia
Minulla ei ole ehkä tilanne päässyt noin "pahaksi", mutta kyllä mullakin on samansuuntaista probleemaa ollut elämässä.
"Ja en ole puhunut asioistani kenellekkään enkä puhu sillä tilanteeni on niin säälittävä että saan itsekin pahoinvointia sen ajattelemisesta, enkä suostu mitään pillereitäkään syömään kuten masennuslääkkeitä sillä jos oon niin surkee ja epäonnistunut ihminen niin en aio sitä lääkkeillä korjata vaan olen se paska ihminen."
Masennus saa sut ajattelemaan noin. Se saa sut tuntemaan ittes huonoksi, mutta kun masennus on poissa, tunnet taas itsesi hyväksi. Kuulostaa varmaan epäuskottavalta mutta niin se menee. Minulla itselläni on onneksi masennuspäivien välissä tavallisia päiviä, jotka antavat mulle toivoa tulevasta. jos olisin joka päivä masentunut, en varmaan muistaisi enää millaista on olla iloinen tai edes normaalilla mielialalla. Jos huolit apua niin voit auttaa itsesi masennuksen yli ja elää taas kunnolla. Saat itsevarmuutta. Tarinasi oli surullinen ja musta kenenkään ei kuuluisi elää noin. Kukaan ei saisi elää noin. Olen itsekin 17vuotias, ja oikeastihan elämä on vasta eessäpäin, nuoruuskin. Masennus saa ihmisen näkemään kaiken vähintäänkin harmaana ellei jopa täysin mustana, ja se vie kaikki voimat. En minäkään kauheasti tulevaisuuteeni luota mutta yritän, yritän uskoa siihen että joskus vielä elämäni aikana mä olisin onnellinen ja mä pääsisin eroon näistä ongelmista jne. Mä ainakin olen apua pyytänyt ja saanut, ja se apu ei välttämättä ole mitään lääkkeitä vaan ihan keskusteluja jne. Puhuminen auttaa ainakin mua, suakin varmaan koska halusit tulla tänne kirjoittamaan eli purkamaan ajatuksesi johonkin. :) Mä tiedän että susta tuntuu ihan hirveältä enkä osaa edes varmaan
Mulla jäi äskeinen viesti kesken kun näppäimistöstä loppui patterit. Joo, siis mun piti vielä sanoa sulle, että voin myös jutella sun kanssa mesessä tms. jos haluat. Mä haluaisin ainakin, sillä et ole mitään paska ihminen vaan hyvä ihminen, jolle on tapahtunut huonoja asioita. Onko sulla meseä, mä voisin lisätä? Tai sähköpostia? Sä voit mulle puhua, mutta kyllä sun kannattaisi puhua myös ammattilaiselle. Mua se on auttanut vähän, ei aina niin hirveästi, mutta vähän kumminkin. Masentuneena on tapana syyttää itseä vähän joka jutusta. Mutta et sinä kuitenkaan aina ole syypää.
Mä olen sitä mieltä, että itse luulee aina olevansa kypsempi kuin muut ikäisensä. Ihmiset vaikuttaa aika epäkypsiltä pintaraapaisulla, mutta eihän kukaan mitään syvällistä hyvänpäiväntutuille juttelekaan. Vasta kun ystävystyy ja näin, niin sitten tulee toisen oikeat ajatukset paremmin esille. :) Näin mä luulen että on.
Mutta älä ajattele, että tämä oli nyt tässä, mun elämä on tällaista aina jne. Ei se ole jos haluat itse muutosta. Mulla itsellä oli kohtuullisen helppo kertoa äidille, koska tein sen heti alussa kun alkoi tulla paha fiilis. Mutta voit puhua vieläkin, ei ole myöhäistä. Et pääse eteenpäin jos märehdit itseksesi tilannettasi, vaan sun täytyy saada jonkun muun näkökulmaa tilanteeseesi. Yhdessä on helpompi miettiä mitä tehdä. Etkö voisi kertoa vanhemmille, kai ne on huomanneet ettei kaikki ole ok?
Tosi paljon tsemppiä ja halauksia ja näin :) Laita meseä/sähköpostiosoitetta, jos kiinnostaa jutella (sun ei tartte yhtään hävetä itteäs tai jännittää mulle puhumista tai mitään tuollaista, koska haluan vain antaa sulle tällaista kohtalontoveri- tsemppausta ja tukea tai mitälie :) )
Joo se puhuminen auttaa mut riippuu millasen ihmisen kans ja kenen mut ongelma on se että en yksinkertaisesti "kehtaa" hakea apua ongelmaani.
