Kuinka ihminen voikaan kerran olla onnellinen, mietin. Katselin kesäillan auringonlaskua. Jo oranssiksi muuttunut aurinko painui hitaasti järven takaisen metsän taa. Heitin leipäkiviä matalaan rantaveteen. Kivet olivat juuri sopivia, todella ohuita liippakiviä. Ne hyppivät lukuisia kertoja ennen kuin upposivat. Olin oppinut oikean taktiikan jo lapsena. Välillä joku niistä osui matkallaan rantaa koristaviin lumpeenlehtiin. Silloin vauhti loppui ja kivi upposi silmän räpäyksessä. Aina ei voi onnistua, totesin ja heitin sen perään uuden leipäkiven kokeilemaan onneaan.
Tiesin, että luvassa oli kylmä ja pimeä syksy. Niin se oli kuullut sanotun. Syytä en tiennyt, en ollut koskaan uskaltanut kysyä. Toisaalta en jaksanut alkaa asiaa syvemmin pohtimaankaan. Niin en nytkään. En tahtonut pilata illan upeaa tunnelmaa ajattelemalla liikaa, liian pitkälle. Tahdoin vain heittäytyä tunnelman vietäväksi ja antaa mennä. Aurinko katosi horisontin taa. Sen säteet valaisivat edelleen. Hämärä varoitti saapuvasta pimeästä. Aloin kerätä rantakiviltä tavaroitani ja lähdin. Jätin rannan taakse katsomatta perääni. Sinne jäi vanha ystävä katsomaan kysyvästi perääni. Tunsin sen selässäni, mutta en välittänyt. Minulla oli jo eräs toinen paikkaamassa sitä osaa, jonka se oli ennen täyttänyt.
Pohjoisen kesä on lyhyt. Syksy saapui aivan huomaamatta. Suljin silmäni ja kun ne avasin vierähti kyynel poskelleni. Nyt todistin legendaa muiden tavoin. En tahtonut tietää miksi. Piilouduin pimeyteen nuolemaan haavojani. Minulla ei ollut enää mitään. Kaikkeni antaneena turhuus täytti osan, joka jäi autioksi. En enää tahtonut nähdä värien loistoa. Se muistutti minua kesästä ja siitä onnesta, joka oli luonani. Onni jäi siksi kunnes uskoin sen pysyvyyteen. Juuri silloin se katosi. Lähti peräänsä katsomatta, eikä enää palannut. Tahdoin vain unohtaa sen kaiken ja jättää taakseni. Aivan kuin sekin minut jätti.
Onnistuin lopulta unohtamaan, mutta unohdin samalla kaiken. Myös lapsuuteni antoisat hetket pakenivat muististani. Elin erakkona vailla menneisyyttä ja pelkäsin kaikkea mitä kohtasin. Silloin tunsin olevani yksinäisempi kuin koskaan. Leikin yksin hiekka-autiomaassa piilosta. Olin kätkenyt jo kaikki sankoni ja lapioni hiekkaan ja laskenut kymmeneen. Kun tuli aika lähteä etsimään, en enää tahtonutkaan leikkiä. Tahdoin vain unohtaa ja tuntea turhuuden. Tiesin, ettei niitä enää voisi löytääkään, mutta en siitä välittänyt.
Viimeyön halla vei viimeisenkin kukkasen ja routa iski otteensa maahan. Halla jäädytti syksyn vuodatetut kyyneleet ja jää peitti satutetut kadut eräänä pakkas aamuna. Jää sai kaikki varomaan, pelkäämään ja pidättymään etäällä. Ajan myötä lumi peitti petollisen jään ja kätki sen alleen. Enää kukaan ei osannut varoa. Siitä huolimatta jää oli lumen alla odottamassa uhriansa. Mitään aavistamattomat löysivät lumen alta jään vasta kun satuttivat itsensä. Silloin se oli jo liian myöhäistä.
Minäkään en enää erottanut jäätä. Sokaisevan valkea lumi peittosi kaiken jättämättä jälkiä. Huomasin sen aina silloin kun joku lähelläni olevista kaatui. Itse en kaatunut koskaan ja siksi kai minua syytettiin satuttamisesta. Lukuisia väitteitä ja syytöksiä. En muista syyllistyneeni niistä yhteenkän. Vaikka toisaalta, en välittänyt muistaakaan mistään juuri mitään. En tahtonut löytää itseäni aamulla sieltä, minne illalla päädyin. Elämä ilman muistia antoi uusia mahdollisuuksia. Lumi turrutti vanhaa kipua ja lämmitti. Minua ympäröi enemmän ihmisiä kuin koskaan ennen, mutta silti tunsin olevani yksin.
Kerran talviaamuna heräsin jälleen oudosta asunnosta. Keräsin vaatteeni, pukeuduin ja lähdin etsimään tietä kotiin. Kävelin ristiin rastiin lumisia katuja vailla aavistustakaan sijainnistani. Kaupungin toisella laidalla osuin eräälle rantakaistaleelle puiston laidalle. Maisema pysäytti minut. Jotain tuttua, mutta kaiken oli peittänyt lumi ja jää, mietin. Istuuduin paljaalle rantakivelle ja laskin kantamukseni laakealle kivelle vierelleni. Tartuin refleksin omaisesti jalkojeni juureen jääneeseen leipäkiveen. Aloin pyöritellä sitä käsissäni, etsiä muotoa. Jotain niin tuttua, mutta silti niin.. yritin tapailla mielessäni. Mietin yhä uudelleen kunnes hämärä alkoi laskeutua verhona ylleni. Silloin ymmärsin viimein, että olin menettänyt järkeni.
Nousin turhautuneena rantakiveltä ja keräsin kantamukseni. Lähtiäisiksi heitin vielä leipäkiven kädestäni kohti jään peittämää järveä. Kivi kaarsi ja kimposi jään pinnasta uuteen kaareen, kunnes kosketti jälleen jäätä. Se liukui vielä vähän matkaa ja lopulta pysähtyi. Se sai minut tunnistamaan viimein vanhan ystäväni. Mieleeni palasivat ajat ennen yksinäisyyttä. Näin jälleen värejä. Onnen kyyneleet virtasivat vuolaana poskilleni. Heitin kantamukset käsistäni ja juoksin kirkuen järven ylle. Kaaduin lumiläikälle keskelle jääkantta ja tein lumienkelin. Pimeä peitti alleen minut ja lumienkelini. Olin löytänyt vanhan ystäväni jälleen.
Tiesin, että luvassa oli kylmä ja pimeä syksy. Niin se oli kuullut sanotun. Syytä en tiennyt, en ollut koskaan uskaltanut kysyä. Toisaalta en jaksanut alkaa asiaa syvemmin pohtimaankaan. Niin en nytkään. En tahtonut pilata illan upeaa tunnelmaa ajattelemalla liikaa, liian pitkälle. Tahdoin vain heittäytyä tunnelman vietäväksi ja antaa mennä. Aurinko katosi horisontin taa. Sen säteet valaisivat edelleen. Hämärä varoitti saapuvasta pimeästä. Aloin kerätä rantakiviltä tavaroitani ja lähdin. Jätin rannan taakse katsomatta perääni. Sinne jäi vanha ystävä katsomaan kysyvästi perääni. Tunsin sen selässäni, mutta en välittänyt. Minulla oli jo eräs toinen paikkaamassa sitä osaa, jonka se oli ennen täyttänyt.
Pohjoisen kesä on lyhyt. Syksy saapui aivan huomaamatta. Suljin silmäni ja kun ne avasin vierähti kyynel poskelleni. Nyt todistin legendaa muiden tavoin. En tahtonut tietää miksi. Piilouduin pimeyteen nuolemaan haavojani. Minulla ei ollut enää mitään. Kaikkeni antaneena turhuus täytti osan, joka jäi autioksi. En enää tahtonut nähdä värien loistoa. Se muistutti minua kesästä ja siitä onnesta, joka oli luonani. Onni jäi siksi kunnes uskoin sen pysyvyyteen. Juuri silloin se katosi. Lähti peräänsä katsomatta, eikä enää palannut. Tahdoin vain unohtaa sen kaiken ja jättää taakseni. Aivan kuin sekin minut jätti.