Mut en tiedä onko se masennus välttämättä joka laittaa ajattelemaan näin sillä tätä on jatkunut jo jonkun aikaa ja tää alkaa kyllästyttään aika reilusti :D
Ja en ole joka päivä masentunut ja se vaihtelee muutenkin, esim aamupäivällä ei ole masennusta ja sitten loput päivästä on ja joku hyvä päivä ei ollenkaan mikä on tosi harvinaista ja välillä masennus on todella paha ja välillä taas tyyliin " jaah.. "
Haluaisin itsekkin eroon masennuksesta no välillä onnistunkin mutta vain väliaikaisesti ja sit joku pikku asia laittaa taas mielen nollille esim joku asia mikä muistuttaa kuinka epäonnistunut olen.
Toivottavasti ees kesä vie masennuksen pois ees väliaikaisesti sit vois ehkä jaksaa mennä ulos tai jotain
Kehtaa ja kehtaa. Onko susta parempi möllöttää yksin sitten? Sun on pakko kehdata jos haluat muuttua. Voitko enää huonommaksi itseäsi tuntea? Voitko nolata itsesi enää pahemmin? Mitä väliä miten sä kerrot sen, kunhan kerrot ja haet apua. Jos minäkin olisin vaan ollut ihan hiljaa, en ehkä häpeäisin itteäni näin paljon, mutta murehtisin ja mököttäisin tässä yksin. On tässä tullut aika monta kertaa itteni nolattua ja tehtyä ties mitä, mitä häpeän erittäin paljon, mutta uskon että saan itsetuntoni vielä joskus kuntoon ja voin laittaa kaikki noloudet ym. pahan olon piikkiin. Mä haluan apua ja muutosta enkä välitä miten sen saan. Ihmisille omien heikkouksien tunnustaminen on vaikeeta mutta se auttaa.
Et ole siis ainakaan ihan ainoa.itse olen 16,tyttö tosin ja sosiaalinen elämä lähentele nollaa.Koulussa,joo,saatan ehkä puhua jonkun tyypin kanssa,mutta koulun jälkeen,ei mitään.kaikki *kaverit*lähti jonnekkin muualle ja voisi sanoa että mulla ei oikeastaan ole tällä hetkellä yhtään kunnon kaveria...onnkes mulla on sentään jotain harrastuksia,niin etten aivan mätäne.suosittelen!sitä paitsi masennus on ihan diagnosoitu sairaus,minkäs sille voi,yritä parantua.joskus tuntuu,että on pahinta kun kaikki kaatuu päälle mutta sitä ei pääse minnekkään pakoon,ei edes itsesääliin.yritä hankkiutua takaisin kouluun,vaikka kavereita ei sieltä löytyisikään.muuten heräät kohta kolmekympisenä ja huomaat ettet omaa mitään ammattia jne.
Olin kyllä koulussa mutta lopetin sen ongelmien takia, en tiedä pystynkö hakemaan johonkin kouluun uudestaan vaikka haluaisin sitä, en pidä opiskelusta paljoa mutta pakko jotain on kehittää, sillä haluan saada kavereita ja sosiaalisen elämän takas mut jos se ei sitten onnistukkaan.. en haluaisi taas saada pettymystä tai kokea samaa mitä yläasteella ollessanni oli :(
Koulussa on ahdistavaa olla ilman kavereita, ainakin mun mielestä
Niitä tuttuja tulee koulussa.
Vaikka ei ehkä heti ekana päivänä mutta kun puhuu toisten kaa vaikka vaan Pasilasta niin alkaa myös keskustelu muustakin.
Itekin 17 ja ei kiinnosta elämässä mikään, ei oo kavereita, mutta ei kiinnosta kenenkään seura..opiskelu ei kiinnosta, koska ei mitään hyötyä elämän kannalta. Kuollaan kuitenkin niin mitä väliä mitä tekee..mieluummin istun joka päivä vaan kotona enkä tee mitään.
Ootko ihan varma että mielummin istut yksin kotona?
Itse tekisin mitä vaan että en joutuisi olemaan aina yksin mutta valitettavasti mitään ei ole tehtävissä :)