Onnistuin lopulta unohtamaan, mutta unohdin samalla kaiken. Myös lapsuuteni antoisat hetket pakenivat muististani. Elin erakkona vailla menneisyyttä ja pelkäsin kaikkea mitä kohtasin. Silloin tunsin olevani yksinäisempi kuin koskaan. Leikin yksin hiekka-autiomaassa piilosta. Olin kätkenyt jo kaikki sankoni ja lapioni hiekkaan ja laskenut kymmeneen. Kun tuli aika lähteä etsimään, en enää tahtonutkaan leikkiä. Tahdoin vain unohtaa ja tuntea turhuuden. Tiesin, ettei niitä enää voisi löytääkään, mutta en siitä välittänyt.
Viimeyön halla vei viimeisenkin kukkasen ja routa iski otteensa maahan. Halla jäädytti syksyn vuodatetut kyyneleet ja jää peitti satutetut kadut eräänä pakkas aamuna. Jää sai kaikki varomaan, pelkäämään ja pidättymään etäällä. Ajan myötä lumi peitti petollisen jään ja kätki sen alleen. Enää kukaan ei osannut varoa. Siitä huolimatta jää oli lumen alla odottamassa uhriansa. Mitään aavistamattomat löysivät lumen alta jään vasta kun satuttivat itsensä. Silloin se oli jo liian myöhäistä.
Minäkään en enää erottanut jäätä. Sokaisevan valkea lumi peittosi kaiken jättämättä jälkiä. Huomasin sen aina silloin kun joku lähelläni olevista kaatui. Itse en kaatunut koskaan ja siksi kai minua syytettiin satuttamisesta. Lukuisia väitteitä ja syytöksiä. En muista syyllistyneeni niistä yhteenkän. Vaikka toisaalta, en välittänyt muistaakaan mistään juuri mitään. En tahtonut löytää itseäni aamulla sieltä, minne illalla päädyin. Elämä ilman muistia antoi uusia mahdollisuuksia. Lumi turrutti vanhaa kipua ja lämmitti. Minua ympäröi enemmän ihmisiä kuin koskaan ennen, mutta silti tunsin olevani yksin.
Kerran talviaamuna heräsin jälleen oudosta asunnosta. Keräsin vaatteeni, pukeuduin ja lähdin etsimään tietä kotiin. Kävelin ristiin rastiin lumisia katuja vailla aavistustakaan sijainnistani. Kaupungin toisella laidalla osuin eräälle rantakaistaleelle puiston laidalle. Maisema pysäytti minut. Jotain tuttua, mutta kaiken oli peittänyt lumi ja jää, mietin. Istuuduin paljaalle rantakivelle ja laskin kantamukseni laakealle kivelle vierelleni. Tartuin refleksin omaisesti jalkojeni juureen jääneeseen leipäkiveen. Aloin pyöritellä sitä käsissäni, etsiä muotoa. Jotain niin tuttua, mutta silti niin.. yritin tapailla mielessäni. Mietin yhä uudelleen kunnes hämärä alkoi laskeutua verhona ylleni. Silloin ymmärsin viimein, että olin menettänyt järkeni.
Nousin turhautuneena rantakiveltä ja keräsin kantamukseni. Lähtiäisiksi heitin vielä leipäkiven kädestäni kohti jään peittämää järveä. Kivi kaarsi ja kimposi jään pinnasta uuteen kaareen, kunnes kosketti jälleen jäätä. Se liukui vielä vähän matkaa ja lopulta pysähtyi. Se sai minut tunnistamaan viimein vanhan ystäväni. Mieleeni palasivat ajat ennen yksinäisyyttä. Näin jälleen värejä. Onnen kyyneleet virtasivat vuolaana poskilleni. Heitin kantamukset käsistäni ja juoksin kirkuen järven ylle. Kaaduin lumiläikälle keskelle jääkantta ja tein lumienkelin. Pimeä peitti alleen minut ja lumienkelini. Olin löytänyt vanhan ystäväni jälleen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.